ja sitten on se marginaali

Hain eilen Isompaa treeneistä. Kesken kaiken tokaisi: "Mä en oo muuten varmaan kertonu, mutta Rikun äiti on kuollu. Joku kuukausi sitten. Rintasyöpään."

En järkyttynyt itseni, vaan Isomman koulukaverin ja hänen nuoremman sisaruksensa puolesta. Se on niin kiljuva vääryys. Mutta kuten tiedetään, aina on se marginaali.

Kyseessä on varmasti ollut minua nuorempi nainen, jolla syöpä ehkä oli ehtinyt jo aika isoksi ennen löytymistään. Mahdollisesti jopa levitäkin. Todennäköisesti vielä aggressiivinen tapaus. Tai joku näistä.

Todennäköisesti hän on ajatellut, että "ei se voi mulle tulla". Valitettavasti se voi tulla just sulle, mulle... ai, niin... ihan kenelle meistä kaikista tahansa. Se voi jo olla sulla, no mulla ei just nyt tällä hetkellä, mutta ihan kenellä teistä muista tahansa. Sitä ei voi varmaksi tietää ja epätodennäköisissäkin tapauksissa voi aina olla ja onkin se harvinainen, marginaalitapaus.

Ja siltikin vielä fiksut, koulutetut ja muuten elämässään ns. tiedostavat naiset työntävät päänsä pensaaseen, kun tulee kyse tästä asiasta. Rintasyövästä, jota on jokaisessa ilmansuunnassa pilvin pimein. Taudista, joka on hoidettavissa ja vielä useimmiten helposti, jos se vain löydetään ajoissa.

Löydetään ajoissa. Se tarkoittaa, että mennään myös tutkimuksiin ajoissa. Mennään tutkimuksiin silloin, kun oireita ei vielä ole. Sillä sitten kun alkaa olla oireita, se voi olla jo liian myöhäistä. Tai ainakin hoidot ovat ihan eri luokkaa kuin meikäläisen tapauksessa, jossa sairaslomaakin tuli vain 3,5 viikkoa sen vähintään puolen vuoden  tai vuoden sijaan.

Olen ihan epätoivoinen tämän asian kanssa. Niin monta turhaa kuolemaa johtuen taudista, josta tiedetään ihan hemmetin paljon ja joka osataan hoitaa niin yksilöllisillä täsmähoidoilla aivan loistavasti. Sille, että meteoriitti tippuu taivaalta päähän ja liiskaa pannukakuksi, ei voi mitään, mutta rintasyövälle voisi tosi monessa tapauksessa. Se on vain ja ainoastaan itsestä kiinni.

VieläOliJotain:
Maanantaina muuten radiologi maksaani tutkiessaan puhui koko ajan "pesäkkeestä". Pikkasen särähti ikävästi korvaani ja hieman sitä nimitystä ihmettelin, vaikka kaiketi se oli ihan asianmukainen siinä tilanteessa. Kuulosti jotenkin vain niin pahaenteiseltä.

Kun hän sitten alkoi miettiä magneettikuvauksen kiireellisyyttä, että se pitäisi hoitaa alta pois ennen sytostaatteja, heräsin vihdoin minäkin aamukoomastani ja sanoin, ettei minulle ole tulossa mitään sytostaattihoitoja.

Lääkärin ilme oli jotenkin äimistynyt. Hän oli nähtävästi koko ajan kuvitellut etsivänsä rintasyövän lähettämää etäpesäkettä ja nyt hänellä olikin oletettavasti puhdas keissi käsissään. Teki mieli pyytää anteeksi, että olen näin terve ja että hän todennäköisesti - ja toivottavasti - teki hänen kannaltaan turhaa työtä.

No, oli kuitenkin magneettikuvauksen jo meikäläiselle luvannut, joten ei lähtenyt sitä enää perumaan. Ja mistä hitosta sitä tietää, mitä sieltäkin vielä löytyy. Mun tuurilla, meinaan. Vaikka mullahan on nyt kyllä ollut tosi hyvää tuuria oikein roppakaupalla. Tähän saakka.