jaksaa, jaksaa...

Eilen kerroin sitten Natolle. Anopille soitin jo alkuviikosta ja hän otti kyllä asian ihan rauhallisesti siinä puhelimessa, mutta mitä siellä kulisseissa on sitten tapahtunut, kun on kertonut asian Apelle, on sitten toinen juttu. En tiedä eikä se oikeastaan minua kiinnostakaan. Pääasia, ettei tästä tehrä ny mitään numeroo ainakaan tässä vaiheessa vielä. Anoppi kysyi, että varmaan itse kerron asian Natolle, mikä sopi minulle ihan hyvin, vaikka olin jotenkin ehkä ajatellut, että hän sen kertoisi, kun muutenkin on häneen tiiviimmin yhteydessä. Mutta parempi varmasti näin.

Eli soitin Natolle ja kerroin, missä mennään. Hän olikin vähän jo aavistellut tämän tyyppisiä uutisia, kun niin harvoin hänelle muuten soittelen, joten oli ehtinyt pahimmat sydämentykytykset rauhoittua, kun vasta toisella puhelulla ehti kanssani juttelemaan.

Ihan asiallista keskustelua aiheesta. Sovittiin, että olen sitten yhteydessä, kun jotain uutta tietoa tulee. Lähinnä varmaan leikkauksen jälkeen. Tsemppiä toivotteli hänkin matkaan.

Langon Avokkia en sen sijaan ole yrityksistäni huolimatta saanut kiinni. Ei ole vastannut soittoihini eikä soittanut takaisin päin, joten he saavat asian kuulla sitten huomenna kahvipöydässä juhliessamme yhdessä isänpäivää Anoppilassa. Ei ehkä kaikkein hilpein keskustelunaihe siinä tilaisuudessa, mutta minkäs teen, kun yhteyttä ei muuten synny.

Äidille möököstä kerroin iltapäivällä, kun kotiuduin kaupungista.

Etukäteen pelkääminen, jännittäminen, stressaaminen ja kaikenlainen murehtiminen on kyllä niin ylimainostettua hommaa, ettei ole tosikaan, Nytkin meni pirusti hyvää engergiaa täysin harakoille, kun tuotakin tilaisuutta olin mielessäni pyöritellyt: Muori oli kuin viilipytty pakkasella. Ei hetkahtanut suuntaan eli toiseen.

Ja ymmärtäähän sen toisaalta, kun on viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana kuullut vuorotellen kaikkien sukulaisnaistensa sairastuneen rintasyöpään itsensä mukaan lukien, että siinä turtuu yksi jos toinenkin. Minäkin sain siinä punkkulasin äärellä oman historiakatsaukseni vuosikymmenten taakse, kuka missäkin iässä tämän möökön on saanut ja miten sen on löytänyt, joten harvinaisen selvää on, etten tässä suvussa juurikaan ylitä uutiskynnystä. Olen vain yksi linkki rikkumattomassa ja päättymättömässä ketjussa.

No, ei. Kyllä tämä on ihan yhtä uniikki juttu kuin ne muutkin ennen minua, mutta kyllä tätä meidän suvun sairaskertomusta ihmettelee jokainen, joka sen kuulee. Itsekin sitä ihmettelen edelleen.

Mutta nyt alkaisi olla tämä uutinen pulkassa, mitä tulee niihin, kenen tässä vaiheessa haluankin tietävän. Loput sitten ajallaan kukin vuorollaan.

VieläOliJotain:
Käytin työkavereiden lahjakortin heti tänään. Ostin itselleni kaulaan roikkumaan tällaisen. Se on lähellä sydäntäni muistuttamassa niistä ihanista ihmisistä. Ikuisesti.