maksapihvipäivä

Ei sentään jauhemaksapäivä. Slaisseilla mentiin ja nekin vain kuvina. Onneksi.

Niin, voisihan sen kolmannen adventin aamupäivän varmasti huonomminkin viettää kuin magneettikuvaustuubissa. Meinaan esim. krapulassa. Tai... No, monella muullakin kurjalla tavalla.

Meikäläisen kuvausaika oli varattu klo 10.30 ja koska on pyhäpäivä, lähdin jo tuntia ennen kotoa, koska bussiaikataulut. Perillä olin vaihteeksi ajoissa. Sairaanhoitaja magneettikuvausosaston vastaanotossa tervehti seuraavin sanoin: "Joo, sulla onkin aika tuolla rekka-autossa. Istu alas odottamaan, mä vien sut sitten sinne, kun sairaanhoitaja soittaa."

Aha. Mutta olen oppinut, että turha kysellä, sillä kyllä niitä vastauksia alkaa tulla, kun vain kärsivällisesti odottaa. Kuten nytkin.

Kun kello tuli puoli, lähti neiti opastamaan meikäläistä sairaalan takapihalle, jossa todellakin nökötti valkoinen rekan perävaunu, johon oli rakennettu magneettikuvausyksikkö. Huisia. Kysyin, mikä juttu se nyt oli ja hoitaja kertoi, että kun näitä kuvausyksikköjä ei pysty useampaa rakentamaan ihan sisätiloihin, niin käyttävät rekkavaunuja samaan tarkoitukseen. Näitä rekkoja on kuulemma tuolla Meilahdessa pari ja Jorvissa vielä yksi. Ja kun ovat tosiaan perässävedettäviä, niin niitä voidaan tarvittaessa siirtää maakuntiinkin. Eipä ole sattunut vastaan liikenteessä. Huomaamatta tuskin olisi jäänyt, jos olisi sellaisen kohdannut.

Joten ei muuta kuin sisään rekkaan, jossa meikäläistä odottelikin jo röntgensairaanhoitaja. Arvaako joku jo ? Juu, ihan oikein: nuori mies. Alkaa mennä jo rankemman huumorin puolelle tämä meininki.

Rekan takaosaan etuosaan oli rakennettu noin neliön kokoinen 'pukuhuone', jossa vaihdoin sairaalan seksikkään paidan päälleni. Verkkarit ja säärystimet sain pitää jalassani, koska niihin ei ollut piilotettu mitään viilaa tai muutakaan metallia. Ja sitten vaan lavitsalle pötkölleen. Tällä kertaa seljälleen.

Poitsu - ja kyllä, hän oli todellakin sellainen juuri kapaloista kuoriutunut - selitti systeemiä, laittoi käteeni kanyylin varjoainetta varten, rinnalleni kuvauslaatan (?), jonka sitoi turvavöillä meikäläisen ympärille ja korvilleni kuulokkeet, joiden kautta saisin ohjeistusta kuvauksen aikana eli ei mitään radion kuuntelua tällä kertaa. Puolisen tuntia arvioi hoitaja session kestävän.

Eli homma meni siten, että meikäläinen ujutettiin lavitsalla siihen putkeen. Jo tutut rätinät ja paukkeet, kilinät, kilkutukset ja senkin tuhannet merkkipiippaukset alkoivat kuulua ympäriltäni. Hetken kuluttua naisääni käski hengittää sisään ja pidättää hengitystä. Pidätystä kesti n. 15 sekuntia, jonka jälkeen sai ottaa muutaman kerran lisähappea. Sama toistui noin kuusi kertaa. Sitten seurasi ns. tasaisen hengityksen hetki, josta poitsu oli erikseen maininnut, että kone on niin herkkäsielu, että menee sekaisin, jos siinä alkaa jotain haukkomaan tms.

Pakko sanoa, että vaikka olen koko ikäni hengitellyt suht säännöllisesti ja voin jopa kehuskella olevani kohtuullisen hyvä siinä, niin kun siihen hommaan alkoi liikaa keskittyä, oli se mennä ihan ketuilleen. Tasaisuudesta ei ollut tietoakaan. Ärsyttävää. Onneksi sain rauhoitettua mieleni ja lopetin keskittymisen. Sen jälkeen se alkoi luistaa ihan tuttuun tyyliin, normaalisti.

Sen jälkeen hoitaja ilmoitti, että kohta menee varjoaine ja kuvausta on jäljellä n. 6 minuuttia. Eli siihen loppuun tuli vielä toiset kuutisen kertaa hengityksen pidätystä ja sitten koko kuvaus olikin jo pulkassa. Sanoin, että harvinaisen nopeat puoli tuntia ottaen huomioon, että piti maata paikoillaan koko aika ja sellaisessa tuubissa. Ei siinä ihan puolta tuntia tainnut mennäkään, n. 20-25 minuuttia vain.

Siinä putkessa oli kyllä yllättävän helppo olla. Välillä availin silmiänikin, vaikka pääsääntöisesti pidinkin ne kiinni, niin oli helpompi. Mutta yhtään ei tullut ahtaan paikan kammotusta. Aluksi pöljäpiisamina toki mietin, että *ihan kuin olisi jossain arkussa...*, mutta sitten päätin, että sellaiset ajatukset eivät ehkä ole ihan järkeviä, etenkin kun olin ensimmäistä kertaa pappia arkussa kyydissä. Ei meinaan voi koskaan tietää, missä kohtaa se pimahdus tulee enkä halunnut sitä houkutella tulemaan just siinä tilanteessa.

Että tällainen kokemus tällä kertaa. Pikkasen lisää tarinoita Nolliksen elävästä elämästä kahvipöytäkeskusteluihin. Alla todistusaineistoa.

magneettikuvausrekka

VieläOliJotain:
Sitä muuten ihmettelin siinä maatessani, kun ei muutakaan tekemistä ollut, että minkä hiton takia sitä kaikkea kolinaa ja räminää ylipäätään pitää olla. Eikö niitä laitteita muka oikeasti saada hiljaisiksi ? Vai siksikö ne mekastavat, ettei tutkittava vain nukahda sinne putkeen ja ala säpsiä.