Päivä kymmenen

Mitä jos mä kuolen ? En siis tähän syöpään, tai no, miksei siihenkin, mutta nyt ajattelen lähinnä leikkausta.

Kaikki on mahdollista, epätodennäköinenkin.

En haluaisi kuolla. Vielä siis. Kaikki on niin kesken. Lähinnä lapset. Heitä haluaisin vielä jonkun vuoden ohjata ja seurata kasvuaan aikuiseksi.

Typerää pohdintaa. Alkaa vain turhaan ahdistaa.

***

Tuon yllä olevan kirjoitin siis päivänä 10, mutta en voinut sitä silloin postata. En uskaltanut sanoa sitä ääneen, vaikka arkkulaudoista ja testamentista usein heitinkin mustaa läppää.

Viimeisenä perjantaina töissä homma repesi varmasti käsiin osaksi myös ihan siitä pelosta, että leikkaus menee jotenkin totaalisen pieleen.

Maanantai-iltana sain itkultani vihdoin sanottua TM:lle, että "mua pelottaa huominen". TM tajusi, mutta omaan tyyliinsä oli - onneksi - vain vakaa ja rauhallinen oma itsensä. Halasi ja silitteli. Rauhoitteli.

Samoin teidän kommenttinne maanantaina rauhoittivat mua. Tajusin ainakin jollain tasolla, että rutiinileikkaukseen - pieneen sellaiseen - olen menossa ja siellä on rautaisia ammattilaisia pitämässä musta huolta, parantamassa mua takaisin terveeseen elämään.

Ja tässä mä nyt taas olen. Näppiksen ääressä ja tanakasti kiinni elämässä.

VieläOliJotain:
Eli vaikka ihan päättömältä kuulostaakin meikäläisen leikkaushistorian muistaen, niin enemmän olen tämän möököni kanssa pelännyt itse leikkausta kuin tautia, vaikka taudin nimi syöpä onkin.

Nyt, kun turha leikkauspelkoni on poistunut, en edelleenkään osaa tätä möököä pelätä, vaikka lapsuudenystäväni siihen kuolikin ja tuttuilla rouvilla tauti vaatikin kovat hoidot. Sukulaisnaisilta tämä on leikattu kaikilta - parilta muutamaankin otteeseen - ja hyvin ovat selvinneet. Josta syystä en varmasti itsekään osaa tätä stressata, pelätä ja tästä ahdistua.

Syöpä - etenkään rintasyöpä - ei ole tänä päivänä automaattinen kuolemantuomio. Kaukana siitä. Ei se toki mikään nuhakaan ole, mutta liikaa sitä edelleenkin pelätään - ja sillä pelotellaan. Enemmän minä pelkään esimerkiksi tuota täysin mielenvikaiseksi mennyttä liikennekulttuuria, jonka takia saan pelätä joka päivä, että joku hullu näpytellessään kännykkää ajaa päälleni ja halvaannun iäksi. Tai vielä pahempaa: että joku ajaa lasteni päälle!

Toinen täysin pähkähullulta kuulostava totuus on myös se, että enemmän minua stressasi se tämän odottaminen. Että milloin se tulee. Ja nyt kun se on tullut, voin vihdoin hengähtää ja lakata stressaamasta. Voihan tämä tietty tulla minulle uudestaankin, mutta se on sen ajan murhe enkä sitä enää odota, pelkää tai stressaa. Mummokin selvisi kahdesta rintasyövästä ja häneltä ne sentään leikattiin jo 1950- ja -60 -luvuilla, jolloin rintasyövästä ja syövistä ylipäätään tiedettiin vain murto-osa siitä mitä tänä päivänä. Lisäksi olen jatkossa niin tarkassa syynissä tämän sukurasitteeni kanssa, että jos se tuplajättipotti sitten meikäläisen kohdalle osuu, niin siitäkin selviän ihan varmasti.

Kaikki tuo voi joistakin kuulostaa omahyväiseltä ja ylimieliseltä kehuskelulta ja voihan olla, että joku jälkijunassa tuleva paniikki tai stressireaktio vielä iskeekin, mutta nyt minusta tuntuu tältä enkä aio möököä, joka tällä hetkellä saa täyskäsittelyä patologien karvaisissa kourissa, ihan hirveän paljon miettiä. En ainakaan ahdistus ja pelko mielessäni. Se, että tämä blogi varmastikin jatkuu vielä pitkään ja että asiaa ja tilaani täällä pohdiskelen, ei tarkoita - välttämättä - sitä, että olisin jotenkin pois tolaltani. Onpahan vain kiva märehtiä kaikkea tätä, mitä tähän episodiin liittyy.

Tätä kaikkea yllä olevaa on vaikea selittää ja varmasti monen ymmärtääkin, mutta pitää muistaa, että olen siinä mielessä eri tilanteessa kuin moni muu, koska meidän suvussa tämä möökö on ihan "jokapäiväistä leipää". Siitä puhutaan avoimesti ja kiihkotta, ei pelotellen tai piruja seinille maalaillen. Ymmärrän toki, että jos suvussa ei ole yhtään syöpätapausta ollut eikä sellaisen kanssa ole muutenkaan joutunut kosketuksiin, niin puun takaa tullut diagnoosi pelottaa ja jännittää ja ahdistaa. Se on enemmän kuin normaalia, mutta tiedon karttuessa - kuten meilläkin - koko hommasta katoaa mystisyys ja se ikäänkuin arkipäiväistyy, muuttuu sairaudeksi muiden joukossa eikä edes pahimmaksi sellaiseksi.

Myös aikaisemmat... hmm... 'töyssyt' elämässä pistävät tätäkin tautia arvojärjestykseen. Tästä mahdollisuudet selvitä ovat kuitenkin huikeasti suuremmat kuin jostain muusta taudista ja harvemmin tämä kroonistuukaan. Tämä periaatteessa hoidetaan kertarysäyksellä pois ja sitten se luku on taputeltu, kun moni krooninen tauti seuraa mukana jokapäiväisessä arjessa ja pyhässä tappiin saakka. Senkään takia en ainakaan nyt osaa möököä miettiä, vaan lähinnä sitä, miten tämä leikkauksesta toipuminen edistyy.

Tämä tilitys ei tietty poissulje sitä, ettenkö jossain välissä jostain asiasta saattaisi tämän möököni kanssa olla ihan oikeastikin huolissani, mutta sekin on sitten sen ajan murhe se.