tunteet pinnassa

Jos eilen oli pala kurkussa, niin tänään pyrki noin valtameri ulos silmistä.

Heti aamulla huomasin, että nyt ollaan herkillä tämän homman kanssa. Edessä oli viimeinen työpäivä ties kuinka pitkään aikaa ja vaikken lomakalenteriin syljekään, niin tässä nyt ei ole edessä lomaa ihan sanamukaisessa merkityksessä, kun siinä on se sana 'sairas' edessä. Mieluummin olisin ehkä sittenkin töissä möököttä kuin kotona/ sairaalassa taistelemassa möököä vastaan.

Mutta kuten töissäkin sanoin, tässä ei ole vaihtoehtoja. Näillä mennään, mitä väkisin tyrkytetään ja yritetään tulla voittajana maaliin. On pakko ja pakko on harvoin kivaa. Kuten ei nytkään.

Hyppään tarinassani suoraan iltapäivään, vaikka suolavesipadot murtuivatkin jo heti aamupäivällä enkä saanut niitä tilkittyä oikein missään kohtaa päivää täysin vesitiiviiksi. Sellaista tiputtelua oli tasaisin väliajoin.

Mikä asia hieman häiritsi itseäni, koska a) en oikeasti ole mikään itkupilli ja 2) ei oikeasti ollut edes kunnollista syytä siihen tyrskimiseen. (Työkaverit olivat kyllä tiukasti toista mieltä kohdasta 2), mutta mitä hekään mistään tietävät, rakkaat. Eikä asia nyt liittynyt möököön, vaan ihan muihin juttuihin.)

Iltapäivällä porukat alkoivat kokoontua normaalille iltapäiväkahvikselle. Pari työkaveria oli pistänyt elämän risaiseksi ja ostanut kahviosta oikein kakunkin viikonlopun kunniaksi.

Paitsi, että se kaakku - ihana sellainen - olikin minua varten. Ja minua varten oli myös kortti, suloinen kipsienkeli sekä ruskea (valkoinen) kirjekuori odottamassa kokoushuoneessa.

Menin täysin sanattomaksi ja padot murtuivat uudestaan täydellä voimalla.

Vieläkään en voi itkemättä ajatella, miten ihania ne kaikki ihmiset siellä 'kaivoksella' ovat. Ei heitä voi sanoin tarpeeksi ylistää, kaikki sanat ovat aivan liian laimeita ja täysin riittämättömiä kuvaamaan heitä oikeassa valossa. Ihania ja rakkaita ovat ja joka päivä olen heistä kaikista iloinen ja kiitollinen. Olen todella onnekas, kun saan työskennellä heidän kanssaan. He tekevät työstäni ja työpäivistäni kevyitä.

Minua halattiin paljon, pitkään ja hartaasti. Toivoteltiin tsemppiä ja jaksamista ja kaikkea hyvää, ja suorastaan tunsin sen heistä huokuvan positiivisen energian täyttävän sisimpäni. Tiedän, että olen heidän ajatuksissaan nyt ja tulevinakin aikoina, ja se tieto kantaa minua matkallani.

Olen kyllä pirun onnekas tyyppi.

VieläOliJotain:
Tarkoitukseni oli mennä tänään kertomaan myös Äidille, mutta ei tällä naamalla voi mennä kenenkään 8-kymppisen tykö. Varsinkaan, jos tyypillä sydän jo ilmankin sätkii omiaan. Katsotaan sitten huomenna uudestaan, jahka pöhötys on laskenut.