tuhat tarinaa

Eilisessä postauksessa viittasin rintasyöpään sairastuneen miehen tarinaan. Se tarina on kovin erilainen kuin tämä minun tarinani, mutta kumpikin näistä tarinoista on totta. Niitä ei voi verrata, mutta toisaalta voi. Kannattaako niitä verrata, se on sitten eri asia.

Aloin miettiä, olenko antanut rintasyöväst liian 'ruusuisen' kuvan. Olenko vähätellyt jotain kokemuksiani tai tuntemuksiani, liioitellut en ole ainakaan, sen tiedän. Olenko mukisematta ja sinisilmäisenä hyväksynyt kaiken, mitä lääkärit ovat minulle sanoneet. Olisiko minun pitänyt kyseenalaistaa jotain, 'ajatella omilla aivoillani'.

Vastaus on - minun mielestäni - "en" ja "ei" kaikkiin noihin kysymyksiin. Olen päässyt helpolla, ei siitä ole mitään epäilystä ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen joka ikinen päivä, mutta en voi ottaa vastuuta siitä, jos joku ei ymmärrä, että tämä on vain yksi tarina muiden joukossa. Jos joku lukee minun tarinani ja kuvittelee, että kaikki tapaukset ovat samanlaisia, niin... No, se ei ole minun vikani. Pelottaa vain hieman se, että joku rintasyöpään sairastunut tulee joku päivä syyttämään minua siitä, että olen kaunistellut asiaa. Ettei se niin mennytkään, miten 'lupasin', helposti ja kivuttomasti.

Erikin tarina on kovin erilainen. Valitettavasti, mutta se on hyvä pitää mielessä, että ovat lähtökohdatkin hänellä ihan erilaiset kuin minulla tai naisilla ylipäätään. Hän on harvinainen tapaus monilta osin, kun taas minä olen ainakin suurimmalta osin suht perustapaus. Vai onko minulla tässäkin kohtaa ne ruusunpunaiset lasit päässäni.

En ole nähnyt tilastoja siitä, miten helposti ja nopeasti rintasyövästä on toivuttu. Tuskin sellaisia onkaan, koska kokemukset ja tuntemukset eivät ole helposti tutkittavia ja siten tilastokelpoisia asioita. Minun käsitykseni rintasyövästä selviämiseen perustuvat niihin tarinoihin, joita ole kuullut ympäriltäni. Sukulaisiltani, ystäviltäni, tuttaviltani, työkavereiltani sekä myös toiskäden tietona kerrottuina. Ja kaikki ne tarinat, yhtä lukuunottamatta, ovat olleet hyviä tarinoita.

Ajan kanssa lähes kaikki ovat selvinneet voittajina maaliin. Rintasyöpä - tai mikä tahansa muukaan syöpä - ei ole sadanmetrin spurtti, se on monessa tapauksessa estemaraton. Pitää jaksaa olla kärsivällinen ja selviytyä kupruista, joita matkalle tulee. Ihan samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin elämän tuomissa haasteissa. Harva asia tässä maailmassa valmistuu vain sormia napsauttamalla. Ihmiset vain odottavat lääketieteeltä ja lääkäreiltä ihmetekoja.

Esimerkkinä voisi ottaa niinkin yksinkertaisen jutun kuin opiskelemisen. Eihän kukaan täysjärkinen kuvittele, että maisterin paperit lävähtävät kämmeneen noin vain ilman vuosikausien - tai ainakin muutaman vuoden - intensiivistä puurtamista. Miten siis kukaan voi odottaa, että vakavasta sairaudesta voisi parantua noin vain vips-vips-suit-sait. Juu, ei. Kyse ei ole nuhasta tai särkevästä hampaasta, joka hoidetaan kuntoon kertaistumalta. Vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Usein, mutta ei aina.

Jos kysytään joltain syövistä täysin mitään tietämättömältä, mitä syöpä hänen mielestään on, niin useimmiten varmasti saa vastaukseksi erilaisia kauhukuvia, koska niistä vaikeista ja hankalista kokemuksista pidetään suurempaa ääntä kuin muista kokemuksista ja ne jäävät ihmisille parhaiten myös mieleen.

Minä taas haluan tällä tarinallani kertoa sairastuneelle ja ehkä peloissaan olevalle, että kaikki voi mennä tosi helpostikin. Että rintasyöpädiagnoosi ei ole aina ja joka tilanteessa maailmanloppu. Ei edes väliaikainen sellainen. Saattaa toki tulla jotain epämukavuutta ja hankaluuttakin, mutta useimmiten niistäkin selvitään ajan ja asenteen kanssa ihan hienosti.

En halua vähätellä Erikin kokemuksia ja tuntemuksia. Haluaisin kuitenkin sanoa sen, että jos diagnoosin saa, niin varmasti helpommalla pääsee, jos taisteluun lähtee voitonmaku suussa kuin jos on jo valmiiksi luovuttanut taistelun.

Eikä Erikään toki lähtenyt taisteluun luovuttaneena, mutta jotenkin hänen asenteensa kuitenkin poikkeaa omastani. Ehkä hän kuvitteli, että kyseessä on sadanmetrin spurtti tai ehkä vastoinkäymiset ovat muuttaneet hänen asennettaan. Hän on kuitenkin oikeassa omalla tavallaan ja minä omallani ja jokainen päättää, kumpi meistä on lähempänä omaa ajatusmaailmaansa.

VieläOliJotain:
Elämässä on - uskokaa minua - monia paljon pahempiakin ja ahdistavampiakin asioita kuin rintasyövän sairastaminen. Ja jos tosiaan ihan pakko on syöpään naisen sairastua, niin ehkä sitten juuri rintasyöpään, koska mitä tutumpi syöpä (lääkäreille), sen paremmin se osataan hoitaa.

Ja tiedoksi, että se yksi murheellinen tapaus oli monien sattumusten summa, joista vähäisimpänä ei ollut se, että hän uskaltautui lääkäriin vasta sitten, kun hänen möökönsä oli jo kananmunan kokoinen, vaikka oli seurannut sen kasvua jo pitkän aikaa. Josta luonnollisestikin koitui sitten monia muita haasteellisia tilanteita. Itse syöpä saatiin kuitenkin hänestä pois, mutta kroppa ei kestänyt pitkittyneitä hoitoja monestakin syystä.

***

Eilen sädehoitovuoroaan minun jälkeeni odotti nainen, jolla tukka oli alkanut jo kasvaa sytostaattihoitojen jälkeen. Oli siis selvästi käynyt rankemman tien kuin minä, mutta silti hän iloisesti hymyili minulle kaljunsa alta, kun tulin ulos pukuhuoneesta. Tuli mieleeni se nainen, joka lääkärin 'miltä tuntuu' -kysymykseen vastasi "ihan perseestä". Toivottavasti hänkin on jo löytänyt hymynsä, sillä ilman sitä ei pärjää tämän taudin kanssa.