sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Päivä kymmenen

Mitä jos mä kuolen ? En siis tähän syöpään, tai no, miksei siihenkin, mutta nyt ajattelen lähinnä leikkausta.

Kaikki on mahdollista, epätodennäköinenkin.

En haluaisi kuolla. Vielä siis. Kaikki on niin kesken. Lähinnä lapset. Heitä haluaisin vielä jonkun vuoden ohjata ja seurata kasvuaan aikuiseksi.

Typerää pohdintaa. Alkaa vain turhaan ahdistaa.

***

Tuon yllä olevan kirjoitin siis päivänä 10, mutta en voinut sitä silloin postata. En uskaltanut sanoa sitä ääneen, vaikka arkkulaudoista ja testamentista usein heitinkin mustaa läppää.

Viimeisenä perjantaina töissä homma repesi varmasti käsiin osaksi myös ihan siitä pelosta, että leikkaus menee jotenkin totaalisen pieleen.

Maanantai-iltana sain itkultani vihdoin sanottua TM:lle, että "mua pelottaa huominen". TM tajusi, mutta omaan tyyliinsä oli - onneksi - vain vakaa ja rauhallinen oma itsensä. Halasi ja silitteli. Rauhoitteli.

Samoin teidän kommenttinne maanantaina rauhoittivat mua. Tajusin ainakin jollain tasolla, että rutiinileikkaukseen - pieneen sellaiseen - olen menossa ja siellä on rautaisia ammattilaisia pitämässä musta huolta, parantamassa mua takaisin terveeseen elämään.

Ja tässä mä nyt taas olen. Näppiksen ääressä ja tanakasti kiinni elämässä.

VieläOliJotain:
Eli vaikka ihan päättömältä kuulostaakin meikäläisen leikkaushistorian muistaen, niin enemmän olen tämän möököni kanssa pelännyt itse leikkausta kuin tautia, vaikka taudin nimi syöpä onkin.

Nyt, kun turha leikkauspelkoni on poistunut, en edelleenkään osaa tätä möököä pelätä, vaikka lapsuudenystäväni siihen kuolikin ja tuttuilla rouvilla tauti vaatikin kovat hoidot. Sukulaisnaisilta tämä on leikattu kaikilta - parilta muutamaankin otteeseen - ja hyvin ovat selvinneet. Josta syystä en varmasti itsekään osaa tätä stressata, pelätä ja tästä ahdistua.

Syöpä - etenkään rintasyöpä - ei ole tänä päivänä automaattinen kuolemantuomio. Kaukana siitä. Ei se toki mikään nuhakaan ole, mutta liikaa sitä edelleenkin pelätään - ja sillä pelotellaan. Enemmän minä pelkään esimerkiksi tuota täysin mielenvikaiseksi mennyttä liikennekulttuuria, jonka takia saan pelätä joka päivä, että joku hullu näpytellessään kännykkää ajaa päälleni ja halvaannun iäksi. Tai vielä pahempaa: että joku ajaa lasteni päälle!

Toinen täysin pähkähullulta kuulostava totuus on myös se, että enemmän minua stressasi se tämän odottaminen. Että milloin se tulee. Ja nyt kun se on tullut, voin vihdoin hengähtää ja lakata stressaamasta. Voihan tämä tietty tulla minulle uudestaankin, mutta se on sen ajan murhe enkä sitä enää odota, pelkää tai stressaa. Mummokin selvisi kahdesta rintasyövästä ja häneltä ne sentään leikattiin jo 1950- ja -60 -luvuilla, jolloin rintasyövästä ja syövistä ylipäätään tiedettiin vain murto-osa siitä mitä tänä päivänä. Lisäksi olen jatkossa niin tarkassa syynissä tämän sukurasitteeni kanssa, että jos se tuplajättipotti sitten meikäläisen kohdalle osuu, niin siitäkin selviän ihan varmasti.

Kaikki tuo voi joistakin kuulostaa omahyväiseltä ja ylimieliseltä kehuskelulta ja voihan olla, että joku jälkijunassa tuleva paniikki tai stressireaktio vielä iskeekin, mutta nyt minusta tuntuu tältä enkä aio möököä, joka tällä hetkellä saa täyskäsittelyä patologien karvaisissa kourissa, ihan hirveän paljon miettiä. En ainakaan ahdistus ja pelko mielessäni. Se, että tämä blogi varmastikin jatkuu vielä pitkään ja että asiaa ja tilaani täällä pohdiskelen, ei tarkoita - välttämättä - sitä, että olisin jotenkin pois tolaltani. Onpahan vain kiva märehtiä kaikkea tätä, mitä tähän episodiin liittyy.

Tätä kaikkea yllä olevaa on vaikea selittää ja varmasti monen ymmärtääkin, mutta pitää muistaa, että olen siinä mielessä eri tilanteessa kuin moni muu, koska meidän suvussa tämä möökö on ihan "jokapäiväistä leipää". Siitä puhutaan avoimesti ja kiihkotta, ei pelotellen tai piruja seinille maalaillen. Ymmärrän toki, että jos suvussa ei ole yhtään syöpätapausta ollut eikä sellaisen kanssa ole muutenkaan joutunut kosketuksiin, niin puun takaa tullut diagnoosi pelottaa ja jännittää ja ahdistaa. Se on enemmän kuin normaalia, mutta tiedon karttuessa - kuten meilläkin - koko hommasta katoaa mystisyys ja se ikäänkuin arkipäiväistyy, muuttuu sairaudeksi muiden joukossa eikä edes pahimmaksi sellaiseksi.

Myös aikaisemmat... hmm... 'töyssyt' elämässä pistävät tätäkin tautia arvojärjestykseen. Tästä mahdollisuudet selvitä ovat kuitenkin huikeasti suuremmat kuin jostain muusta taudista ja harvemmin tämä kroonistuukaan. Tämä periaatteessa hoidetaan kertarysäyksellä pois ja sitten se luku on taputeltu, kun moni krooninen tauti seuraa mukana jokapäiväisessä arjessa ja pyhässä tappiin saakka. Senkään takia en ainakaan nyt osaa möököä miettiä, vaan lähinnä sitä, miten tämä leikkauksesta toipuminen edistyy.

Tämä tilitys ei tietty poissulje sitä, ettenkö jossain välissä jostain asiasta saattaisi tämän möököni kanssa olla ihan oikeastikin huolissani, mutta sekin on sitten sen ajan murhe se.

16 kommenttia:

  1. Mun täytyy sanoa sulle,että ihailen sun rauhallista suhtautumista asiaan.
    Itse en ole ihan samaan kyennyt.Mulla oli epäily rintasyövästä n10 vuotta sitten.Olin kyllä kaikkea muuta kun rauhallinen kun asiaa tutkittiin.Pidin kaiken tuskan sisälläni kotioloissa kun en halunnut pojallemme kertoa ennen kuin on oikeasti kerrottavaa.Aikuiselle tyttärelle kerroin epäilystä .Mieheni piti mut kasassa
    Ehkä siihen tuskaan kulminoitui äidin 'tarina"joka päättyi kun olin juuri täyttänyt 17 ja isä siitä parin vuoden päästä
    Mun epäily olikin väärä hälytys...Huoks

    Olen niin iloinen ,että voit hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogin nimi viittaa siihen, että pyrin mahdollisimman rehellisesti ja aidosti kirjoittamaan tätä tarinaa. Siltikin välillä itsekin epäilen, tuntuuko musta nyt oikeasti tältä. Kuvittelenko vain olevani näin rauhallinen ja alan etsiä sisältäni ahdistusta ja paniikkia. Toistaiseksi en omasta mielestäni ole sellaista tuntenut muuten kuin leikkauksen suhteen. Toivottavasti tuntemukseni ovat oikeita.

      Jokainen suhtautuu omaan sairauteensa ihan sillä omalla tavalla ja jokainen niistä on oikea. Ei ole väärää tapaa, on vain erilaisia tapoja.

      Kirjoitin epäselvästi ja pahoittelen sitä, mutta yritin vain sanoa, että kaikki turha pelottelu surettaa mua. Ihmiset pelkäävät ja ahdistuvat suotta, vaikka heitä/ meitä pitäisi.. lohduttaa on väärä sana... rauhoittaa ja tyynnyttää. Kertoa, että saa pelätä, mutta se pelko on suurelta osalta tarpeetonta. Kertoa faktoja per heti. Onneksi tästä aiheesta puhutaan paljon, mutta enemmänkin saisi olla niitä tarinoita, jotka luova uskoa ja poistavat pelkoja.

      Mäkin olen iloinen tästä hetkestä. :)

      Poista
  2. No, nyt kun leikkauksesi on onnellisesti ohi, ja sinut "tuntien", uskallan ehka mainita, etta taalla kuoli nainen kosmeettisen nenaleikkauksen aikana just viime viikolla. Etta kylla rutiinijutuissakin on aina oma vaaransa. Silti varmasti paljon pienempi kuin tuolla liikenteen seassa esimerkiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on just noin: ikinä ei voi olla satavarma, mutta suuremmissa vaaroissa ollaan joka päivä työmatkalla yms. kuin leikkauspöydällä rutiinihommissa. :)

      Poista
  3. Minusta on ihan normaalia pelätä leikkausta, vaikka se ei olisi suurikaan - ja syöpäleikkaus on kuitenkin merkittävä, vaikka operoitava kasvain olisi pieni. Minusta se on jo vaistonvaraista.

    Siitä olen iloinen kohdallasi, että hoidot meni juuri noin päin, ettei tarvinnut aloitttaa sytohoidoilla kasvaimen rajaamiseksi ja hillitsemiseksi, vaan pääsit suht. pian möököstä eroon.

    Sädehoidon aikana kannattaa ihoa muuten hoitaa tunnollisesti. Saanet siihen ohjeet sitten kun sen aika on.

    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rintasyövässä käsittääkseni aina ensin leikataan ja sitten vasta annetaan sytostaatteja. Tai en ainakaan koskaan ole kuullut, että toisinpäin. Muissa syövissä kylläkin voidaan tehdä juuri noin, että ensin kasvain pienennetään myrkyillä leikattavaan kuntoon. Mutta juu, kiva, ettei niitä tarvita nyt ollenkaan. Tai ei ainakaan tässä vaiheessa ja näillä tiedoin.

      Kiitos, toi on hyvä muistutus mulle, joka en käytä mitään ruumisvoiteita.

      Poista
    2. Jos syöpä on agressiivinen eikä erotu ympäröivästä kudoksesta selkeästi, tehdään niin, että kasvaimen koko pienennetään sytoilla, ihan sama kuin muissakin syövissä.

      OP

      Poista
    3. Ok, tämä oli uutta tietoa. Kiitos, ei lisäoppi pahaksi. :)

      Poista
  4. Olisit vaan postannut, koska tämä on faktaa: Suomessa ei kuolla leikkauspöydälle rutiinileikkauksissa kuin erittäin harvoin, varsinkaan nuoret ja terveet ihmiset kuten sinä.
    35 vuotta olen katellut tätä hommaa "sisältäpäin" eikä ole koskaan pelottanut mennä itse leikkaukseen.

    Ei ole yhtään omahyväistä pohtia asioita ja tunteita kuten teet. Sinulla on oma historiasi ja taustasi, jotka helpottavat sopeutumista tilanteeseen. Sehän on vaan plussaa. Ja onhan sinun tilanteesi hyvä: ajoissa löydetty, voitiin tehdä säästävä leikkaus ja imusolmukkeet olivat puhtaat.

    Mitähän kaikkea me keretään kokeakaan ennen kuin päädytään sinne Ehtoolehtoomme rollailemaan ( paitsi mulla on varmaan pyörätuoli, kun jalat on amputoitu röökin takia ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olis joo pitänyt postata, mutta kyllähän sä jo mua rauhoittelit silloin maanantaina ja suhun uskon kuin vuoreen. <3 Tästä lähtien mäkään en enää pelkää.

      Repesin varovasti nauramaan tota sun sulkulauseketta. Mä en usko tota, koska ammatistasi johtuen kävelet päivässä moninkertaisen määrän askelia kuin esim. mä ja siksi sun suonet vetävät kuin junan vessa vielä silloin, kun meillä muilla jalat jo sinertää. :D

      Poista
  5. Hyvä että kerroit edes nyt, ja jaoit meidän kanssa tuon asian. Kyllähän sitä varmasti joka ainoa äiti (ta ihminen, ylipäätään, mutta etenkin äiti) miettii nukutuspöydällä että entäs jos en herääkään. Pienen pienen leikkauksen edessä itsekin niin tein.

    Nyt sain itseni kiinni ajatuksesta, että ei olisi niiiiin kauhea katastrofi jos nyt kuolisin, esikoinen on jo 17 ja osaa pitää itsestään huolta - ja äitini toki auttaisi häntä. Kuopuksella taas on isänsä... mutta en mä toki aio vielä. Mutta ajatus kaikessa karmeudessaan oli vapauttava, uskotko?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, mutta kun se ei ole realistinen pelko. Enemmän pitäisi pelätä just tuolla liikenteessä, jossa ollaan hullujen seassa. Leikkaussalissa on korkeintaan yksi hullu ja sekin taju kankaalla. :)

      En mäkään epäile, etteivätkö TM:n ja muiden sukulaisten avulla pärjäisi, mutta siltikin toivoisin vielä sellaiset 10 vuotta tässä keikkuvan.

      Poista
  6. Jep. Mulle on lapsena tehty iso avosydänleikkaus enkä silloin osannut pelätä kuolemaa ollenkaan. Nyt kolmekymppisenä jouduin tähystysleikkaukseen ja kelasin ihan noita samoja juttuja kuin sinä. Jotenkin sitä siinä veitsen terällä (heh) tajuaa, miten vähän sitä oikeastaan haluaakaan kuolla, vaikka aiemmin olisi ajatellut asiasta ties mitä. Kun vaan muistaisi arvostaa tätä elämää vähän pidempäänkin kuin päivän leikkauksen jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en mäkään halua kuolla vielä (ja mitä vanhempia ihmisiä tunnen, niin sitä tiukemmin haluavat elää), mutta en kuolemaa pelkää. Noin itseäni ajatellen. Joskus sitä on kuoltava kumminkin eikä se ajankohta ole ikinä sopiva, jos on alle 100v. ja joskus ei sen jälkeenkään. Mä ajattelenkin lähinnä niitä, jotka tänne jäävät mua suremaan, koska niitäkin on. Sitä surua surin ja suren. Vaikka ei pitäisi. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

      Poista
  7. Tollainen ikävän sortin sukurasite on myös toisaalta iso siunaus hoidon kannalta. Kun tutkitaan jatkuvasti ja löydetään itse kasvain niin ajoissa, ettei se ole ehtinyt lähettää mitään etäpesäkkeitä. Kun kääntöpuolena sitten taas monet oikein nuorella iällä (esim alle 30 v) tulleet rintasyövät on ollut monille kohtalokkaita, koska on niin harvinaisia, ettei siinä iässä mitään tissejä tutkita ja sitten kun jostain oireista huomataan se syöpä, niin onkin jo etäpesäkettä tissin lisäksi esim. maksassa jne. Sitten ehkä saa pari vuotta lisäaikaa, mutta kuolema korjaa kumminkin. Niin sikäli tuo "syytä epäillä" on oikeastaan tavallaan hyväkin, kun on valppaana, niin ei pääse käymään liian pitkälle menneitä yllätyksiä. Vaikka eihän se toki kivaa ole koskaan. Mutta ymmärrän hyvin ajatuksen, että tavallaan nyt sua helpottaa, kun se on löydetty eikä tarvi enää odottaa, koska se tulee.

    Mä en itse osaa juurikaan pelätä leikkauksia, yhdessä tosin oon vasta ollut. Mutta toi toinen meillä asuva henkilö, joka on hoitoalalla, jaksaa aina toitottaa mulle, että rutiinileikkauksia ei ole. Koko sanan käyttö on kiellettyä meillä ;) Vaikkakin tokihan Suomessa on hyvin turvallisia leikkaukset ja äärimmäisen harvoin joku kuolee, mutta hyvä kai se tietty on, että hoitohenkilöstö ottaa asian sen verran vakavasti, että mikään ei ole rutiinileikkaus. Joskus vaan miettii, kuinka paljon helpommalla pääsee omissa töissä, kun voi könytä sinne vaikka väsyneenä, kun ei ole kenenkään hengestä vastuussa. Toista se on tolla hoitoväellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, tämä seuranta on ollut kyllä ihan omaa aktiivisuuttani ja työnantajan kustantamaa eli se, että on tollanen sukurasite, ei automaattisesti tarkoita sitä, että julkinen terveydenhuolto sen kustantaa.

      Toki jokainen leikkaus on omansa enkä tarkoittanut niitä mitenkään vähätellä, mutta leikkauksilla ja leikkauksilla on eronsa. Jotkut ovat harvinaisia ja vaikeita ja sitten on näitä "rutiinileikkauksia", joita tehdään liukuhihnalla kuten juuri rintasyöpäleikkaukset. Kyllä mun maalaisjärki sanoo, että jos on kasvain hankalassa paikassa aivoissa tai tossa rinnassa lötköttämässä, niin toisen leikkaamisessa on jo enemmän rutiinia mukana, koska materiaalia on enemmän ollut 'harjoitella'.

      Ja en sitä toki epäillytkään, etteikö hoitohenkilökunta aina ottaisi leikkausta tosissaan. Se nyt on selvää Suomessa, mutta tietyt rutiinit ovat varmasti rintaleikkaukseen muodostuneet juuri esim. sitä kautta, että tiedetään, mitä valmistelevia juttuja pitää tehdä etukäteen ja miten siinä leikkauksessa sitten edetään. Joissain leikkauksissa vaan avataan pakki ja sitten mietitään, mitä tehdään, mistä on kyllä rutiini kaukana. :)

      Joo, samoin olen onnellinen, ettei kenenkään henki ja elämä ole meikäläisen käsissä. :)

      Poista