Seuraa sekavia hajatelmia enkä anna takuuta, löytyykö sieltä pää ja häntä. Todennäköisesti ei kumpaakaan.
Olen eri ihmisten puheiden riviväleistä ollut kuulevinani ajatuksen, että nyt, kun rintasyöpä minulla todettiin, elämäni muuttuu. Jotenkin lopullisesti.
Heti tähän alkuun totean, että jokainen meistä kohtaa, kokee ja käsittelee tämän taudin omalla tavallaan ja kaikki ne ovat oikeita kyseisen henkilön kohdalla, muttei välttämättä jonkun toisen kohdalla. Rintasyöpä yhdistää meitä vain siltä pieneltä osin, muuten olemme ihan erillisiä yksilöitämme.
Jonka jälkeen uskallan sanoa, että jo nyt eli n. kuukausi diagnoosista minusta tuntuu siltä, ettei tämä möökö - jos näillä nykytiedoilla mennään tappiin saakka - tule minua, elämääni ja ajattelutapaani kovinkaan paljoa muuttamaan, jos ollenkaan.
Miksi sen pitäisi muuttaa ? Olen aina tiennyt olevani kuolevainen ja ymmärtänyt, että se viimeinen päivä on jokaisen yön jälkeen eilistä lähempänä eli siinä suhteessa vakava sairastuminen ei ole muuttanut ajatustapaani. Ja koska emme sen viimeisen päivän päivämäärää kukaan tiedä, voi se päivä olla jo huomenna, ensi vuonna tai jopa sitten 87-vuotiaana. Syystä, jota sitäkään emme tiedä.
En aio muuttaa elämääni ajatuksella "nyt on viimeinen hetki tehdä sitä, tätä ja tuota", koska olen ollut ennen sairastumistani ja olen edelleenkin tyytyväinen elämääni juuri tällaisenaan. Joten en ajatellut hankkia uutta uraa tai lähteä valloittamaan tiettömiä taipaleita.
En myöskään aio lopettaa kahvin ja punaviinin juomista, vähäistä lihan syömistäni tai mikroaaltouunin käyttämistä. En aio palvoa pakurikäävän alttarilla enkä vannoa pesupähkinöiden nimeen, koska missään ei ole todistettu, että jos niin teen, elän pidempään ja terveempänä kuin jos jatkan tätä suht kohtuullista elämääni tällaisenaan.
Toki tulen olemaan loppuelämäni Nainen, joka sairasti Rintasyövän, mutta se ei tule jatkossa määrittelemään minua ihmisenä tai muuttamaan elämäni suuntaa. Se on vain yksi etappi elämäni pelilaudalla, jossa niitä takanani on useita muitakin ja edessänikin varmasti vielä jokunen jäljellä ennen sitä Maalia.
Tämä sekava ja solmuinen ajatusketju lähti siitä, kun joillakin on nähtävästi sellainen käsitys, että viimeistään tällaisen sairastumisen pitäisi jotenkin pysäyttää ihminen miettimään elämänsä arvoja ja sitä, mitä vielä elämältään tahtoo tai jotain muuta 'suurta'.
Mä tahtoisin tulla terveeksi. Vain.
VieläOliJotain:
Tiedän naisia, jotka diagnoosi on jotenkin 'herättänyt' ja sen herätyksen kautta he ovat alkaneet pistää elämäänsä uuteen järjestykseen oikein isolla luudalla. On otettu avioeroja tai lähdetty opiskelemaan uutta ammattia. Joku on muuttanut elämänsä totaalisesti karsimalla elämästään kaiken, mikä saattaisi pienimmässäkin määrin olla 'vaarallista', mennyt ihan äärilaitaan kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassakin.
Niin. Jokainen toki tekee elämässään ja elämällään juuri niin kuin haluaa. Mietin vain niitä perheitä ja kumppaneita, jotka ovat välillä kirjaimellisestikin ihan pihalla, kun nämä herätyksen kokeneet naiset pistävät tuulemaan.
Kai se on tyytymättömyyttä omaan elämäänsä. Tai jotain. Surullista, että sen tajuamiseen tarvitaan sairastuminen.
Voi jessus, tuli moka. Kommentin kirjoittaja on siis Kikka. En osaa pyyhkiä nimeä pois.
VastaaPoistaTein paikon sun puolesta. :)
PoistaKiitos! Ja nimeni siis voin paljastaa ihan julkisesti, nothing to hide, mutta kun ei tullut oma nimi.
PoistaEipä mitiä. :)
PoistaKikan kommentti:
VastaaPoistaMä en ihan ymmärrä sitä dramatiikkaa, mikä tällaiseen liittyy, just, että pitää tehdä muutoksia ja vaikka mitä. En minäkään tehnyt, paitsi, että laiskistuin ja koska jouduin sytojen ja säteiden aikana jättämään liikunnalliset aktiviteettini miltei kokonaan (uimahalli, esim.), lihoin ehkä muuten vaan, ehkä lääkityksestä, mikä vaikuttaa eri tavoin eri ihmisiin, minulle tietysti osui ja upposi juuri se painonnousu.
Samaan aikaan oman möököni kanssa äitini valitti joka päivä asunnossaan sattuneesta vesivahingosta ja sen seurauksista, molemmat korkeastikoulutetut lapseni olivat työttöminä, mieheni joutui jäämään pois töistään, että oma tautini oli kuin lastenleikkiä näiden muiden rinnalla. Sanoinkin sen lääkärille ja hän ihmetteli positiivista asennettani. No, pidin neljän ihmisen tsemppaamista ja henkistä tukea yllä, joten oma hommani oli helpompaa.
Jonkun kohdalla nämä "sain jatkoaikaa", "karsin kaiken turhan" etc. ovat hienoja ajatuksia, oma elämäni ei kauheasti muuttunut, äitini kämppä tuli kuntoon, lapset saivat työpaikat ja miehen kanssa leikitään kotia arkisesti.
Mulla on vähän sama ajatuskuvio, jotta kyllä monilla on paljon vaikeampaa kuin mulla, tuli tästä sitten vielä melkeen mitä tahansa.
PoistaEhkä sellasilla henkilöillä, joilla elämä on mennyt ilman suurempia kupruja, järkytys on suurempi, kun eivät pahasta maailmasta mitään tiedä ja silloin ehkä nämä elämänmuutos- ja jatkoaika-asiat alkavat pyöriä päässä. Jolloin silloinkin pitäisi olla kiitollinen, että ainakin puolet elämästä on mennyt niin hyvin.
Meillä kun näitä pomppuja on ollut enemmänkin, niin tämä ei tosiaankaan ole edes pahimmasta päästä, josta syystä suhtaudun tähän sen enempää hötkyilemättä. Elämä on koulinut vahvemmaksi ja siitä olen kyllä kiitollinen. Eli kaikilla vastoinkäymisilläkin on tarkoituksensa. :)
Kirjoittelit viisaita sanoja! Ei tuossa mitään elämänmuutosta tarvita. Sinulla on hyvä perhe, lapset ja työ. Kun sairasloma päättyy ja hoidot on ohi niin elämä jatkuu kuten ennenkin. Jatka entiseen malliin ja pysy nolliksena!
VastaaPoistaJoo, en ajatellut tästä itselleni traumaa ottaa. Ja mihinkäs tässä enää muuttumaan, tämä vanha piski ei opi enää uusia temppuloita. :)
PoistaJulkisuudessa puhutaan vähemmän meistä, joiden elämää syöpä ei muuta oikeastaan mitenkään. Omani, toisenlainen naisten syöpä, leikattiin 2 vuotta sitten. En ole missään vaiheessa edes tuntenut itseäni syöpäpotilaaksi, koska möököni ei ollut levinnyt yhtään minnekään, vaan leikkaus riitti hoidoksi. Muistakaapa papa!
VastaaPoistaNäinpä on ja siksi ihmisille syntyy - mun mielestä - vääristynyt kuva siitä, että syöpä AINA olisi joku julmettu muutoksen paikka. Sairautta ei pidä vähätellä, muttei myöskään suurennella.
PoistaTärkeät kaksi viimeistä sanaa !! Kiitos muistutuksesta. :)
Oli ihan pää ja häntä tässä jutussa. Viisaasti sanoit edellisessä kommentissa, ei pidä vähätellä muttei suurennellakaan. Rintasyöpä ei ole pikkujuttu, mutta on vielä ilkeämpiäkin tauteja. Samoin allekirjoitan ajatuksesi siitä, jos elämässä on ollut joskus kovia paikkoja, osaa suhtautua uusiin hankaluuksiin ihan eri tavalla.
VastaaPoistaMulle olet edelleen Nollis etkä se bloggaaja, jolla on rintasyöpä.
Rintasyöpä voidaan häätää meikäläisestä, mutta nollavaimoutta ei koskaan. ;D
PoistaOma läheiseni koki jonkinmoisen muutoksen, tai ainakin sanoo, että eri asiat ovat tärkeitä - mutta ei se mikään totaalinen muutos ollut, kyllä persoonallisuus on edelleen sama. Mutta, elämä muuttui siksi, että hän joutui jäämään syövän sairastuttuaan sairaseläkkeelle - kudospoistot olivat niin isoja, että työnteko ei onnistu kunnolla, muutoinkaan hänen fysiikkansa ei ole entisensä, koska otti osumaa hoidoista, eli työkyky on alentunut pysyvästi.
VastaaPoistaMutta jokainen tavallaan, eikä yhtä oikeaa tapaa ole.
Toi on ymmärrettävää tossa tilanteessa, että kun elämä muuttuu pakosta ihan erilaiseksi, niin sitten varmasti ajattelukin muuttuu. Mutta näissä mun näkemissäni tapauksissa. Elämä on hoitojen jälkeen palannut samoihin uomiin, missä se oli ennen sairautta. Tai olisi palannut, jos sitä pakottavaa tarvetta muuttaa koko elämäänsä ei olisi tullut. Piti löytää ihan uudet uomat, vaikka ne vanhat olisivat olleet vielä noin periaatteessa käyttökelpoiset.
PoistaJoo, jokainen tavallaan tietysti. :)