perjantai 13. marraskuuta 2015

leikkausreissu, osa 2

Naapurit

Kirra on siis sen verran vanha rakennus, että todennäköisesti jotkut suojelusäännökset estävät väliseinien rakentamisen, josta syystä meikäläinen yöpyi kommuunihuoneessa, jossa oli sänkypaikat kuudelletoista potilaalle. Yksityisyyttä ei siis juurikaan ollut, koska väliverhot olivat vain näkösuoja eikä aina edes sitäkään, mutta se ei meikäläistä - ja tuskin muitakaan - haitannut.

Paitsi keskiviikkoaamuna, kun naapurisänkyyn ohjattiin nainen, jonka vaatteet haisivat niin hirveästi pesuaineelle, että jopa meikäläinenkin alkoi välittömästi aivastella ja nenä meni ihan tukkoon, mitä ei juurikaan koskaan tapahdu. Jopa silmissä tuntui se haju ja se on kyllä jo tosi paljon.

Aivan kammottavaa! Miten kukaan voi asua sellaisessa kodissa, joka haisee kemikaaleille noin hirveästi ?! Onneksi joutui vaihtamaan omat käryävät vaatteensa heti sairaalan "ajattoman tyylikkäisiin" (EY:n luonnehdinta *tirsk*) vaatteisiin. Siltikin se haju jäi siihen pyörimään niin, että pakko oli siirtyä yhteiseen tilaan katsomaan aamutelkkaria, kun aivastelusta ei vaan tullut loppua. Yhteistilassa eräs rouva ihasteli tuoreen kahvin tuoksua, meikäläinen hyvä kun sai ilmaa nenän kautta, hajuaisti oli ihan mennyttä kalua. En ikinä ole tuollaista kammotusta kohdannut. Tuntuu, että toiseen sieraimeen jäi joku haisumolekyyli, joka kutittaa siellä vieläkin ja saa noka vuotamaan. Tai sitten se on vain nuhan alkua.

Muuten naapurit olivat suht hajuttomia ja mauttomia vanhempia rouvia, joilla kyllä juttua riitti aamu kuudesta lähtien. Onneksi olen tottunut heräämään aikaisin, joten se pulputus ei meikäläistä häirinnyt. Yökin meni ihan rauhallisissa merkeissä - korvatulpat korvissa -, vaikka rouvat kivenkovaan väittivätkin, etteivät olleet nukkuneet silmäystäkään koko yönä. Tiedä, mistä ne kaikki vienot tuhinat sitten tulivat...

Kaikki potilaat olivat ystävällisiä ja kohteliaita henkilökunnalle ja toisilleen eikä minkäänlaista 'tappiomielialaa' ollut yhtään ilmassa. Porukat hymyilivät ja naureskelivat ja juttelivat iloisesti eikä olisi voinut heti arvata, miksi siellä kaikki olimme. Tunnelma oli mukava ja toiveikas ja kannustava, josta syystä sen 'haisulinaapurin' kommentti särähtikin korvaani kuin olisi lasitikarilla pistetty.

Kun lääkäri meiltä muilta aina keskustelun alussa kysyi "mitäs tänne kuuluu, mikä olotila ?", niin kaikki järjestään aina vastasivat "ihan hyvää, hyvin menee, jne." ja sekä lääkäri että potilas molemmat tiesivät, että vastaus tarkoittaa, että ihan hyvin menee olosuhteisiin nähden, vaikka onkin matka syöpäleikkaukseen tai tissi leikattuna ja niin pois päin.

Tältä haisulilta kun lääkäri kysyi saman kysymyksen ystävällisesti ennen leikkausta eli mitä kuuluu, oli tämän n. 45-vuotiaan naisen tympeällä äänellä sanottu vastaus: "Ihan perseestä." Tähän lääkäri vain tyynesti totesi: "Siis perseestä."

Okei. Eihän syöpä koskaan ole kiva sairaus, mutta siellä sairaalassa kaikki kuitenkin yrittävät ja haluavat saada meidät sairastuneet terveiksi. He yrittävät kaikin keinoin meitä auttaa ja tehdä olomme paremmaksi, joten minun käytöskäsitysten mukaan vähintä on, että vastapalvelukseksi edes yrittää itsekin vähän tsempata. Vaikka se olo olisikin perseestä. Tai voihan sen muotoilla toisin, tyyliin "muuten ihan ok, mutta mua jännittää tää leikkaus" tai jotain vastaavaa. Töykeydella ei voita mitään, vaikka olenkin varma, ettei sekään lääkäri ollut siitä vastauksesta moksiskaan. Tokihan hän ymmärtää, että kurja fiilis on. Toisilla vain ei ole mitään.. pidäkkeitä sen suhteen, mitä suustaan päästävät.

Kun lähtiessäni odotin ala-aulassa taksia, meni siitä ohi pari rouvaa samasta leikkaussatsista. Toinen kysyi, milloin minulla on jälkitarkastus ja kävi ilmi, että meillä on peräkkäiset lääkäriajat. Iloisesti toivottelimme hyvät toipumiset ja huikkasimme "nähdään parin viikon päästä". Taistelutoverit.

Henkilökunta

Jos olosuhteet nyt eivät ihan Kämpiä vastanneetkaan (vaikka mun mielestä nukkumasali oli kyllä tosi kaunis aulaportaikosta puhumattakaan), niin henkilökunta kyllä oli ihan viiden tähden porukkaa. Kaikki olivat tosi ystävällisiä ja iloisia ja avuliaita. Ei voi sanallakaan moittia, päinvastoin annoin todella vilpittömät ja lämpimät kehut palautelomakkeella lähtiessäni pois. Myös lääkärille kiittelin saamastani hoidosta ja huolenpidosta ja totesin, ettei jäänyt minkäänlaisia huonoja fiiliksiä käynnistäni.

Myös tarjoilu, oli kyse sitten ruuasta tai napeista, oli täysin moitteetonta. Toinen vei nälän ja toinen kivun (ja välillä tajunkin).

Muuta

Keskiviikkoaamuna siinä aamu-uutisia katsoessamme tuli kourallinen uusia potilaita, sen päivän leikkauslistalla olevia, osastolle.

Katselimme heitä ja eräs rouva totesikin puoliksi hämmästellen ja puoliksi järkyttyneenä: "Ihan liukuhihnalta. Osa lähtee ja uutta tulee tilalle. Joka ikinen päivä."

Juuri näin. Tiistaina, kun itse tulin sisään, osa valmistautui lähtemään kotiin ja kun minä olin lähdössä kotiin, tuli uutta saapumiserää sisään. Liukuhihnalta, jatkuvalla syötöllä. Tätä tautia on vaan niin järkyttävän paljon. Jono on katkeamaton ja päättymätön. Ja tokihan sen on tiennyt, mutta tuolla se jotenkin vasta konkretisoitui, kun näki ne naiset. Uskomatonta.

VieläOliJotain:
Aamujumpat suoritettu.

Sellaista käsien ojenteluahan se vain on: ylös, sivuille ja taakse, ei sen ihmeellisempää. Ei juurikaan kiristele arvet ainakaan vielä. Toivottavasti ei alakaan.

10 kommenttia:

  1. Jotenkin tuo on oikeasti käsittämätöntä paljonko ylipäätään on syöpiä. Saati tosiaan rintasyöpiä. Eilen osuin illalla juttelemaan porukkaan (toki huomattavasti itseäni vanhempaan), jossa oli meneillään kolme eri syöpätapausta nyt samaan aikaan. Niin jotenkin on vieläkin pöllämystynyt olo, että kuinka paljon niitä onkaan. Ja tulee kyllä oikeasti sellainen olo, että on ne jotenkin lisääntynyt, kun esim. meidän suvussa ei ollut koskaan ennen syöpiä, mutta nyt viimeisen viiden vuoden aikana niitä on alkanut pompsahdella. Rintasyövän on sukulaiset selättäneet, muihin syöpiin on sitten taas pari menehtynyt melko lyhyellä sairastamisella. Lähinnä jää vain sellainen kysymys, että mistä näitä oikein tulee? Kai niitä on ollut ennennii ja ehkä kaikkia ei ole vain löydetty tms ja kun ihmiset vanhenee jne, mutta siltikin mulle jää kysymys, että mistä näitä tulee, kun nuokin, jotka suvustamme syöpä on vienyt, niin edellinen sukupolvi kuitenkin porskutti pidemmälle ja kuolivat vanhuuteen tai johonkin sydänslaagiin. Mutta kai tästä täytyy se hyvä puoli hakea, että kun on noinkin yleisestä sairaudesta kyse, niin hoidot varmaan kehittyy ihan hyvää vauhtia, kun on tota materiaalia....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä lisääntyneet syövät ovat monien asioiden summa, joista yksi on ihan vaan ikä. Ihmiset elävät vanhemmiksi, josta syystä näitä solumuutoksia tulee. Toinen on tietty kaikki myrkyt joille altistumme tavalla tai toisella, niitä ei ennen ollut. Mutta sitten taas tosiaan hoidotkin ovat kehittyneet ihan mielettömästi. Ja lyhyessä ajassa. Lääkäri sanoi, että pelkästään kymmenen viime vuoden aikana rintasyöpähoidot ovat menneet taas aimo askeleen eteenpäin. Eli kuten mäkin lääkärille totesin: jos on pakko syöpään sairastua, niin ehkä sitten rintasyöpään, josta tiedetään huikean paljon ja jota osataan hienosti parantaa. Ja juuri siksi, kun materiaalia riittää. :)

      Poista
  2. Rintsikoita on nykyään "melkein kaikilla", ts. se on yleistynyt kaiken ikäisillä. Kuulin gyneltäni, että jopa vähän päälle 20-vuotiaillakin aina joskus ilmenee. Tosiaankin herää kysymys, että mistä syystä. Jotkut syyttävät hormonikorvaushoitoa, mutta omissa tuttavissani, jotka rintsikan ovat saaneet, on niitä, joilla ei vaihdevuosista ole mitään tietoa, eli ei ole välttämättä mikään syyllinen.

    Samassa huoneessa operaationi jälkeen oli melkein 80-vuotias lady, jolle rintsikka oli ainakin toinen, ellei kolmas. Hän kertoi, että olisi jättänyt jo sikseen ja antanut aikansa tulla täyteen, mutta hänellä oli niin ihania lapsenlapsia, että heidän takiaan suostui vielä leikkaukseen ja myös, että miniänsä sisar oli sairastunut ja halusi ikäänkuin olla rohkaisevana esimerkkinä. Kerrottuaan tämän kuului toiselta puolelta huonetta tervehdys ladylle ja siellähän se miniän sisar odotteli omaa vuoroaan ja kiitti tsempistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meikäläisen lähipiirissä (suku+ystävät) rintasyövän sairastaneista kukaan ei ole saanut hormonikorvaushoitoa, joten tuo ei käynyt edes mielessä. Ja juu, nuorillakin tätä on, mutta riskiporukkaa ovat lääkärini mielestä 45-55 -vuotiaat. Tiedä häntä.

      Ja kyllä nykypäivän 8-kymppiset naiset ovat niin pirtsakoita, että heitä kannattaakin hoitaa.

      Poista
  3. Onhan ne salit aika huikeet.Mä oon ollu sekasalissa veritulpan kourissa jokunen vuosi sitten.Mua vastapäätä oli olympiamitalisti kiekonpaiskaaja lonkan vaihdossa.Aivan ihana tyyppi :). Ei mua paljoo ahistanu vaikka oli miehiäkin.
    Mitä tulee tarjoiluihin eväät oli jees ja kaikki napit vedin mitkä anniskeltiin :)

    Bonarina niin tytär kun systeri piipahti kahvitermoksen ja torttujen(sesonkiherkku) meitsii moikkaamassa kun siellä viikon viruin.
    Lopputulemana hyvä hoito!!
    Suomalainen terveydenhoito o n hyvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua ei kans tosiaan yhtään häirinneet ne muut rouvat. Kivahan se oli, että oli seuraa. Hauska oli kuunnella niiden juttuja, kun olin selkeästi nuorempi kuin ne muut.

      Suomalainen terveydenhoito on ihan parasta. :)

      Poista
  4. Hienoa, että kaikki meni hyvin ja ennen kaikkea se pirulainen on nyt muualla kuin sinussa. Hyvää viikoloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kyllä oikein vieläkään pysty ymmärtämään, että se ylipäätään oli mussa. Vaikka on arvet ja kaikki. Outoa.
      Hyvää viikonloppua! :)

      Poista
  5. Kiva kun jaksat jakaa näitä mietteitäsi potilaspunkan uumenista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, kiinnostavatko nämä oikeasti ketään, mutta ovatpahan meikäläiselle itselle jonkinlainen päiväkirja ja päänpurkukanava. :)

      Poista