Tämän möökötarinani aikana ette ole lukeneet poikkipuolista sanaa, mitä tulee kaikkiin minua tavalla tai toisella auttaneisiin ammattilaisiin. Ettekä lue vieläkään, sillä kaikki ovat olleet minulle mitä mukavimpia aina ja joka tilanteessa.
Siltikin olemme kaikki vain ihmisiä. Niin me potilaat kuin hoitajatkin eikä kaikkien kanssa ne surullisen kuuluisat kemiat vaan kohtaa. Siitä huolimatta ei mikään estä meitä olemasta toisillemme ystävällisiä puolin ja toisin, joten sitä olemmekin.
Enkä kirjoita edes sitä 'muttaa'. Kohtasin vain ihmisen, josta ensimmäisestä silmäyksestä tiesin, että hän ei ole 'minun ihmiseni'. Mitään vikaa hänessä tai käytöksessään ei ollut, päinvastoin erittäin ystävällinen ja hymyilevä oli, mutta siltikin tiedän ja tunnen sen munaiskuissani, että... Että ei.
Ja niin saa olla, se ei minua eikä kanssakäymistämme yhtään tule haittaamaan. Hassua vaan, miten sen tietää jo puolessa sekunnissa.
VieläOliJotain:
Meinasin harmistua, kun minulle ilmoitettiin, että Aparatti nro 5:ta huolletaan puolentoista viikon päästä virka-aikaan - luonnollisestikin -, mikä tarkoittaa sitä, että sen päivän sädetysaikani siirrettiin klo 19.20:een !
Naamani venähti ja meinasin aloittaa kiukuttelun, mutta hoitaja sanoi, että olisi voinut käydä huonomminkin, kun heillä on aikoja vielä klo 21:kin jälkeen. Totesin siihen nauraen, että "joo, aina vois olla huonomminkin, se on totta".
Ja tietty pitää huoltomiesten päästä illaksi kotiin. Viis meistä syöpäsairaista.
Höh-lästi sanottu, kun en mä enää edes ole syöpäsairas. Harmittaa vaan vimmatusti, kun jää kuorotreenit väliin, kun sattui juuri tiistaiksi. Eli unohdetaan koko juttu. Mikä voi muuten käydäkin, että unohdan sen ajanvaihdon. Sopisi niin tyyliini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti