leikkausreissu, osa 2

Naapurit

Kirra on siis sen verran vanha rakennus, että todennäköisesti jotkut suojelusäännökset estävät väliseinien rakentamisen, josta syystä meikäläinen yöpyi kommuunihuoneessa, jossa oli sänkypaikat kuudelletoista potilaalle. Yksityisyyttä ei siis juurikaan ollut, koska väliverhot olivat vain näkösuoja eikä aina edes sitäkään, mutta se ei meikäläistä - ja tuskin muitakaan - haitannut.

Paitsi keskiviikkoaamuna, kun naapurisänkyyn ohjattiin nainen, jonka vaatteet haisivat niin hirveästi pesuaineelle, että jopa meikäläinenkin alkoi välittömästi aivastella ja nenä meni ihan tukkoon, mitä ei juurikaan koskaan tapahdu. Jopa silmissä tuntui se haju ja se on kyllä jo tosi paljon.

Aivan kammottavaa! Miten kukaan voi asua sellaisessa kodissa, joka haisee kemikaaleille noin hirveästi ?! Onneksi joutui vaihtamaan omat käryävät vaatteensa heti sairaalan "ajattoman tyylikkäisiin" (EY:n luonnehdinta *tirsk*) vaatteisiin. Siltikin se haju jäi siihen pyörimään niin, että pakko oli siirtyä yhteiseen tilaan katsomaan aamutelkkaria, kun aivastelusta ei vaan tullut loppua. Yhteistilassa eräs rouva ihasteli tuoreen kahvin tuoksua, meikäläinen hyvä kun sai ilmaa nenän kautta, hajuaisti oli ihan mennyttä kalua. En ikinä ole tuollaista kammotusta kohdannut. Tuntuu, että toiseen sieraimeen jäi joku haisumolekyyli, joka kutittaa siellä vieläkin ja saa noka vuotamaan. Tai sitten se on vain nuhan alkua.

Muuten naapurit olivat suht hajuttomia ja mauttomia vanhempia rouvia, joilla kyllä juttua riitti aamu kuudesta lähtien. Onneksi olen tottunut heräämään aikaisin, joten se pulputus ei meikäläistä häirinnyt. Yökin meni ihan rauhallisissa merkeissä - korvatulpat korvissa -, vaikka rouvat kivenkovaan väittivätkin, etteivät olleet nukkuneet silmäystäkään koko yönä. Tiedä, mistä ne kaikki vienot tuhinat sitten tulivat...

Kaikki potilaat olivat ystävällisiä ja kohteliaita henkilökunnalle ja toisilleen eikä minkäänlaista 'tappiomielialaa' ollut yhtään ilmassa. Porukat hymyilivät ja naureskelivat ja juttelivat iloisesti eikä olisi voinut heti arvata, miksi siellä kaikki olimme. Tunnelma oli mukava ja toiveikas ja kannustava, josta syystä sen 'haisulinaapurin' kommentti särähtikin korvaani kuin olisi lasitikarilla pistetty.

Kun lääkäri meiltä muilta aina keskustelun alussa kysyi "mitäs tänne kuuluu, mikä olotila ?", niin kaikki järjestään aina vastasivat "ihan hyvää, hyvin menee, jne." ja sekä lääkäri että potilas molemmat tiesivät, että vastaus tarkoittaa, että ihan hyvin menee olosuhteisiin nähden, vaikka onkin matka syöpäleikkaukseen tai tissi leikattuna ja niin pois päin.

Tältä haisulilta kun lääkäri kysyi saman kysymyksen ystävällisesti ennen leikkausta eli mitä kuuluu, oli tämän n. 45-vuotiaan naisen tympeällä äänellä sanottu vastaus: "Ihan perseestä." Tähän lääkäri vain tyynesti totesi: "Siis perseestä."

Okei. Eihän syöpä koskaan ole kiva sairaus, mutta siellä sairaalassa kaikki kuitenkin yrittävät ja haluavat saada meidät sairastuneet terveiksi. He yrittävät kaikin keinoin meitä auttaa ja tehdä olomme paremmaksi, joten minun käytöskäsitysten mukaan vähintä on, että vastapalvelukseksi edes yrittää itsekin vähän tsempata. Vaikka se olo olisikin perseestä. Tai voihan sen muotoilla toisin, tyyliin "muuten ihan ok, mutta mua jännittää tää leikkaus" tai jotain vastaavaa. Töykeydella ei voita mitään, vaikka olenkin varma, ettei sekään lääkäri ollut siitä vastauksesta moksiskaan. Tokihan hän ymmärtää, että kurja fiilis on. Toisilla vain ei ole mitään.. pidäkkeitä sen suhteen, mitä suustaan päästävät.

Kun lähtiessäni odotin ala-aulassa taksia, meni siitä ohi pari rouvaa samasta leikkaussatsista. Toinen kysyi, milloin minulla on jälkitarkastus ja kävi ilmi, että meillä on peräkkäiset lääkäriajat. Iloisesti toivottelimme hyvät toipumiset ja huikkasimme "nähdään parin viikon päästä". Taistelutoverit.

Henkilökunta

Jos olosuhteet nyt eivät ihan Kämpiä vastanneetkaan (vaikka mun mielestä nukkumasali oli kyllä tosi kaunis aulaportaikosta puhumattakaan), niin henkilökunta kyllä oli ihan viiden tähden porukkaa. Kaikki olivat tosi ystävällisiä ja iloisia ja avuliaita. Ei voi sanallakaan moittia, päinvastoin annoin todella vilpittömät ja lämpimät kehut palautelomakkeella lähtiessäni pois. Myös lääkärille kiittelin saamastani hoidosta ja huolenpidosta ja totesin, ettei jäänyt minkäänlaisia huonoja fiiliksiä käynnistäni.

Myös tarjoilu, oli kyse sitten ruuasta tai napeista, oli täysin moitteetonta. Toinen vei nälän ja toinen kivun (ja välillä tajunkin).

Muuta

Keskiviikkoaamuna siinä aamu-uutisia katsoessamme tuli kourallinen uusia potilaita, sen päivän leikkauslistalla olevia, osastolle.

Katselimme heitä ja eräs rouva totesikin puoliksi hämmästellen ja puoliksi järkyttyneenä: "Ihan liukuhihnalta. Osa lähtee ja uutta tulee tilalle. Joka ikinen päivä."

Juuri näin. Tiistaina, kun itse tulin sisään, osa valmistautui lähtemään kotiin ja kun minä olin lähdössä kotiin, tuli uutta saapumiserää sisään. Liukuhihnalta, jatkuvalla syötöllä. Tätä tautia on vaan niin järkyttävän paljon. Jono on katkeamaton ja päättymätön. Ja tokihan sen on tiennyt, mutta tuolla se jotenkin vasta konkretisoitui, kun näki ne naiset. Uskomatonta.

VieläOliJotain:
Aamujumpat suoritettu.

Sellaista käsien ojenteluahan se vain on: ylös, sivuille ja taakse, ei sen ihmeellisempää. Ei juurikaan kiristele arvet ainakaan vielä. Toivottavasti ei alakaan.