Olen tässä viime aikoina käynyt erilaisissa 'kilometrihuolloissa'. Sellaisissa, joita ei välttämättä aikaisemmin ole tarvinnut miettiä, mutta jotka tässä kultaisessa keski-iässä alkavat olla ihan aiheellisia. Edes joskus. Ettei tule yllätyksiä, meinaan.
Joka paikassa pitää täyttää esitietolomake, jossa kysytään kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä. Mm. säännöllistä lääkitystä.
Noh. Meikäläisellähän ei ole - Luojan kiitos - tähän mennessä ollut tarvetta minkäälaiselle säännölliselle nappien napsuttelulle. Somac'lle on toki jatkuva resepti olemassa, mutta sitäkään en käytä säännöllisesti joka päivä. Joten ihan uudella tavalla pitää asennoitua noiden lomakkeiden täyttämiseen nyt, kun se säännöllinen lääkitys on. Tamofen -hormonivalmiste. Vaiko anti-hormonivalmiste..? No, tiedätte kumminkin, mitä tarkoitan.
Olen siis opetellut täyttämään sen kohdan lomakkeesta 'kyllä' -sarakkeeseen ja tarkentamaan vielä lääkkeen nimen. Ja siihen kyllä tulee poikkeuksetta sitten maininta lääkäriltä. Etenkin, jos kyseessä on naislääkäri. Kaikki he tietävät, minkä takia juuri tuota valmistetta popsitaan: rintasyöpä.
Eikä siinä mitään, hyvä niin, että asia tiedetään ja tiedostetaan, mutta mua huvittaa ne vakavat pitkät hevosennaamat, jotka ko. lääke saa aikaan. Eikä siinäkään mitään, hyvä, että asioihin - siis syöpään - suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella, mutta just mun kohdalla voisi ottaa vähän kevyemminkin. Mutta ymmärrän toki, ettei kuitenkaan voi, kun ei tunne potilasta tarpeeksi hyvin.
Mä olen kyllä kaikille vaan heilauttanut kättä ja sanonut, että "ei tässä mitään hätää, kolme viikkoa olin sairaslomalla ja nyt olen terve kuin kaksi pukkia". Ja saan tietty pitkiä katseita siitäkin osakseni, mutta sou not. Jos vaikka avaisi muidenkin silmiä, notta ei se nynni vakavaa oo. Ei ainakaan joka kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti