Neljän päivän sädetysloma on ohi ja nyt on palattu taas päiväjärjestykseen, mitä tulee hoidoissa käymiseen. Tosin hieman pehmeällä laskulla, kun seuraaviin kahteen viikkoon mahtuu molempiin yksi arkipyhä, mutta tästä se periaatteessa lähtee oikein tosissaan käyntiin.
Saas nähdä, milloin meikäläisen hermo kärvähtää ensimmäisen kerran jokapäiväiseen ramppaamiseen etenkin, kun on luvattu vuodenvaihteen jälkeen lunta tänne eteläänkin, mikä tuo oman pikantin lisän bussi- ym. aikatauluihin. Pyöräytänkö täällä vedon pystyyn hermojen paksahduspäivämäärästä ?
Tänään kuitenkin pääsin vielä armollisesti TM:n kyydissä Meilahteen - pienen keskustelun jälkeen -, kun oli suunnilleen samoihin aikoihin menossa omaan jumppaansa. Pienen mutkan sai kyllä ajaa, muttei liian isoa, josta syystä auliisti suostuikin kuskiksi. Tai auliisti ja auliisti...
mä: "Niin, siis vietkö sä nyt sitten mut tänään sinne sädehoitoon vai et ?"
TM vilpittömästi, mutta vilpillisellä äänellä: "Joo, tietysti. Se ei oo mikään vaiva."
mä: "Siis, viet ilolla tai et ollenkaan."
TM: "Mjoo..."
Ai, 'ilolla' ? Niin varmaan. Nauratti, kun aina pitää olla muka niin vastahankainen.
VieläOliJotain:
Sellainen tuli mieleeni, että olisiko tungettelevaa kysyä, kuinka moni tämän blogin lukijoista on myös sairastanut (rinta)syövän tai käy parhaillaan läpi hoitoja ?
Osan toki jo tiedänkin, mutta entä muut lukijat (joiden määrästä ei ole kyllä mitään hajua, onko teitä edes enempää). Ja onko tästä blogistani ollut mitään iloa ja/tai hyötyä ? Voisi laittaa vaikka ihan anona "hepin" (siis huudahduksen), jos muuten nimimerkillä olisikin jo kommentoinut eikä halua paljastua.
Ihan mielenkiinnostuksen vuoksi kyselen.
En onneksi (kop kop puuta vaan), serkku ja tyokaveri ovat, viimesen vuoden aikana. Ja toinenkin tyokaveri, huonommalla menestyksella :(, mutta se ei ollut rintasyopa. Silti hyva kuulla kokemuksia, jos joskus tulee omaan tai tuttavan eteen.
VastaaPoistaNiin, tää on toki vain yksi kokemus. (Josta aiheesta lisää huomenna.) Mutta kiva, jos sekin on ollut lukemisen väärti. :)
PoistaMinullakaan ei ole ollut syöpää, mutta minulle tämä blogi on antanut niin paljon tietoa rintasyövästä (vieläpä usein hyvin hauskassa muodossa) että välillä olen suorastaan ihmetellyt miten vähän olen kaikesta syövän hoitoon liittyvästä tiennytkään. Todellinen tietopaketti, luen joka postauksen todella tarkkaavaisesti. Ja käyn varmasti kontrolleissa!
VastaaPoistaKiva kuulla, etenkin toi viimeinen juttu. :) Enemmän ehkä olisi tullut tietoa, jos olisin sytostaatteihin joutunut, mutta näillä mennään nyt.
PoistaEi ole minullakaan ollut (ainakaan vielä), mutta lähipiiristä kyllä löytyy useampikin.
VastaaPoistaNauratti aamulla kun Kuukka sanoi radiossa, että lumisateet alkavat sunnuntaina ja loppuvat joskus ensi viikolla. Joten teillä sitä lunta sitten varmasti kohta riittää. Turkuun ei luvata lunta lainkaan, mutta pakkasta kyllä.
Joten jos veikata pitää sun hermojen kestävyyttä niin uskoisin, että ensi viikon puolessa välissä saattaa pimahtaa!!! :)
On melkein ihme, jos jostain löytyy joku, joka ei tunne/tiedä ketään 'syöpäläistä'.
PoistaJa todennäköisesti veikkaat oikein. :D
Minun tautitarinaani tiedätkin, joulun alla oli kontrolli ja kaikki hyvin, ei kasvaimia, ei osteoporoosia, kaikki rintsikan osalta hyvin.
VastaaPoistaMielestäni olet antanut paljon positiivista heille, joilla ei omaa kokemusta (onneksi) ole, tämä möököpeikko on pitkälti hallittavissa ja hoidettavissa ja siihen voi suhtautua "kevyesti", ts. ilman välitöntä kuolemantuomiota.
En itse nelisen vuotta sitten paljoakaan viitsinyt omaani julistaa, koska en halunnut sääliä enkä surkuttelua. Jälkeenpäin , kun harrastuksissa kerroin rintsikan sairastaneeni, sain ihmettelyjä tyyliin "Mitäh? Sulla rintsikka, ei voi olla, sähän olet ollut ihan normaali ja itsesi näköinen ja oloinen!" Peruukkinikaan, jota karvapeitteeksi kutsuin, ei herättänyt huomiota, valitsin sen niin omaa kuontaloani muistuttavaksi. Ilmeisesti rintsikkapotilaan kuvitellaan olevan surkea, huononoloinen, allapäin jne. Tokihan heitäkin on, jotka eivät pirteitä ja freesejä ole, mutta oma oloni nyt sattui olemaan enempi tällainen.
Hyvä, että aloitit tämän blogin, olet antanut hauskaa ja myönteistä ja humoristista kuvausta taudistasi ja takuulla taittanut poikki pelkoja ja luuloja.
Tämä olikin juuri se, mitä olen yrittänyt jakaa: positiivisuuden ilosanomaa. Hyvä, jos olen edes joltain osin siinä onnistunut. :)
PoistaHep. Neljäkasina sairastuin, hyväennusteinen syöpä kuten sullakin. Neljäs? kontrolli edessä, rauhallisin mielin odottelen. Mulla ei aloitettu hormoonilääkitystä vaikka olisi tautiini sopinut.
VastaaPoistaMulla ne hormoniprosentit olivat molemmat jossain 90+ tienoilla, joten ei ollut yllätys, että niihin päätyivät.
PoistaItsellä ei ole, mutta ystävällä kaksi eri rintasyöpää. Nyt levinnyt moneen paikkaan, mutta toivoa pidetään yllä. Pahimmillaan pirullinen tauti!!!
VastaaPoistaVoi rähmä... Todella kurjaa tuollainen. Mutta toivoa ja uskoa pitää olla, parhaansa tekevät kaikki hänen puolestaan. Vaikeuksien kautta voittoon!
PoistaNiinkus tiedät, ei vielä. Mutta minulle tästä on ollut hyötyä ammatillisesti. Kyllähän me tiedämme teoriassa mitä potilaille leikkauksesta lähdettyä tapahtuu. Käytännön tietoa olen saanut paljon ja aion sitä käyttää (yleisellä tasolla tietenkin, mitään nimiä mainitsematta), jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan. Kuten aiemmat kommentoijat: hyvää tietoa hauskassa paketissa!
VastaaPoistaKiva kuulla, että tästä kirjoittelusta on ollut hyötyä ja tietty saa tietoa käyttää aina, jos siitä jotain iloa ja apua jollekin on! :)
PoistaHep-hep-hep - kolme syöpää sairastettuna, joskaan ei rintasyöpää. Ensimmäinen alta kolmekymppisenä, loput päälle nelikymppisenä. Jatkoa seurannee, kun on kyseessä geenivirhe ...
VastaaPoistaKirotut geenit! Mutta sä olet selkeästi terästä, joka ei taivu. Tsemppiä jatkoon, jos jotain vielä kohdalle osuu. :)
PoistaJaa-a, olen tainnut välillä vähän taipua, mutta en taitu :)
VastaaPoistaAika luottavaisi mielin olen tainnut suhtautua, ja toisaalta eihän tälle mitään mahda - jos on paskageenit, ni sit on paskageenit. On mulla ollut kyllä paljon tuuriakin, mm. ei mitään muita hoitoja, kuin leikkaukset, vaikka eka munasarjakasvain oli iso. Ja vaikka paksusuoltakin poistettiin aika pätkä, avannetta ei tehty.
Tylsästi lainatakseni jotain (puhelin?)mainosta: Elämä on ...
Sun asenne on niin oikea! Ei epäilystä: sä selviät kyllä, tuli mitä tuli. :)
PoistaMä en ole koskaan mieltänyt omia kasvaimiani syöväksi (syöviksi?), mutta niitähän nekin on olleet. Ne on olleet vaan kasvaimia, jotka on poistettu ja that's it.
VastaaPoistaAivokasvain, meningeoma parasagattalis, kavereiden kesken ihan vaan Parsa, poistettiin kun olin 34. Kolme kuukautta sairaslomaa, pari vuotta epilepsialääkitystä varmuuden vuoksi ja kymmenen vuotta seurantaa (=pään kuvaamista). Ei edes ajokieltoa. Ainoa mikä siitä on jäljellä, on oikean jalan aavistuksenomainen "halvaantuminen", jota ei aina edes huomaa. Ehdin saadaa terveen paperit vuotta aikaisemmin ennen kuin sairastuin tähän viheliäiseen Riesaani.. Lääkäreiden mukaan kasvaimella ei pitäisi olla mitään yhteyttä Riesan kanssa - kohtaukset saavat alkunsa eri puolilta aivoja.
Toinen kasvain oli greipin kokoinen myooma kohdussa, joka aiheutti koko kohdun poistamisen. En kaipaa - kumpaakaan. AM olisi halunnut uimalakin... Tietynlainen syöpähän sekin oli.
Tissit pitäis käydä kuvauttamassa, edellisestä kuvauksesta on jo sen verran aikaa ja kokoa on näissäkin sen verran, ettei pelkällä puristelulla voi tietää, onko näissä jotain ylimääräistä.
No, on sullakin riittänyt elämässäsi 'kokemuksia'! Huhhuh.
PoistaSinä ja kaikki muutkin, kenestä teistä olen kuullut, joilla näitä 'haasteita' on elämässään ollut. Sen täytyy olla luonnejuttu, että ihminen säilyttää elämänilonsa ja positiivisuutensa kaiken tuollaisen jälkeenkin. Tuli vain mieleen ne kaikki turhanruikuttajat, joita maailma ja B-staniakin on täynnä. Tai sitten nämä teidän/ meidän kohtaamat jutut eivät ole olleet tarpeeksi isoja juttuja, kun eivät ole nujertaneet meitä. ;)
Pyydä tisseille sitten se ultra myös. :)
Jep, sain viimeksi hyvät ohjeet; mammografiassa yrittivät "pelotella": lähetteessä luki, että "TARVITTAESSA myös ultra". No ensinnäkin mä luulin, että saan vastauksen siitä mammosta joskus viikon päästä, mutta ne ohjasivatkin saman tien ultraan! Onneksi mua ei hevillä pelotella; ei muuta kun vaatteet kainaloon ja seuraavaan huoneeseen. Ehdin jo kierolla huumorillani miettiä, että kuinka moneen huoneeseen mun pitää kipittää: joudunko vielä sen aulankin läpi mennä paita ja rintsikat kainalossa ;)
PoistaLääkärillä oli onneksi hyvä huumori ja muutenkin oli mukava; me ehdittiin jutella vaikka mitä sen tutkimuksen aikana ja sen jälkeen, ennen kuin heitti mut pihalle :)
Mutta näistä haasteista. Vaikkaa kyse onkin terveyteen liittyvistä haasteista, niin silti aina yritän muistaa mummuni: hän jäi leskeksi juuri kun pappa oli saanut uuden, oman talon valmiiksi, yhdeksän lasta joista nuorin 1-vuotias ja vanhin, äitini, 11-vuotias. Siinä sitä oli selviämistä sodan jälkeen, kun lähes kaikki kyläläiset oli sitä mieltä, että osa lapsista pitää antaa pois. Miksi minä en selviäisi tänä päivänä, kun mummukin selvisi?
Mun ei ole onneksi tarvinnut koskaan tuloksia odotella, kun sama lääkäri on katsonut kuvat ja sitten perään ultrannut. Eikä tätäkään diagnoosia tarvinnut kahta päivää kauempaa odottaa.
PoistaTollaset mummut ovat ihan... ei löydy tarpeeksi suurta adjektiivia. Huippuja kumminkin. Heiltä sitä asennetta on löytynyt. Toisaalta on ollut pakko, kun ei sitä ruokaa muuten olisi pöytään tullut toisin kuin tänä päivänä. Mutta todellakin: miksi emme me selviäisi näinä helppoina päivinä, kun on ennenkin sillä sisulla selvitty. :)
Sulla on sun mummun geenejä iso kopallinen. :)
Suvussa rintasyöpää muistaakseni viidellä. Itsekkin tästä taidan lääkäriin vielä kipitellä. Ihosyöpä leikattiin nenästä vuosi sitten. Muistoksi jäi melkoinen kiemurteleva arpi nenään. (Biloped flap)
VastaaPoistaEipä taida kohta montaa sukua Suomesta löytyä, jossa ei rintasyöpää jollain olisi ollut. Ja viisi on jo ihan varteenotettava määrä eli kannattaa käydä varmistamassa oma tilanne, eipä tarvitse sitäkään sitten enää miettiä. :)
PoistaArpi kasvoissa voi olla kova paikka. Itse en niitä kauhistele kenelläkään missään. Ne kertovat elämän taisteluista ja enemmän mua kauhistuttavat keinotekoiset lisäkkeet naamassa tai muuallakin kropassa.
Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee, mutta mulla on sellainen ihme suku, että rintasyöpää ei ole ollut, kaikkea muuta mahdollista toki sitten senkin edestä :)
VastaaPoistaSyöpäkokemuksiakin on, monenlaisia. Kolme työkaveriani sai syöpädiagnoosin vuoden sisään. Kahdella rintasyöpä (molemmat n. 50-vuotiaita naisia) ja yhdellä aivokasvain. Ensimmäiseltä poistettiin rinta kokonaan (eipä siinä kyllä paljoa ollut muutenkaan poisottamista, totesi hän itse) ja selvisi ilman sädetystä, toki hormooneja joutui syömään. Toinen selvisi säästävällä, mutta kävi sitten pari kuukautta sädehoidossa. Tämä aivokasvainpotilas olikin sitten haastavampi, muta selvisi sitten lopulta. Tällä hetkellä kaikki terveen kirjoissa.
Itseltäni on leikattu kaksi epäilyttävää luomea, mutta molemmat ovat osoittautuneet hyvänlaatuisiksi patologin luupissa...
Ja mitä vanhemmiksi tullaan, sitä enemmän näitä tarinoita valitettavasti tulee eteen. Luonnon laki, jolle ei mitään mahda. Onneksi lääketiede kehittyy koko ajan ja mahdollisuudet hyvään lopputulemaan kasvavat.
Poista