siperia opettaa

Käydessäni jälkitarkastuksessa, tuli odotushuoneeseen nainen vaaleanvihreät liivit päällä. Liivien rintamuksessa luki "Vertaistukihenkilö".

Hän oli muistaakseni Syöpäsäätiön järjestämä vertaistukihenkilö, joita poliklinikalla käy kuulemma pari kertaa viikossa siellä odotushuoneessa istumassa siltä varalta, jos joku haluaa keskusteluseuraa ja/tai vertaistukea sairautensa kanssa. Meikäläinenhän ei ko. seuraa välttämättä tarvitse/ olisi tarvinnut, mutta ihmisten kanssa on aina mukava jutella, joten tokihan mekin siinä sitten ryhdyimme juttusille. Kerroin hänelle oman tilanteeni ja hän puolestaan kertoi sairastaneensa rintasyövän kaksikin kertaa, joten hänellä oli kokemuspohjaa ihan kiitettävästi.

Siinä sitten pohtiessamme sitä, miten rintasyöpädiagnoosi on meihin vaikuttanut, tulin sanoneeksi sen tosiasian, että tämä rintasyöpäni ei ole minulle ollenkaan se pahin asia, mitä tässä elämässä on jo sattunut, josta syystä en ole niin kovin huolissani tai muuten ahdistunut tilanteestani. Sanoin, että se pahempi kokemus on opettanut laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, jolloin rintasyöpä tulee aikaisintaan jonossa vasta toisena tai ehkä jopa myöhemminkin. Ja samaa sanoi tämä vertaistukinainenkin.

Hänelläkin oli kuulemma ollut elämässään joku sellainen vielä pahempi juttu, josta syystä edes uusinut rintasyöpä ei romahduttanut hänen elämäänsä, ei paljoa edes hätkäyttänyt. Olimme siis samiksia monellakin tapaa.

Mutta tuo on kyllä totta. Aikasemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten tällaiseen uutiseen suhtautuu. Kaataako se maailman vai onko se vain yksi muiden joukossa.

Minullakin on ystäväpiirissäni niitä onnekkaita pirulaisia, joiden elämän suurimpia tragedioita on se, jos sunnuntaiaamuna huomaa, että kahvi on kaapista lopussa. Noin kärjistettynä. Ja pakko myöntää, että kuunnellessani heidän 'ongelmiaan', alkaa ohuesti kateuttaa. Miten pirussa jollain voi käydä niin hyvä tuuri, että kaikki maailman kurjuudet kiertävät heidät kilometrien päästä? Eivät edes hipaise heitä. On se niin väärin. Ja säälikin.

Sillä olen aina sanonut, että kaikista elämäni poluilla olleista töyssyistä huolimatta, en niitä vaihtaisi pois, koska niiden kokemusten ansiosta olen nyt se mikä olen. Uskon vilpittömästi, että ilman niitä kaikkia paskoja fiiliksiä olisin nyt monella tapaa köyhempi. Ja heikompi. Sillä kun on kerran oikein viimeisen päälle vattumaisen kokemuksen rämpinyt läpi ja selvinnyt siitä rähjääntyneenä, mutta voittajana. on vahvempi kohtaamaan seuraavan vastoinkäymisen.

No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että olen minäkin sanonut, että "kiitos, nyt riitti tälle muikille tätä laatua, en jaksa enää", mutta aina sitä jaksua on kuitenkin sitten löytynyt jostain hännänpäästä, kun on ollut pakko. Koska on ollut pakko, ei ole ollut vaihtoehtoja. Ei ole voinut sanoa, että "en mä nyt kuule jaksa, hoida sä tää" (vaikka sitäkin jotkut yrittävät). Niin kuin tämän rintasyövänkin kanssa.

En nyt ehkä ihan välttämättä olisi sitä halunnut nyt tai ylipäätään ollenkaan, mutta kun se nyt sitten tuli, niin rämmittävähän se on läpi sekin. Ja jos kerran vaihtoehtoja ei ole, niin miksi tehdä siitä vaikeampaa kuin se on. Ja kun niitä vieläkin kurjempia kokemuksia on ollut, joihin peilata tätä uusinta töyssyä, niin huomasinkin, että eihän tässä itse asiassa olekaan niin suurta hätää, ettenkö jaksaisi, kestäisi ja selviytyisi. Tämänkin.

Vertaistukihenkilön kanssa tulimme siis siihen yksinkertaiseen lopputulokseen, että menneisyys ja koetut kokemukset opettavat kohtaamaan tulevat ja määrittelevät, miten ne kohtaamme. Vaivummeko murheen alhoon vai vedämmekö pipon tiukemmalle päähän ja puskemme sinnikkäästi päin myrskyä.

Siksi ei kannata väheksyä mitään kokemuksia - hyviä tai huonojakaan -, sillä niiden tuoman opin avulla kohtaamme tulevan vahvempana kuin ilman niitä.

VieläOliJotain:
Ja sitten on olemassa se ihmistyyppi, joka ei vaan opi, vaan jatkaa sitä voivottelua ja ruikuttamista. Niin väsyttäviä ovat he.