HUOM !! Päivitin eilistä postausta lisäämällä aika tärkeän linkin.
***
Otsikko on faktaa: huolten määrä on vakio. Koko onneksi kuitenkin vaihtelee.
Nyt, kun tässä se tämän viikon suurin huoli väistyi edestä, ilmestyi sen takaa näkyviin uusi vanha huoli. Sellainen, joka on ollut olemassa, mutta joka on jäänyt tämän möökön varjoon. Ja nyt, kun möökö on kutistumassa vain pieneksi hämähäkiksi, niin se seuraavan kokoluokan huoli näkyy taas.
Eli huolet ovat jonossa ikään kuin maatuskanuket: isoin ensimmäisenä ja pienin viimeisenä. Ja kun lähes kaikki huolet ovat häipyneet, näkyy kuitenkin aina sitten vielä se pienin huoli, sillä sehän ei katoa mihinkään koskaan. Täysin huoletonta kun kenenkään elämä ei ole.
Ihan hävettää olla tällainen. Miksi huolehtia jostain, joka on niin pientä, että voi jäädä toisen, isomman huolen varjoon ? Se on turhaa. Koska jos se isompi huoli olisi kasvanut vieläkin isommaksi, ei se pieni huoli - tai ne pienet huolet - olisi voinut vähempää kiinnostaa eikä sillä olisi ollut yhtään mitään merkitystä. Ja nyt sillä muka on.
Ei ole. Olen päättänyt, että kaikki ne huolet, jotka ovat möököä pienempiä, ovat pieniä ja voitettavissa. No, hitto tietysti, jos kerran möökökin on!
Mutta silti on käsittämätöntä, että huolimatta siitä, että katsoin jo möököä silmiin, olen vieläkin 'tällainen'. Turhanmurehtija ja... hattarapää. Vaikka olen kyllä tiennyt sen jo aikaisemminkin: suru, huoli ja tuska eivät kyllä jalosta ihmistä tippaakaan. Ei ainakaan meikäläistä, koska jos jalostaisi, en olisi nollavaimo, vaan kymppivaimo.
VieläOliJotain:
Onko joku teistä kenties kuullut Inkun Ideapajasta ? Itse olen tavannut Inkun muutaman kerran, kun olen työporukan kanssa ollut pajalla puuhastelemassa. Hauskaa oli, voin suositella lämpimästi.
Enivei. Jossain askartelulehdessä haastateltiin vuosia sitten Inkkua ja siinä haastattelussa hän kertoi elämästään, joka ei todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista.
Haastattelusta jäi mieleeni erittäin voimakkaana Inkun positiivinen, toiveikas ja luottavainen asenne elämää ja ylipäätään kaikkea kohtaan huolimatta monista kohtaamistaan vastoinkäymisistä. Hänen johtoajatuksensa on, että "kaikki järjestyy". Ja vaikka tilanne on saattanut näyttää totaaliselta kaaokselta, niin vankka usko asioiden järjestymiseen on todellakin muuttanut katastrofilta näyttäneen tulevaisuuden aivan toiseksi. Asiat ovat järjestyneet. Aina.
Inkun asenne teki minuun niin suuren vaikutuksen, että olen yrittänyt vaikeissa tilanteissa muistaa itsekin säilyttää uskoni parempaan tulevaisuuteen. Vaikka kaikki onkin näyttänyt mustalta ja tuskalta, niin siltikin. Olen pakottanut itseni uskomaan vilpittömästi (kyllä, se on mahdollista), että kyse on vain hetkellisestä tilasta ja parempi huominen odottaa. Ja tätä uskonsanomaani olen yrittänyt jakaa myös muille.
Myönnän, ettei se ole aina helppoa. On itseasiassa ihan pirun vaikea uskoa, että se parempi huominen muka koittaisi, kun siitä ei ole mitään todisteita tai pienintä pilkahdustakaan. Mutta kun uskoo, että se on siellä olemassa, niin se myös sieltä tulee. Tulee se, uskokaa pois.
Jotenkin sitä on ihmisen mieli niin rakentunut, että niitä huolia riittää. Toinen juttu sitten on miten niihin suhtautuu - ihan niin kuin sä kirjoititkin. On näitä Inkkuja ja sitten niitä, jotka sortuvat pienemmänkin taakan alla. Tai joille pienikin vastoinkäyminen on liikaa.
VastaaPoistaKai sitä tosiaan voi vähän omalla asenteellaan tuohonkin vaikuttaa. Hattua pitää kyllä nostaa näille oman elämänsä Inkuille. Mun kampaaja on sellainen, sillä on vaikeasti vammainen lapsi jota pitää hoitaa ympäri vuorokauden, sitten kampaajalla itsellään todettiin rintasyöpä. Syöpä uusikin kerran ja silti tämä savolaisnainen jaksaa olla iloinen ja pirteä ja luo ympärilleen sellaista onnellista ilmapiiriä.
Kyllä siinä omat huolet ja murheet taas asettuu perspektiiviin!
Mä olen melko varma, että jos me kaikki tosissaan yrittäisimme, voisi meistäkin tulla inkkuja. Sen voi aloittaa pienestä ja kun huomaa, että homma oikeasti toimii, voi siirtyä isompiin juttuihin. :)
PoistaMä olen sellainen, että mä yritän omien murheitteni kohdalla miettiä niitä, joiden murheet ovat suurempia ja jotka silti selviytyvät. Siitä mä saan voimaa ja sitä perspektiiviäkin. Jos jää vain tuijottamaan omia murheitaan ja vellomaan niissä, niin niillä on tympeä tapa suurentua isommiksi, mitä ovatkaan.
Mutta kaikista ei vain surullista kyllä ole siihen, että näkisivät murheensa suuressa mittakaavassa. Tai että yrittäisivät asioille jotain tehdä, koska melkein aina on jotain tehtävissä - sen uskomisen lisäksi. Esimerkkinä satu sammakosta kermasaavissa. :)