syöpäkortti

Taas heti alkuun sanon sen tosiasian, että jokaisen syöpä on erilainen. Vaikka olisikin samanlainen fysiologialtaan, niin siltikin se on erilainen, koska me ihmiset olemme erilaisia. Kokonaisuus, kaikki mitä siihen projektiin nimeltä Syöpä liittyy, tekee siitä omanlaisensa ja yksilöllisen.

Tämä blogi kertoo siitä, miten minä - Nollis I Ja Ainoa - suhtaudun tähän syöpäjuttuun ja mitä siitä ajattelen. Sillä, mitä muut syövästä ja/tai syövistään ajattelevat, ei ole paljonkaan tekemistä tämän blogin kanssa, koska täällä kirjoitan vain minä. Kommenteissa muut sitten kertovat, mitä mieltä he puolestaan ovat syövästä ja se on suotavaa, toivottavaa ja mukavaakin, mutta postaukset ovat täysin subjektiivisia yhden syöpään sairastuneen naisen korvien välin tuotosta.

Näillä kirjoituksilla ei siis ole tarkoitus loukata ketään tai vähätellä kenenkään kokemuksia ja tuntemuksia, vaikka eri mieltä asioista olisimmekin tai eri tavalla asioihin suhtautuisimmekin. On asioita, jotka ovat minun ajatusteni vastaisia, josta syystä niistä sitten saatan kirjoittaa kipakastikin, kuten tapana on ollut. Pitää vain muistaa, että ajatukset riitelevät eivät ihmiset.

Tältä pohjalta sitten päivän saarnaan.

Muistui mieleeni, kun Sisko tätä samaa tautia aikoinaan sairasti. Hänkin pääsi suht helpolla ilman rankkoja hoitoja tai suuria leikkauksia. Mutta koska olemme yksilöitä, hänen suhteensa syöpään oli - jos nyt oikein muistan - jotenkin rankempi kuin minulla. Tai näin ainakin minusta tuntuu, että oma suhtautumiseni on jotenkin kepeämpi - jos ei sitä leikkauspelkoa lasketa mukaan - kuin mitä hänellä oli.

Muistan, kuinka hän kerran kuorossa hermostui erääseen kanssalaulajaan jostain ihan muusta syystä - aiheesta kylläkin - ja kiukuissaan vetäisi esiin Syöpäkortin. Läväytti sen päin tyypin naamaa, vaikkei tyyppi edes tiennyt ko. kortin olemassaolosta. Se oli mielestäni ehkä pikkasen yliampuvaa, mutta sellaisiahan me ihmiset olemme, kun joku ahdistava asia hämärtää arvostelukykymme.

En voi mennä lupaamaan, ettenkö voisi itsekin kilahtaa samalla tavalla, höyrypää kun olen. Toistaiseksi en onneksi vielä ole syöpäkorttia kenellekään tunkenut kitusiin. Ainakin luulen niin. Tosin olen jo päättänyt jatkossa, että sen verran sen nurkkaa aion kyllä tarvittaessa vilauttaa, etten töissä aio enää suostua sellaisiin projekteihin, jotka tiedän jo etukäteen tuovan närästyksen ja vievän yöunet. Ne päivät ovat meikäläisen kohdalla nyt ainakin joksikin aikaa ohi.

Jotkut ihmiset käyttävät syöpäkorttia saadaksensa osakseen sääliä tai jotain silittelyä. Tämäkään ei kuulosta meikäläiseltä. Se, että mielelläni toki möököstäni kerron ja avauduinkin, ei mielestäni ole sama asia. Meikäläinen nyt muutenkin valitettavan mielellään kertoo vähän kaikesta, mitä on sattunut ja tapahtunut, joten miksen myös möököstä, mutta sääliä ja kyyneleitä en kaipaa. Tuki ja tsemppaus on ihan eri asia ja niille nyt on tarvetta aina.

Se, että suhtaudun näin kuin suhtaudun tähän oikeasti vakavaan sairauteen, on minun keinoni selviytyä, kuten olen jo melko alkuvaiheessa tätä tarinaa maininnutkin. Vierastan ylenpalttista panikointia ja pirujen seinille maalaamista eikä sellainen mielestäni auta mitään tai ketään - päinvastoin -, mutta toki jollekin toiselle se saattaa olla ainoa mahdollinen tapa kohdata oma sairautensa. Olemme erilaisia. Itse kuitenkin toivoisin, että meikäläisen stoalainen (HAH!) ja luottavainen suhtautuminen voisi jollekin joskus myöhemmin sairastuvalle olla rauhoittavana esimerkkinä, että kaikki järjestyy kyllä ja sairaus hoidetaan pois eikä tarvitse hätääntyä.

VieläOliJotain:
Silloin joskus vuosi, pari sitten, kun kirjoittelin tästä aiheesta, joku muistaakseni tohti epäillä, osaanko sitten tosipaikan tullen - eli saatuani vihdoin oman syöpädiagnoosini - ottaa asian niin tyynesti ja rauhallisesti kuin mitä 'kehuskelin' silloin. Epäili tyyliin "hyvä se on nyt puhua, mutta odotahan vaan, kun tosipaikka tulee eteen".

No, miten on ? Nyt on tosipaikka sitten ollut edessä. Tuotinko pettymyksen ?

Niin, vaikea sitä tietysti on itse kovin objektiivisesti arvioida, mutta mielestäni olen ollut kuitenkin suht rauhallinen koko prosessin ajan ainakin tähän hetkeen saakka - eikä nyt muistella sitä leikkauspelkoa, joka olisi tullut, vaikka oltaisiin oltu umpisuolta riipimässä meikäläiseltä. Sillä ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä syövän kanssa.

Mutta joo. Mun omasta mielestäni mä vedin kyllä ihan hyvin, tyydyttävästi. Olis sen paskemminkin voinut hoitaa.

;)