vuoden saldo

Että tällainen vuosi sitten vaihteeksi. Haasteellinen.

Kenenkään muun sairautta yhtään vähättelemättä sanon kuitenkin sen, että omalla kohdallani tämä syöpä ei edelleenkään ollut elämäni pahimpia kokemuksia. Ei edes päättyvän vuoden haasteellisin kokemus. Toki kipuaa sinne top10:iin, mutta ei edes kärkikolmikkoon. Valitettavasti.

Suurimmat huoleni ja suruni tänä vuonna ovat koskeneet lapsia. Heidän hyvinvointinsa menee omani edelle kirkkaasti. Aina.

Jossain vaiheessa alkuvuotta - ja syksyäkin - pyysin, että "mitä tahansa mulle, kunhan ei vaan mitään lapsille". Toivottavasti siis tällä syövälläni olen 'blokannut' ne vieläkin pahemmat jutut, mitä olisi lapsille voinut tulla.

Eli vaikka tästä möököstäni olen nyt jo jauhanut melkein sadan postauksen verran eikä siinä varmastikaan ole läheskään vielä kaikki, mitä sydämelläni on, niin siltikään tästä ei - ainakin jos näillä korteilla pelataan loppuun saakka - tule jäämään mitään ikuista traumaa. Eihän nyt kolmen ja puolen kuukauden sessio paksuneulanäytteestä lääkärin loppukeskusteluun ole tauti eikä mikään, kun arvetkin ovat jo häipyneet lähes olemattomiin. Itse olen sairastanut pidempiä flunssiakin, kun ovat oikein tosissaan pitkittyneet puhumattakaan heistä, joilla on kroonisia sairauksia, joiden kanssa joutuvat kärvistelemään koko elämänsä.

Joo, helpolla minä kyllä pääsin, myönnän sen. Ja olen tietty myös ihan äärimmäisen kiitollinen siitä. Kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri.

Sen verran tämä armon vuosi 2015 kyllä pysäytti monessakin kohtaa, että tässä vaiheessa panee pohtimaan alkavaa vuotta. Jotta mitä kaikkea se tuokaan tullessaan. Toivottavasti tämä vuosi oli se pohjakosketus, josta on helppo ponnistaa ylöspäin.

VieläOliJotain:
Rakas ystäväni, joka myös on seurannut tätä tissitarinaani täältä blogista käsin, totesi, että ihanasti ihmiset ovat täällä minua tukeneet ja myötäeläneet rinnalla (! :)) tällä matkallani.

Olen tismalleen samaa mieltä hänen kanssaan: olette ihania kaikki enkä voi sitä liian montaa kertaa toistaa. Enkä myöskään tarpeeksi teitä koskaan kiittää. Siis kiitos vielä tästä vuodesta ja

Oikein hyvää ja onnellista alkavaa Uutta Vuotta 2016 kaikille!

tuhat tarinaa

Eilisessä postauksessa viittasin rintasyöpään sairastuneen miehen tarinaan. Se tarina on kovin erilainen kuin tämä minun tarinani, mutta kumpikin näistä tarinoista on totta. Niitä ei voi verrata, mutta toisaalta voi. Kannattaako niitä verrata, se on sitten eri asia.

Aloin miettiä, olenko antanut rintasyöväst liian 'ruusuisen' kuvan. Olenko vähätellyt jotain kokemuksiani tai tuntemuksiani, liioitellut en ole ainakaan, sen tiedän. Olenko mukisematta ja sinisilmäisenä hyväksynyt kaiken, mitä lääkärit ovat minulle sanoneet. Olisiko minun pitänyt kyseenalaistaa jotain, 'ajatella omilla aivoillani'.

Vastaus on - minun mielestäni - "en" ja "ei" kaikkiin noihin kysymyksiin. Olen päässyt helpolla, ei siitä ole mitään epäilystä ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen joka ikinen päivä, mutta en voi ottaa vastuuta siitä, jos joku ei ymmärrä, että tämä on vain yksi tarina muiden joukossa. Jos joku lukee minun tarinani ja kuvittelee, että kaikki tapaukset ovat samanlaisia, niin... No, se ei ole minun vikani. Pelottaa vain hieman se, että joku rintasyöpään sairastunut tulee joku päivä syyttämään minua siitä, että olen kaunistellut asiaa. Ettei se niin mennytkään, miten 'lupasin', helposti ja kivuttomasti.

Erikin tarina on kovin erilainen. Valitettavasti, mutta se on hyvä pitää mielessä, että ovat lähtökohdatkin hänellä ihan erilaiset kuin minulla tai naisilla ylipäätään. Hän on harvinainen tapaus monilta osin, kun taas minä olen ainakin suurimmalta osin suht perustapaus. Vai onko minulla tässäkin kohtaa ne ruusunpunaiset lasit päässäni.

En ole nähnyt tilastoja siitä, miten helposti ja nopeasti rintasyövästä on toivuttu. Tuskin sellaisia onkaan, koska kokemukset ja tuntemukset eivät ole helposti tutkittavia ja siten tilastokelpoisia asioita. Minun käsitykseni rintasyövästä selviämiseen perustuvat niihin tarinoihin, joita ole kuullut ympäriltäni. Sukulaisiltani, ystäviltäni, tuttaviltani, työkavereiltani sekä myös toiskäden tietona kerrottuina. Ja kaikki ne tarinat, yhtä lukuunottamatta, ovat olleet hyviä tarinoita.

Ajan kanssa lähes kaikki ovat selvinneet voittajina maaliin. Rintasyöpä - tai mikä tahansa muukaan syöpä - ei ole sadanmetrin spurtti, se on monessa tapauksessa estemaraton. Pitää jaksaa olla kärsivällinen ja selviytyä kupruista, joita matkalle tulee. Ihan samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin elämän tuomissa haasteissa. Harva asia tässä maailmassa valmistuu vain sormia napsauttamalla. Ihmiset vain odottavat lääketieteeltä ja lääkäreiltä ihmetekoja.

Esimerkkinä voisi ottaa niinkin yksinkertaisen jutun kuin opiskelemisen. Eihän kukaan täysjärkinen kuvittele, että maisterin paperit lävähtävät kämmeneen noin vain ilman vuosikausien - tai ainakin muutaman vuoden - intensiivistä puurtamista. Miten siis kukaan voi odottaa, että vakavasta sairaudesta voisi parantua noin vain vips-vips-suit-sait. Juu, ei. Kyse ei ole nuhasta tai särkevästä hampaasta, joka hoidetaan kuntoon kertaistumalta. Vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Usein, mutta ei aina.

Jos kysytään joltain syövistä täysin mitään tietämättömältä, mitä syöpä hänen mielestään on, niin useimmiten varmasti saa vastaukseksi erilaisia kauhukuvia, koska niistä vaikeista ja hankalista kokemuksista pidetään suurempaa ääntä kuin muista kokemuksista ja ne jäävät ihmisille parhaiten myös mieleen.

Minä taas haluan tällä tarinallani kertoa sairastuneelle ja ehkä peloissaan olevalle, että kaikki voi mennä tosi helpostikin. Että rintasyöpädiagnoosi ei ole aina ja joka tilanteessa maailmanloppu. Ei edes väliaikainen sellainen. Saattaa toki tulla jotain epämukavuutta ja hankaluuttakin, mutta useimmiten niistäkin selvitään ajan ja asenteen kanssa ihan hienosti.

En halua vähätellä Erikin kokemuksia ja tuntemuksia. Haluaisin kuitenkin sanoa sen, että jos diagnoosin saa, niin varmasti helpommalla pääsee, jos taisteluun lähtee voitonmaku suussa kuin jos on jo valmiiksi luovuttanut taistelun.

Eikä Erikään toki lähtenyt taisteluun luovuttaneena, mutta jotenkin hänen asenteensa kuitenkin poikkeaa omastani. Ehkä hän kuvitteli, että kyseessä on sadanmetrin spurtti tai ehkä vastoinkäymiset ovat muuttaneet hänen asennettaan. Hän on kuitenkin oikeassa omalla tavallaan ja minä omallani ja jokainen päättää, kumpi meistä on lähempänä omaa ajatusmaailmaansa.

VieläOliJotain:
Elämässä on - uskokaa minua - monia paljon pahempiakin ja ahdistavampiakin asioita kuin rintasyövän sairastaminen. Ja jos tosiaan ihan pakko on syöpään naisen sairastua, niin ehkä sitten juuri rintasyöpään, koska mitä tutumpi syöpä (lääkäreille), sen paremmin se osataan hoitaa.

Ja tiedoksi, että se yksi murheellinen tapaus oli monien sattumusten summa, joista vähäisimpänä ei ollut se, että hän uskaltautui lääkäriin vasta sitten, kun hänen möökönsä oli jo kananmunan kokoinen, vaikka oli seurannut sen kasvua jo pitkän aikaa. Josta luonnollisestikin koitui sitten monia muita haasteellisia tilanteita. Itse syöpä saatiin kuitenkin hänestä pois, mutta kroppa ei kestänyt pitkittyneitä hoitoja monestakin syystä.

***

Eilen sädehoitovuoroaan minun jälkeeni odotti nainen, jolla tukka oli alkanut jo kasvaa sytostaattihoitojen jälkeen. Oli siis selvästi käynyt rankemman tien kuin minä, mutta silti hän iloisesti hymyili minulle kaljunsa alta, kun tulin ulos pukuhuoneesta. Tuli mieleeni se nainen, joka lääkärin 'miltä tuntuu' -kysymykseen vastasi "ihan perseestä". Toivottavasti hänkin on jo löytänyt hymynsä, sillä ilman sitä ei pärjää tämän taudin kanssa.

kohteena mies

Mieskin voi sairastua rintasyöpään. Vuosittain Suomessa todetaan n. 20:llä miehellä rintasyöpä, mikä ei tietysti naisten melkein 4500:n tapauksen rinnalla ole paljon mitään, mutta kuitenkin.

Kun itse olin sairaalassa, ihmettelin hieman tyylikkäästi harmaantunutta herrasmiestä, joka sairaalavermeissä suoritti päiväkävelyään siellä 'meidän' käytävällä. En häneen sen enempää kiinnittänyt huomiota ennen kuin joku mainitsi, että hän olikin 'meikäläisiä': mies, jolla oli rintasyöpä ja joka oli leikattu nähtävästi samana päivänä kuin minutkin.

Osastolla, jossa nukuttiin yhteissalissa, oli yksi yhden huone, jossa tämä herrasmies sai olla rauhassa meidän naisten kälätykseltä. Huone oli yhteissalin takaosassa, mutta kertaakaan en huomannut miehen sieltä hiippailevan läpi salin, josta syystä en häntä ollut noteerannutkaan mitenkään.

Jotta ei se rintasyöpä pelkästään sukupuolta katso. Rintarauhasta on miehilläkin, joten kasvualustaa löytyy, tosin huomattavasti vähemmän kuin naisilla, mutta kuitenkin.

Yritin löytää aiheesta vähän enemmän, mutta koska tosiaan ovat harvinaisia tapauksia, niin tietoakin on vähän. Oletettavasti kuitenkin miehen rintasyöpää on eri sorttia kuten naistenkin. Sitä vain mietin, että koska tosiaan sitä rauhaskudosta on vähemmän, niin a) löytyykö miesten rintasyöpä yleensä aikaisemmassa vaiheessa kuin naisten ja 2) leviääkö se mahdollisesti helpommin muualle.

Minulla ei näihin ole vastausta ja tuskin tätä blogia nyt kovin moni rintasyövän sairastanut mies lukee, kun muitakaan miehiä tuskin yhtä enempää lukijoissa on, joten pohdinnan asteelle nuo kysymykset valitettavasti jäänevät.

VieläOliJotain:
Kuuklettamalla päädyin lukemaan Erik Siekkisen tapauksesta. Hän kertoi omasta sairaudestaan Ylen Akuutissa sekä myös blogissaan. Akuuttia ei Areenasta enää löydy, mutta blogi on vielä luettavissa, vaikkei sitä kevään jälkeen olekaan enää päivitetty. Kurkkaapa, jos alkoi kiinnostaa.

paluu päiväjärjestykseen

Neljän päivän sädetysloma on ohi ja nyt on palattu taas päiväjärjestykseen, mitä tulee hoidoissa käymiseen. Tosin hieman pehmeällä laskulla, kun seuraaviin kahteen viikkoon mahtuu molempiin yksi arkipyhä, mutta tästä se periaatteessa lähtee oikein tosissaan käyntiin.

Saas nähdä, milloin meikäläisen hermo kärvähtää ensimmäisen kerran jokapäiväiseen ramppaamiseen etenkin, kun on luvattu vuodenvaihteen jälkeen lunta tänne eteläänkin, mikä tuo oman pikantin lisän bussi- ym. aikatauluihin. Pyöräytänkö täällä vedon pystyyn hermojen paksahduspäivämäärästä ?

Tänään kuitenkin pääsin vielä armollisesti TM:n kyydissä Meilahteen - pienen keskustelun jälkeen -, kun oli suunnilleen samoihin aikoihin menossa omaan jumppaansa. Pienen mutkan sai kyllä ajaa, muttei liian isoa, josta syystä auliisti suostuikin kuskiksi. Tai auliisti ja auliisti...

mä: "Niin, siis vietkö sä nyt sitten mut tänään sinne sädehoitoon vai et ?"

TM vilpittömästi, mutta vilpillisellä äänellä: "Joo, tietysti. Se ei oo mikään vaiva."

mä: "Siis, viet ilolla tai et ollenkaan."

TM: "Mjoo..."

Ai, 'ilolla' ? Niin varmaan. Nauratti, kun aina pitää olla muka niin vastahankainen.

VieläOliJotain:
Sellainen tuli mieleeni, että olisiko tungettelevaa kysyä, kuinka moni tämän blogin lukijoista on myös sairastanut (rinta)syövän tai käy parhaillaan läpi hoitoja ?

Osan toki jo tiedänkin, mutta entä muut lukijat (joiden määrästä ei ole kyllä mitään hajua, onko teitä edes enempää). Ja onko tästä blogistani ollut mitään iloa ja/tai hyötyä ? Voisi laittaa vaikka ihan anona "hepin" (siis huudahduksen), jos muuten nimimerkillä olisikin jo kommentoinut eikä halua paljastua.

Ihan mielenkiinnostuksen vuoksi kyselen.

ei sähkölaitteiden läheisyyteen

Nyt olen jo niin säteilevä/ sädetetty, että olen todistettavasti vaaraksi - tai vaihtoehtoisesti hyväksi - sähkölaitteille.

Eilen Anoppilan ruokapöydän päällä olevasta lamppuhärpäkkeestä oli yksi roikkuva lamppu sammunut. Kun meikäläinen nousi ruokapöydästä ja kalautti ohtansa siihen, niin johan alkoi taas luksia löytyä.

Naureskeltiin sitä siinä aikamme, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun sitten siirryin olohuoneen puolelle ja istahdin sohvaan, niin sohvan päädyssä seisova jalkalamppu puolestaan sammui. Sillä siunaamalla sekunnilla.

Meinattiin tikahtua nauruun Avokin kanssa tilanteen koomisuutta.

Notta jos on nyt jollain taloudessa rikkinäisiä lamppuja kautta sähkölaitteita, niin voipi tuoda tänne meille korjuuseen. Tai sitten voi laittaa koordinaatit sähköpostitse. Olen meinaan täysin vakuuttunut siitä, että kykenen hoitamaan niitä myös ns. kaukoparannustekniikalla.

optinen tissiharha

Ne, jotka jo edellisiä blogejani ovat lukeneet tietävät, että meikäläisen rinnat ovat suht isot. Oikeammin aika hemmetin isot.

Ja siltikin, vaikka sen itse tajuan ja tiedostan ja näenkin joka hemmetin päivä peilistä, jotenkin kuvittelen, etteivät ne nyt sitten kuitenkaan niiiin isot oikeasti ole. Tai että muut eivät niitä näe niin jättikokoisina. Mutta niin vain sai taas ihmisen lapsi pettyä viattomassa uskossaan.

Kävin Stockalla kurkkimassa Sloggin toppitapaisia liivejä, jos jossain välissä vaikka sattuisin sellaisia pehmeämpiä kaarituettomia tarvitsemaan. Siihen tuli todella nuori myyjä kysymään, voisiko auttaa ja kerroin hänelle, mikä on homman nimi.

Hän totesi heti suoraan yhtään kiertelemättä, että "noista Sloggeista ei sulle kyllä löydy kokoa". (Onneksi ei sentään teititellyt!) "Ehkä urheiluliiveistä voisi löytyä, sun kokohan on varmaan ainakin G."

Juu, niin on. Ainakin G. Ja hänkin näki sen suorilta käsin sen enempää vilkuilematta, vaikka meikäläisellä oli villapaita ja toppaliivi päällä.

Pikkasen masentaa, kun jotenkin itse en miellä itseäni G-naiseksi. E ja F:kin kuulostavat jotenkin isoilta. Mielikuvissani olen korkeintaan sellainen DD-nainen. Tai jos on kovin pieni malli, niin sitten ehkä E, mutten ikinä G. Vaikka G:t mulla on olleet jo monta vuotta päällä... *huoks*

Siltikään en ole ihan heti innoissani suunnittelemassa pienennysleikkausta. En enää, kun nyt tämäkin pieni möököleikkaus toi jos jonkinlaista kipua ja kolotusta. Toisaalta jos pienennysleikkaus olisi tehty jo aikaisemmin, niin olisiko möököä edes tullut.

Äh, taas typerää ja turhaa jossittelua. Sitä paitsi mullahan ei ole enää mitään hätää.

...seimessä lapsi makaapi

Ja Nollis sädehoitovekottimessa.

Täyttä mie-sietä puhuva hoitsu kysyi: "Otanko mie siusta kuvan tuossa laitteessa ?"

Joo, kiitos, mutta ei kiitos.

Eli kapuan tuohon lavitsalle selälleen pötköttämään, pää sellaisessa niskatuellisessa kolossa, jottei sekään yhtään hoidon aikana liikkuisi. Tuossa kuvassa näkyvät siniset tukityynyt käsilleni, jotka nostan ylös vasen pitämään kiinni tapista ja oikeassa hätäkatkaisin. Pääpäädyssä näkyvä vaalea putki ja sininen härpäke ovat snorkkeli, jonka saan suuhuni. Polvien alle tulee vielä tukityyny, joka ei näy kuvassa. Tuon vihreän alustan avulla meikäläistä sitten nylkytellään oikeaan sädetysasentoon.

Sen jälkeen lavitsa siirtyy tuon sädetyslaitteen alle ja siinä tarkistetaan vielä keuhkojen ollessa täynnä ilmaa, että kohdistus on oikea. Sitten hoitsut siirtyvät oikealla olevan seinän taakse tarkkailemaan ja ohjaamaan laitteita. Tuo itse laite pyörii siten, että sädetys tapahtuu meikäläiselle ensin jalkopäästä katsottuna luoteesta eli minun oikealta yläviistosta ja sen jälkeen kaakosta eli vasemmalta alaviistosta.

Säteet tulevat laitteesta aukosta, jonka muotoa voidaan säädellä ja joka vastaan meikäläisen rinnan profiilia eli suunnilleen D-kirjainta, joka on kellahtanut suoralle sivulleen. Tosin se on mitattu millilleen eli tekee pientä aaltoa rinnan muotojen mukaan, mutta suunnilleen sellaisesta aukosta ne säteet tulevat. Ensin pidemmän hetken pulleasta D-kirjaimesta, sitten sen jälkeen vähän lituskaisemmasta ja lopuksi ihan litteästä D-kirjaimesta. Eli aukon kokoa säädellään sädetyksen aikana, joka siis kestää n. 15 sekuntia.

Kokonaishoitoaika ei siis ole kuin pari minuuttia, mutta siihen meikäläisen asetteluun oikeaan asentoon menee aina hetki, kun arpovat, mihin asentoon minut laittavat.

Hoitajat ovat järjestään tosi mukavaa ja iloista porukkaa. Läppää on helppo heidän kanssaan heittää ja naureskellakin asioille, vaikka aika liukuhihnalla sielläkin homma toimii eli ei siinä kovin syvällisiin pohdintoihin ehdi paneutua. Mutta hoito sujuu mallikkaasti!

VieläOliJotain:

Hauskaa Joulua kaikille lukijoilleni ja tukijoilleni!

Ja kiitos, kun olette jaksaneet olla kiinnostuneita tästä möökötarinastani.

sädehoitoa nappiin

Tuntuu, että sädetys kestää päivä päivältä vain lyhyemmän aikaa. Tai sitten alan tottua siihen. Olen siinä makoillessani yrittänyt kuunnella, ehtiikö yksi kokonainen joululaulu soida cd-soittimessa, mutta toistaiseksi ei ole niin lyhyttä biisiä osunut kohdalle. Aina on ehtinyt sädetys loppua ensin.

Totesin tällä viikolla hoitsulle, että "tässä ei kyllä nokka kauaa tohise" ja hän vastasi: "No, jos kaikki menee nappiin, niin ei tässä tosiaan kauaa mene." Eli mä olen nyt toistaiseksi tehnyt nappisuorituksia. Toivottavasti jatkossakin.

Tämän päivän jälkeen on jo 1/5 takana. Jee! Vien 'tytöille' konvehtirasian, jotta jaksavat jatkossakin meikäläistä valaista säteillään.

Huvittaa, kun ne simulaattorikuvat on otettu jotenkin niin, että meikäläinen on ihan oudosti niissä vinossa. Josta syystä nyt sitten, kun käyn siihen sädetyslavitsalle, joutuvat hoitsut - tai lähinnä aina vasemmanpuoleinen hoitsu - nykimään minua oikeaan asentoon. Vähän enemmän oikealle kyljelle - siis todella nimellisesti muutaman millin - ja lantiota eli peffaa myös vinkkeliin.

Eilen hoitaja sitä hieman ihmetteli, kun pitää niin nykiä, mutta mä sanoin, että kaikki muutkin ovat mua nykineet ja nylkytelleet oikeaan asentoon just sieltä vasemmalta. Rauhoittui ja tyytyi vastaukseen.

Ja vaikka ne niin millin tarkkuudella meikäläistä siihen oikeaan asentoon asettelee, en pysty uskomaan, että se muka joka ikinen kerta menisi tismalleen millin tarkkuudella just samalla tavalla se sädetys. Ei ole mahdollista, vaikka miten yrittäisi, koska elävä ihminen, mutta toki tietysti tosi lähelle kuitenkin sitä haluttua.

VieläOliJotain:
Nappiin - tai pikemminkin kyynelkanavaan - osui myös uutinen, joka kertoi palomiesten joulutempauksesta Lastenklinikalla. Linkki.

Siinä palomiehet kävivät ilahduttamassa Lastenklinikan pieniä potilaita pukeutuneina supersankareiksi. Ja koska supersankari on nimensä mukaisesti supertyyppi, ei hän tule tylsästi ovesta, vaan ikkunasta (laskeutuen katolta vaijerin avulla). Lisäksi näillä supertyypeillä oli lahjoja mukanaan, koska joulunaika.

Alkoi itkettää. Tällaiset pienet, helposti järjestettävät tempaukset merkitsevät ihan käsittämättömän paljon niille lapsille, jotka siellä sairaalassa joutuvat - etenkin näin joulunaikaan - olemaan. Sitä ei voi tajuta, miten pienet jutut - saati sitten tällaiset yllättävät tempaukset - saavat ne lapset ikionnellisiksi, ellei ole sitä itse ollut näkemässä. Ja piristäähän tuollaiset vanhempiakin. Äitejä nyt ainakin.

Arvostan suuresti tällaista.

monenlaista tukea

Juttelin viime viikolla erään työkaverini kanssa pitkästä aikaa. Kyselimme kuulumisia puolin ja toisin ja joulusta juteltaessa kerroin, että matkalle oltaisiin lähdetty, mutta peruuntui sattuneesta syystä.

Työkaveri oli kyllä tietoinen möököstäni, mutta ei ollut sanonut mitään, vaikka viikoittain kyllä näemmekin. Nyt sitten kerroin, mikä on tilanne ja miten siihen on päädytty ja hän sanoi: "Olet kyllä ollut mielessä paljon ja mä olen rukoillut sun puolesta." Lisäsi siihen vielä hieman anteeksipyytäen: "...mä kun olen tällainen uskovainen."

Tuntui yllättävän hyvältä. Ei vain siksi, että itsekin olen jonkin sortin uskovainen, vaan ylipäätään se, että joku on oikein ottanut asiakseen ottaa ne 'aseet' käyttöönsä minun hyväkseni, joita hän itse eniten arvostaa. Ja vaikken itse uskoisikaan, niin eihän se olisi mitenkään pois minulta, jos joku puolestani rukoilee. Siksi sanoinkin, että turha vähätellä uskoaan. Uskossa - on se sitten minkälaista tahansa - on voimaa.

Tuosta johtui mieleeni se kaikki muukin tuki, jota olen saanut tämän reissun aikana.

Sukulaiset, ystävät ja muut tutut ihan naapureita myöten ovat kaikki osoittaneet tukeaan tavalla tai toisella. Osa sanoin, osa teoin, osa tarjoten apuaan ihan arjessa. Erilaisin keinoin, jotka kaikki ovat kuitenkin olleet yhtä tärkeitä minulle.

Täällä blogissa olen saanut henkistä tukea enemmän tai vähemmän tuntemattomiltakin ihmisiltä, mikä mielestäni osoittaa, että sellaista yleistä hyväntahtoisuutta ja lähimmäisistä välittämistä löytyy vielä paljon, vaikka joku toisin ehkä väittääkin.

Tiedän myös, että työkaverini ei suinkaan ole ollut ainoa rukoustensa kanssa. On heitä muitakin. Ja myös ne, jotka ovat vain toivoneet minulle hyvää ja paranemista, ovat mielestäni tavallaan rukoilleet, vaikkeivät itse sitä ehkä rukoilemiseksi mielläkään.

Tukea on siis tullut monesta suunnasta monella tavalla ja itse uskon vakaasti, että tuollainen valtava hyvien ajatusten määrä on vaikuttanut ihan konkreettisestikin lopputulokseen. Ilman niitä kaikki ajatuksia ja niiden tuomaa energiaa en varmasti olisi selvinnyt tästä näin hyvin näin pitkälle.

VieläOliJotain:
Työkaveri sanoi myös: "Kun mä kuulin tosta sun sairaudesta, niin mä sanoin heti, että 'jos siitä joku selviää, niin se on ihan varmasti 'Nollis''. Sä olet niin positiivinen ja sulla on sellainen oikea asenne, jolla selvitään."

Toivottavasti hän on oikeassa. En vain itse aina tunne itseäni niin kovin positiiviseksi.

yllättävä yhteydenotto

Olin kahvitunnilla, kun puhelin soi. Tuntematon numero, mutta vastasin kuitenkin.

Siellä soitti serkkuni, jota en ole nähnyt ainakaan kymmeneen vuoteen ja josta olen kuullut vain toisen käden tietoa niiden kymmenen vuoden aikana ja silloinkin tosi harvoin. Hän oli kuullut möököstäni ja nyt soitti kysyäkseen, mitä minulle kuuluu.

Juteltiin pitkä tovi aiheesta ja ilokseni kuulin, että myös hän - ikäiseni - on säännöllisesti jo vuosien ajan käynyt tutkituttamassa rintansa. Ja nyt taas, kun kuuli meikäläisestä. Puhtaat paperit oli saanut, mikä oli mukava kuulla, koska olin miettinyt tässä jo jonkin aikaa, että käyköhän hän myös tutkimuksissa. Nyt sain siihen varmuuden ja vielä senkin tiedon, että hän vaatii aina myös ultraäänitutkimuksen lisäksi. Hieno homma.

VieläOliJotain:
Tämän vuoden joululoma on sikäli poikkeuksellinen, että joudun näinä arkipäivinä jouluaattoa lukuunottamatta kampeamaan itseni ylös, vaatteisiin ja ulos ihmisten ilmoille, mikä tarkoittaa myös hiusten harjaamista ja hampaiden kampaamista. Ei voi vain jäädä viettämään haisemaan pyjamapäivän merkeissä, koska sädehoito.

Toisaalta ihan hyväkin, että on pakko nousta sohvalta juustojen, pipareiden ja konvehtien alta liikkeelle, etteivät nivelet revähdä sitten, kun täytyy taas vääntäytyä kaivokselle. Eli ei niin suurta pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Täytyy pohtia, josko yrittäisin siirtää jonkun päivän sädetysaikaa aamuksi, jolloin voitaisiin mennä yhdeksi yöksi Kesäpaikalle. Toisaalta siellä tähän aikaan vuodesta ja näillä keleillä ainoa huvitus on saunominen, jonka kanssa pitää ottaa vähän iisimmin... Äh. Täytyy vielä miettiä.

joka junaan

Tässä vuosikymmenten varrella olen huomannut, että rintasyöpätarinoita on niin monta kuin on sairastuneita naisiakin. (Tai miehiä: sairaalassa oli kanssani samaan aikaan myös mies, jolla oli todettu rintasyöpä.) Jokainen on oma erityinen ja yksilöllinen tarinansa, jota ei voi eikä pidäkään verrata toisen siskon tarinaan. Toki jokin meitä kaikkia yhdistää - sen nimi on rintasyöpä -, mutta siihen se sitten jääkin. Yritän itse muistaa tämän aina, kun luen tai kuulen juttuja kanssasisariltani.

Tämä minun syöpäni on, korjaan: oli yhdenlainen, jota ei sitäkään voi kukaan verrata omaansa. Samoin ovat ajatukseni ja asenteeni tätä koko prosessia kohtaan.

Minä olen sitä mieltä, että minulla oli rintasyöpä, joka on nyt leikattu pois. Joten koska sitä ei minussa enää ole, olen lähtökohtaisesti terve nainen. Se, että prosessi jatkuu, on ihan toinen juttu. Toki se liittyy läheisesti minussa olleeseen möököön siltä osin, että näillä hoidoilla, joita saan ja tulen saamaan pyritään ehkäisemään, ettei se möökö tulisi enää takaisin. Se on siis minun ajattelutavallani ennaltaehkäisyä, ei enää varsinaista hoitoa. Hoitohan tähän meikäläisen tyyppiin oli pelkkä leikkaus, koska myrkkyjä sen lonkeroiden häätämiseen muusta elimistöstä ei tarvittu.

Tuo on yksi tapa - minun tapani - ajatella tätä kokonaisuutta. Joku toinen ajattelee ja asennoituu omaan sairauteensa eri tavalla ja se on ihan sallittua, koska kuten heti alkuun totesin, sairastamme/ sairastimme jokainen omaa omituista tautiamme.

Tämä blogi kertoo minun möököstäni ja minun ajatuksistani. Kerron täällä, mitä minulle tehtiin ja miltä minusta tuntui fyysisesti ja henkisestikin. On myös erittäin mielenkiintoista kuulla, mitä muille on tehty ja miten muut ovat asian kokeneet. Samoin on mukava saada uutta tietoa erilaisista tilanteista ja hoidoista sekä vinkkejä esim. siitä, mikä muita on auttanut hankalissa tilanteissa. Vertaistuki on ihan jees, vaikken sitä niin hirveästi koe tarvitsevani perinteisessä tuki-mielessä, infomielessä kylläkin.

Tästä kaikesta yhteenvetona yritän kaiketi sanoa, että se, että minulla on mennyt tähän saakka hyvin, ei tarkoita, että kaikilla menisi yhtä hyvin - valitettavasti - ja että jos jollain on mennyt vähän kurjemmin, niin se ei tarkoita, että minullakin automaattisesti menisi kurjasti.

Toivonkin, että yrittäisimme säilyttää tässä blogissa positiivisen ja toiveikkaan asenteen jatkossakin, vaikka se joskus pirun vaikeaa onkin. Itse haluan ainakin yrittää, koska se on ainoa tapa selviytyä tästä kaikesta voittajana ja katkeroitumatta.

VieläOliJotain:
Ja koska ihminenhän vain minäkin olen, niin saatan joskus vajota sinne Murheen Alhoon. Yrittäkää te silloin nostaa minut sieltä ylös kuten tähänkin saakka olette tehneet sen sijaan, että polkisitte minut entistä syvemmälle.

korttipostia Kelasta

Ei sentään joulukorttipostia, se olisi ollut jo liian mainiota.

Alta viikossa tuli Kelasta uusi kelakortti meikäläiselle. Siis hormonilääkkeiden korvattavuutta varten. Lääkäri faksasi lääkärinlausunnon sinne, jotta kortti olisi minulla valmiina sitten, kun hormonihoidot alkavat. Siis joskus helmikuussa. Eli reilusti ajoissa ollaan taas.

Kortin mukana tuli Kelan päätös oikeudesta lääkkeiden korvaukseen. Siis myöntöpäätös. Korvauksen määrä on sanatarkasti:

"100 prosenttia valmisteen korvausperusteesta lääkekohtaisen 3 euron omavastuun ylittävältä osalta."

Tuota vähän mietin, että tarkoittaako lääkekohtaisuus sitä, että yhden kerran maksan nuo huikeat kolme euroa, vaiko joka kerta, kun niitä käyn satsin ostamassa. Ei sillä, että kumpikaan tilanne meikäläisen taloutta hetkauttaisi oikeaan tai vasempaan, kunhan vain taas mietin. Jää nähtäväksi, ellei joku lukija ehdi tätä mysteeriä sitä ennen meikäläiselle avata. *hih*

Enivei oikeus on voimassa - ja tää kyllä mua huvitti jotenkin - 31.12.2022 saakka. Siis vuoden 2022 loppuun! Se on meinaan ihan toisella vuosikymmenellä se vuosi. Ja mä olen silloin jo... liian vanha. Tiedä, vaikka olisin jo mummo !! *pthyi oikealle*, *pthyi vasemmalle*.

Päätöksestä saa kyllä ruikuttaa, mutta en ajatellut tällä kertaa. Korjaan: tälläkään kertaa. Toistaiseksi Kelalta on meinaan tullut meidän mökkiin vain hyviä ja vielä parempia päätöksiä.

VieläOliJotain:
Kolme sädetystä ollut eli 1/10 takana. Jeee !!

Näyttää siltä kuin tissi olisi käynyt Kanarialla. On jo nyt hieman ruskeampi kuin kaverinsa.

ei maksa vaivaa

Eivätkä muutkaan sisäelimet, ketä siellä nyt siinä lähipiirissä onkaan haimaa, sappirakkoa, munuaisia ynnä muuta populaa.

Eli lääkäri soitti ja ilmoitti, että se mikä siellä maksassa sitten oli askarruttanut muita, oli ihan tyypillinen hemangiooma, joita ihmisillä on eikä niille mitään tehdä. Mutta onpahan nyt tutkittu. Ja tosiaan siinä sivussa ikään kuin kaupan päälle nuo muutkin elimet.

Tähän väliin tietoisku W-pediasta:

Maksan hemangiooma on verisuonirakenteista muodostuva hyvänlaatuinen maksakasvain. Se on varmistettava hemangioomaksi, jotta vakavampien tilojen, kuten primaarisen maksasyövän tai maksassa sijaitsevan etäpesäkkeenmahdollisuudet voidaan sulkea pois.

Suunnilleen 1–7 prosentilla ihmisistä on maksassa hemangiooma, osalla useampia. Yleensä maksan hemangiooma löydetään sattumalta muusta syystä tehdyn ultraäänitutkimuksen yhteydessä. Useimmiten se ei vaadi hoitoa. Jos maksa-arvot ovat poikkeavat, johtuu tämä yleensä jostain muusta syystä, kuten rasvamaksasta.

Hemangiooma on tyypillisin hyvänlaatuinen maksakasvain. Kirroottiseen maksaan hemangiooma kehittyy harvoin.

Maksan hemangioomat ovat yleisempiä naisilla kuin miehillä. Vauvoilla esiintyy infantiileja hemangioendotelioomia.

Kysyin lääkäriltä, jotta onko mainintaa alkavasta rasvamaksasta. Ei kuulemma ollut sitäkään. Eli saa dokata vielä ihan huoletta. Jos keitto maistuu, vähemmän on vaan valitettavasti nyt tässä loppuvuonna maistunut.

Mutta joo, nyt on sitten tosiaan tutkittu taas pikkasen enemmän meikäläistä ja täytyy kyllä olla erittäin tyytyväinen. Harva meinaan tietää näin satavarmasti kuin meikäläinen, että sisuskalut ovat kunnossa ja voivat hyvin. Että on tässä möökössä nyt näitä hyviäkin puolia, kun tutkivat suurennuslasilla joka hemmetin mutkan ja vaivan.

Niin. Kerroinko jo, että kuvatusta olkapäästä löytyi... Enpä muuten enää muistakaan, mikä se oli. Luukysta? No, joku sellainen kuitenkin, mikä ei ole vaarallinen ja jolle ei mitään tehdä. Ei käynyt ilmi, johtuuko kipu olkapäässä tästä 'jostain' vai onko se 'joku' seuraus siitä venähdyksestä, mutta ihan sama, kun ei se heitä sen enempää kiinnostanut. Ei kiinnosta minuakaan enää, kun saivat sädetystä varten säädettyä käden asennon niin, ettei siihen satu, kun sen joutuu pään päälle nostamaan.

VieläOliJotain:
Töissä kehuskelin, että meikäläinen on nyt tutkittu niin tarkkaan eikä mitään vikaa löytynyt.

Porukat olivat kohteliaasti hiljaa sen kaksi sekuntia, jonka jälkeen repesivät nauruun, kun lisäsin, että päätähän ei toki ole vielä tutkittu lainkaan.

sädetikku

(Sori, multa alkaa otsikkolaarin pohja jo vilkkua.)

Eli eilen oli ensimmäinen reissu sädehoitoon ja jälleen olen yhtä kokemusta rikkaampi.

Ei voi kyllä kehuskella. Jäi jotenkin laimeaksi koko kokemus. Ei näkynyt säteitä eikä muitakaan valoilmiöitä. Ei ollut edes mieshoitajaa ympärillä häärimässä. Mihin saa valittaa ?

Vitsivitsi. Hyvin se meni. Helposti ja nopeasti. Sain kehut, että hengitystekniikka toimi mainiosti ja siksi se menikin niin sutjakkaasti. Eli makasin vain siinä lavitsalla nenänsulkija klyyvarissa ja snorkkeli suussa ja hengittelin käskyjen mukaan. Ei kyllä kestänyt taatusti viittä minuuttia kauempaa.

Pari hetkeä sen sijaan meni sitä ennen, kun asettelivat meikäläistä siihen oikeaan sädetysasentoon. Alkoi naurattaa minua ja hoitajiakin, kun nykivät alustaa toinen toiselta puolelta ja toinen vastapuolelta, jotta asento löytyisi. Koomista kissanhännänvetoa.

Sädetyksen jälkeen katsottiin loput ajat sinne 1.2. saakka ja hoitaja hieman kertoi niistä mahdollisista sädetyksen sivuvaikutuksista. Niitä tulee tai sitten ei, mutta en niistä ole huolissani kuitenkaan. Tämä hoito on joka tapauksessa käytävä loppuun, vaihtoehtoja ei ole ja piste.

Hyvin sain varattua käyntiajat iltapäiviksi viimeistä kertaa lukuun ottamatta, jolloin on myös lääkäri, joten jos vain töissä pystyn muuten olemaan, niin ei tarvitse olla paljoa pois kaivokselta työaikana. Ja jos jotain muuta tulee päällekkäin, niin sanoivat, että niitä aikoja voidaan vielä katsoa uudestaan.

Eli vielä yhteenvetona, että nyt on 25 kertaa tällaista koko tissin (mainittu! :D) sädetystä ja sen jälkeen vielä viisi kertaa Booster-hoitoa, jossa sädetetään vain se kohta, mistä kasvain on leikattu. Sitten onkin tämä savotta takana ja siirryn uusiin seikkailuihin hormonien ihmeelliseen maailmaan.

VieläOliJotain:
Heti sädetyksen jälkeen sivelin aloe vera -geeliä nahkaan ja illalla sitten taas saunan jälkeen kookosöljyä. Ajattelen, että ei ne ota, jos ei annakaan. Ja saunassa oli tietty viileään veteen kasteltu pyyhe tissin (!!) ympärillä.

n. 5- viikon kohdalla

Kyllä ovat tissiselfiet hankalia ottaa. Harjoituksen puutetta varmaan.

Tarkkasilmäisimmät - kuvan paskasta laadusta huolimatta - ehkä huomaavat n. 1,5 cm päässä tissiarvesta olevan tatuoinnin. Se ei siis ole likaa eikä luomi, joita puolestaan näkyy kainaloarven luona muutamia noin vertailun vuoksi.

Sormella kun arpia kokeilee, niin korkeintaan sokea voisi ne herkillä sormillaan nahkasta löytää. Niin tasaiset ovat, vaikka päädyissä alkuun pienet vekit olikin. Tosin nekään eivät olleet mitenkään häiritsevät, mutta nyt nekin ovat jo suoristuneet.

VieläOliJotain:
Kohta tarttee lähteä suunnistamaan kohti säteitä. Eilen muistin kuin muistinkin illalla sivellä kookosöljyä nahkaani. Hirvittävän kokoinen limppu on kyllä tuo tissi. Nyt sen vasta oikein tajusi, kun siihen joutui ihan holvaamalla sutimaan sitä jellyä. Hmpf.

aatto

Huomenna se sädetysrumba sitten alkaa. Yksi tuttu sanoi kokemuksen rintaäänellä, että ehdin kyllästyä vielä aivan totaalisesti siihen jatkuvaan ramppaamiseen siellä klinikalla ennen kuin tammikuu on ohi. Uskon, että hän on valitettavan oikeassa.

Sädehoidosta ja sen mahdollisista sivuvaikutuksista ja -oireista sain esitteen, jota en luonnollisestikaan ole lukenut. Vielä. Onhan tässä aikaa... Onneksi sairaanhoitaja selitti vähän suusanallisestikin niitä juttuja, etteivät ihan yllätyksenä tule, jos ovat tullakseen.

Ensinnäkin sanoi, että deodorantti olisi hyvä jättää tauolle, jos vain pystyy. No, se ei tuottane ongelmia, koska jo nyt olen ollut viisi viikkoa ilman. Myös saippuaa pitäisi välttää, koska se kuivattaa ja poistaa iholta luonnollisen rasvan, joka suojaa palamiselta. Täysin järkevä ohje, jota olen jo muutaman päivän noudattanut noin niin kuin esivalmisteluina. Muutenkin saunomisen ja muun kalttaamisen kanssa voisi hyvä ottaa vähän rauhallisemmin. Keveissä löylyissä ja viileään veteen kasteltu pyyhe sädetysalueen suojana voi saunoa, jos siltä tuntuu.

Tjaa... No, kovin kipakoissa löylyissä en sauno muutenkaan, mutta joudun varmaan vähentämään kertoja per viikko. Josta syystä olenkin saunonut varastoon viimeisen viikon ajan eli melkein joka ilta. Ja kyllä mä nyt joulusaunan ja uudenvuoden löylyt ainakin otan, vaikka mikä olisi. Ehkei niitä oireita nyt ainakaan näin alkuun kovin paljoa tule. Toivottavasti. Enkä mä sitä kalttaamistakaan ole liiemmälti harrastanut, joten se kielto ei tuota ongelmaa.

Sitten se rasvaus, jota en harrasta ollenkaan. Jotain varmaan tarttis asialle tehdä. Esim. käydä apteekissa ostamassa jotain sopivaa rasvaa. Mitäköhän se sitten olisi..? Täytynee turvautua farmaseutin apuun tässä asiassa. Voilevi ei vissiin ole vastaus tähän ongelmaan.

Pahimman sairaanhoitaja heitti, kun sanoi, että olisi myös hyvä hankkia sellaiset pehmeät liivi, jotka eivät hankaisi rintojen alta, jonne voi tulla arka paikka. Just. "Pehmeät" eli suomeksi sellaiset, jotka eivät tippaakaa tue näissä litroissa. En liiemmälti innostunut tuosta kehotuksesta. Jos vain yrittäisin selvitä ilmakylvyillä, kun niihin olen - ja naapurin remppamiehet myös - jo tottunut. Tosin jo nyt tuntuu siltä, että joku tässä suunnitelmassa menee pieleen ja pahemman kerran.

Ehkä on parempi olla miettimättä ja olla vain zennnn... tämän asian kanssa. Murehtiminen on turhaa tässä vaiheessa enkä itseasiassa oikeastaan murehdikaan. Kunhan vain mietin. Se mikä tulee, se tulee murhehdin sitä eli en. Eli en.

pylpyrä ja spuigula

Jos olivat tissit eri paria ennen, niin nyt ne ovat suorastaan eri planeetoilta. Toinen on pyöreä pylpyrä ja toinen solakka spuigula. Ei juman...

Ei se vaatteet päällä näy mihinkään, mutta ilman... Noh. TM:ää sellainen tuskin haittaa. Tai ketään muutakaan miestä noin ylipäätään. En meinaan ole koskaan tavannut miestä, joka paljaiden tissien edessä olisi sanonut, että "sori, noi on eri paria, ei kiitos". Eli nou hätä.

Ja siis vasen eli leikattu on se pyöreä pulleroinen. Edelleen. Epäilenkin, että kirurgilta on tipahtanut sinne leikkaushaavaan täytteeksi sukka tai leikkausmyssy tai joku sen sellainen.

Kirurgista tuli mieleeni lääkäri, joka minut pelasti. Eli siis hän, joka tämän möököni tarkkasilmäisenä havaitsi ja siihen tarttui.

Ostin hänelle joulutervehdykseksi - en punkkua ja suklaata vaan - joulukahvia ja -teetä sekä ihania voikeksejä. Toimitan ne tänään hänen kustannuspaikalleen, kun tarkistin, että hän ehtii saada ne vielä ennen joulua. Vaatimaton - ja täysin riittämätön - kiitokseni siitä, että olen nyt möökötön ja terve nainen.

VieläOliJotain:
Mutta on tässä pientä edistystäkin tapahtunut: nänni ei ole enää niin tuskaisen kipeä kuin vielä viikko sitten ja hermosärkykään ei tunnu enää ihan koko ajan. Eli kyllä tää varmaan tästä. Ennen kuin tulee uudet vaivat sädehoidosta.

maksapihvipäivä

Ei sentään jauhemaksapäivä. Slaisseilla mentiin ja nekin vain kuvina. Onneksi.

Niin, voisihan sen kolmannen adventin aamupäivän varmasti huonomminkin viettää kuin magneettikuvaustuubissa. Meinaan esim. krapulassa. Tai... No, monella muullakin kurjalla tavalla.

Meikäläisen kuvausaika oli varattu klo 10.30 ja koska on pyhäpäivä, lähdin jo tuntia ennen kotoa, koska bussiaikataulut. Perillä olin vaihteeksi ajoissa. Sairaanhoitaja magneettikuvausosaston vastaanotossa tervehti seuraavin sanoin: "Joo, sulla onkin aika tuolla rekka-autossa. Istu alas odottamaan, mä vien sut sitten sinne, kun sairaanhoitaja soittaa."

Aha. Mutta olen oppinut, että turha kysellä, sillä kyllä niitä vastauksia alkaa tulla, kun vain kärsivällisesti odottaa. Kuten nytkin.

Kun kello tuli puoli, lähti neiti opastamaan meikäläistä sairaalan takapihalle, jossa todellakin nökötti valkoinen rekan perävaunu, johon oli rakennettu magneettikuvausyksikkö. Huisia. Kysyin, mikä juttu se nyt oli ja hoitaja kertoi, että kun näitä kuvausyksikköjä ei pysty useampaa rakentamaan ihan sisätiloihin, niin käyttävät rekkavaunuja samaan tarkoitukseen. Näitä rekkoja on kuulemma tuolla Meilahdessa pari ja Jorvissa vielä yksi. Ja kun ovat tosiaan perässävedettäviä, niin niitä voidaan tarvittaessa siirtää maakuntiinkin. Eipä ole sattunut vastaan liikenteessä. Huomaamatta tuskin olisi jäänyt, jos olisi sellaisen kohdannut.

Joten ei muuta kuin sisään rekkaan, jossa meikäläistä odottelikin jo röntgensairaanhoitaja. Arvaako joku jo ? Juu, ihan oikein: nuori mies. Alkaa mennä jo rankemman huumorin puolelle tämä meininki.

Rekan takaosaan etuosaan oli rakennettu noin neliön kokoinen 'pukuhuone', jossa vaihdoin sairaalan seksikkään paidan päälleni. Verkkarit ja säärystimet sain pitää jalassani, koska niihin ei ollut piilotettu mitään viilaa tai muutakaan metallia. Ja sitten vaan lavitsalle pötkölleen. Tällä kertaa seljälleen.

Poitsu - ja kyllä, hän oli todellakin sellainen juuri kapaloista kuoriutunut - selitti systeemiä, laittoi käteeni kanyylin varjoainetta varten, rinnalleni kuvauslaatan (?), jonka sitoi turvavöillä meikäläisen ympärille ja korvilleni kuulokkeet, joiden kautta saisin ohjeistusta kuvauksen aikana eli ei mitään radion kuuntelua tällä kertaa. Puolisen tuntia arvioi hoitaja session kestävän.

Eli homma meni siten, että meikäläinen ujutettiin lavitsalla siihen putkeen. Jo tutut rätinät ja paukkeet, kilinät, kilkutukset ja senkin tuhannet merkkipiippaukset alkoivat kuulua ympäriltäni. Hetken kuluttua naisääni käski hengittää sisään ja pidättää hengitystä. Pidätystä kesti n. 15 sekuntia, jonka jälkeen sai ottaa muutaman kerran lisähappea. Sama toistui noin kuusi kertaa. Sitten seurasi ns. tasaisen hengityksen hetki, josta poitsu oli erikseen maininnut, että kone on niin herkkäsielu, että menee sekaisin, jos siinä alkaa jotain haukkomaan tms.

Pakko sanoa, että vaikka olen koko ikäni hengitellyt suht säännöllisesti ja voin jopa kehuskella olevani kohtuullisen hyvä siinä, niin kun siihen hommaan alkoi liikaa keskittyä, oli se mennä ihan ketuilleen. Tasaisuudesta ei ollut tietoakaan. Ärsyttävää. Onneksi sain rauhoitettua mieleni ja lopetin keskittymisen. Sen jälkeen se alkoi luistaa ihan tuttuun tyyliin, normaalisti.

Sen jälkeen hoitaja ilmoitti, että kohta menee varjoaine ja kuvausta on jäljellä n. 6 minuuttia. Eli siihen loppuun tuli vielä toiset kuutisen kertaa hengityksen pidätystä ja sitten koko kuvaus olikin jo pulkassa. Sanoin, että harvinaisen nopeat puoli tuntia ottaen huomioon, että piti maata paikoillaan koko aika ja sellaisessa tuubissa. Ei siinä ihan puolta tuntia tainnut mennäkään, n. 20-25 minuuttia vain.

Siinä putkessa oli kyllä yllättävän helppo olla. Välillä availin silmiänikin, vaikka pääsääntöisesti pidinkin ne kiinni, niin oli helpompi. Mutta yhtään ei tullut ahtaan paikan kammotusta. Aluksi pöljäpiisamina toki mietin, että *ihan kuin olisi jossain arkussa...*, mutta sitten päätin, että sellaiset ajatukset eivät ehkä ole ihan järkeviä, etenkin kun olin ensimmäistä kertaa pappia arkussa kyydissä. Ei meinaan voi koskaan tietää, missä kohtaa se pimahdus tulee enkä halunnut sitä houkutella tulemaan just siinä tilanteessa.

Että tällainen kokemus tällä kertaa. Pikkasen lisää tarinoita Nolliksen elävästä elämästä kahvipöytäkeskusteluihin. Alla todistusaineistoa.

magneettikuvausrekka

VieläOliJotain:
Sitä muuten ihmettelin siinä maatessani, kun ei muutakaan tekemistä ollut, että minkä hiton takia sitä kaikkea kolinaa ja räminää ylipäätään pitää olla. Eikö niitä laitteita muka oikeasti saada hiljaisiksi ? Vai siksikö ne mekastavat, ettei tutkittava vain nukahda sinne putkeen ja ala säpsiä.

turnausväsymystä

Väsyttää aika paljon. Viikko on tuntunut jotenkin tosi raskaalta.

Epäilen, että kroppeli (hrr..) kapinoi työntekoa vastaan. Ei tykkää, on sitä mieltä, ettei terve ruumis työtä kaipaa.

VieläOliJotain:
Jouduin eilen juoksemaan kipittämään lyllertämään bussiin kahteenkin otteeseen. Se oli taas sitä tissi-kourassa -juoksua, jota kääntyvät poikkeuksetta kaikki vastaantulijat ja muutkin kanssakulkijat katsomaan. Tyyli on ihan hanurista, mutta ei auta, pakko on. Pääasia, ettei satu. Ja että ehtii bussiin.

toivomuspäivä

I Have a Dream

Mä toivon, että joku tänne blogiin eksynyt lukee saarnani ajatuksella. Ottaa niistä kopin ja menee ajoissa tutkimuksiin. Ja pelastuukin.

VieläOliJotain:
Sattuneesta syystä leikkauksen jälkeen ei tehnyt mieli tunkea mitään kemikaaleja kainaloon.

Nyt yli neljä viikkoa myöhemmin olen edelleenkin samalla eheytymisen tiellä: en ole kertaakaan laittanut deodoranttia tai muuta haisun/hikoilunestoa kainaloihini koko tänä aikana ja hyvin olen pärjännyt. Ja ympäristö myös. Ei haise kainalot eivätkä vaatteet.

Tosi outoa, mutta en valita. Yksi aamutoimi ja yksi kemikaali vähemmän sopii meikäläiselle. Etenkin, kun sädehoidon aikana suositeltiin olemaan käyttämättä deodoranttia.

***

TIKKI IRTOSI !!

Ja vielä helposti, just niin kuin sanoitte. Hän ei vain ollut vielä valmis silloin, kun yritin häntää nykiä. Lisäksi toisestakin kohtaa lähti sellainen kolmasosamillin kokoinen hitunen irti nahasta. Mielenkiinnolla jään odottamaan, tuleeko sieltä vielä mitään hattivatteja ulos. Että jos käy niin kuin jalkahaavojen kanssa.

Haavat on kyllä niin siistit. Mun tarttee varmaan ottaa uudet kuvat nyt, kun kuukausi on leikkauksesta kulunut. Tai vaikka joka kuukausi, niin näkee kehityksen.

ja sitten on se marginaali

Hain eilen Isompaa treeneistä. Kesken kaiken tokaisi: "Mä en oo muuten varmaan kertonu, mutta Rikun äiti on kuollu. Joku kuukausi sitten. Rintasyöpään."

En järkyttynyt itseni, vaan Isomman koulukaverin ja hänen nuoremman sisaruksensa puolesta. Se on niin kiljuva vääryys. Mutta kuten tiedetään, aina on se marginaali.

Kyseessä on varmasti ollut minua nuorempi nainen, jolla syöpä ehkä oli ehtinyt jo aika isoksi ennen löytymistään. Mahdollisesti jopa levitäkin. Todennäköisesti vielä aggressiivinen tapaus. Tai joku näistä.

Todennäköisesti hän on ajatellut, että "ei se voi mulle tulla". Valitettavasti se voi tulla just sulle, mulle... ai, niin... ihan kenelle meistä kaikista tahansa. Se voi jo olla sulla, no mulla ei just nyt tällä hetkellä, mutta ihan kenellä teistä muista tahansa. Sitä ei voi varmaksi tietää ja epätodennäköisissäkin tapauksissa voi aina olla ja onkin se harvinainen, marginaalitapaus.

Ja siltikin vielä fiksut, koulutetut ja muuten elämässään ns. tiedostavat naiset työntävät päänsä pensaaseen, kun tulee kyse tästä asiasta. Rintasyövästä, jota on jokaisessa ilmansuunnassa pilvin pimein. Taudista, joka on hoidettavissa ja vielä useimmiten helposti, jos se vain löydetään ajoissa.

Löydetään ajoissa. Se tarkoittaa, että mennään myös tutkimuksiin ajoissa. Mennään tutkimuksiin silloin, kun oireita ei vielä ole. Sillä sitten kun alkaa olla oireita, se voi olla jo liian myöhäistä. Tai ainakin hoidot ovat ihan eri luokkaa kuin meikäläisen tapauksessa, jossa sairaslomaakin tuli vain 3,5 viikkoa sen vähintään puolen vuoden  tai vuoden sijaan.

Olen ihan epätoivoinen tämän asian kanssa. Niin monta turhaa kuolemaa johtuen taudista, josta tiedetään ihan hemmetin paljon ja joka osataan hoitaa niin yksilöllisillä täsmähoidoilla aivan loistavasti. Sille, että meteoriitti tippuu taivaalta päähän ja liiskaa pannukakuksi, ei voi mitään, mutta rintasyövälle voisi tosi monessa tapauksessa. Se on vain ja ainoastaan itsestä kiinni.

VieläOliJotain:
Maanantaina muuten radiologi maksaani tutkiessaan puhui koko ajan "pesäkkeestä". Pikkasen särähti ikävästi korvaani ja hieman sitä nimitystä ihmettelin, vaikka kaiketi se oli ihan asianmukainen siinä tilanteessa. Kuulosti jotenkin vain niin pahaenteiseltä.

Kun hän sitten alkoi miettiä magneettikuvauksen kiireellisyyttä, että se pitäisi hoitaa alta pois ennen sytostaatteja, heräsin vihdoin minäkin aamukoomastani ja sanoin, ettei minulle ole tulossa mitään sytostaattihoitoja.

Lääkärin ilme oli jotenkin äimistynyt. Hän oli nähtävästi koko ajan kuvitellut etsivänsä rintasyövän lähettämää etäpesäkettä ja nyt hänellä olikin oletettavasti puhdas keissi käsissään. Teki mieli pyytää anteeksi, että olen näin terve ja että hän todennäköisesti - ja toivottavasti - teki hänen kannaltaan turhaa työtä.

No, oli kuitenkin magneettikuvauksen jo meikäläiselle luvannut, joten ei lähtenyt sitä enää perumaan. Ja mistä hitosta sitä tietää, mitä sieltäkin vielä löytyy. Mun tuurilla, meinaan. Vaikka mullahan on nyt kyllä ollut tosi hyvää tuuria oikein roppakaupalla. Tähän saakka.

snorklausta tyttömunkissa

Vaihteeksi Meilahdessa Syöpätautien klinikalla. "Oonks mää se sama ämmä, ko eilenki tääl kävi ?" Joo, olin, olen ja myös jatkossa olen.

Ensin oli varattu aika hengitysharjoitteluun, jossa ei kyllä kauaan nokka tohissut, kiitos... miun. Olin meinaan niin käsittämättömän taitava ja nopeaoppinen. Ihan se hoitajakin (mies :D) mua kehui moneen kertaan ja äänensävystä päätellen oli pikkasen yllättynytkin meikäläisen virtuoosimaisesta hönkäilystä.

Homma meni siis niin, että asetuin selälleni lavitsalle, jossa oli tarkoin määrätty pään kohta, jotta jatkossa osaisin kuulani tunkea aina samaan asentoon. Sitten nostin molemmat kädet pääni päälle, vasemmalla otin kiinni kepukasta, joka tällä kertaa oli kiinni siinä lavitsassa ja oikeaan sain valmiuspainikkeen, jonka vapauttamalla voi keskeyttää hoidon, jos tulee joku... tilanne. Suuhuni sain henkilökohtaisen snorkkelin hengittämistä varten, mikä olikin hyvä ja tarpeellinen juttu, koska nenä tukittiin nenänsulkijaklipsillä.

Monitorista näin taulukolla piirtoviivan, miten hengittelin ja paljonko keuhkoihini meni ilmaa. Osaan kuulemma hengittää kerrassaan loistavasti, jos hoitsua on uskominen ja ylitin reippaasti myös sen minimirajan, jonka perusteella arvioidaan, voidaanko ko. tekniikkaa sädetyksessä ylipäätään käyttää.

Myös hengityksen pidättäminen onnistui kuulemma todella yllättävän hyvin. Lisäpisteitä sain siitä, että kun minua oli ohjeistettu, että valmiuspainikkeen saa vapauttaa vasta, kun siihen annetaan lupa, niin en sitä edes tässä harjoitustilanteessa päästänyt irti, vaikka hengityslupa jo annettiinkin. Hoitaja onnitteli lämpimästi, että kuulun siihen 0,2 prosenttiin, joka pitää sitä edelleen painettuna, kun loput päästävät sen poikkeuksetta irti. Hyvä mie !

Harjoittelun jälkeen siirryin odottamaan pääsyä TT (tietokonetomografia) -simulaattoriin. Siinä pääsin heti näyttämään uusia hienoja taitojani, kun tissialueelta otettiin kuvia varsinaista sädehoitoa varten. Vempele oli siis sellainen ison rinkelin näköinen ja meikäläistä hiissattiin kuvauksen aikana edestakaisin siinä reiässä. (Tiedän, mitä siellä nyt jotkut ajattelevat. Senkin pervot.) Kuvien avulla sitten tiedetään, mihin tarkalleen sädehoito annetaan.

Lopuksi sain kolme tatskaa, mutta voin sanoa, että pitää olla kyllä meikäläisen kanssa pirun hyvissä väleissä, jos niitä haluaa päästä ihailemaan. Tissiväl(e)issä nyt ainakin, sillä yksi on tuossa vaossa tissien välissä ja sitten molemmissa tisseissä omansa kainalon puoleisilla sivuilla. Eli eivät taatusti näy tv-kuvissa, jos joskus sinne Linnanjuhliin pääsisinkin.

Tiedoksi muuten, että tämä ABC (Active Breathing Control) -hengityspidätystekniikka on suhteellisen uusi tekniikka sädehoidossa. Sitä voidaan käyttää esim. rinnan, keuhkon ja maksan sädehoidoissa apukeinona. Röntgenhoitaja kertoi, että tämä tekniikka on ollut käytössä vasta n. 5 vuotta, koska laitteita ei ole ollut tarpeeksi, ja sitä käytetään niiden alle 60-vuotiaiden potilaiden hoidossa, joilla rintasyöpä on ollut vasemmassa tississä.

Ei voi muuta sanoa kuin että hienosti - ja ennen kaikkea nopeasti - kehitys koko ajan vaan kehittyy tässäkin asiassa.

Mitäs muuta? Ei kai siitä sen kummempaa. Hyvin meni, helppoa oli ja homma jatkuu ensi viikolla.

VieläOliJotain:
Paitsi että se maksan magneettikuvaus on siinä välissä ensi sunnuntaina. Ilmoittivat aamulla.

keskustelua ja vaihtoehtohoitoja

Tänään oli sitten vuorossa keskustelu lääkärin kanssa ja jatkohoitosuunnitelman teko. Mentiin sinne TM:n kanssa käsikädessä. (BUAHHAHAHAHAAAA!!) No, ei tod., mutta lähtihän se mukaan ilman suurempaa kiristämistä ja uhkailua. Tosin ei kyllä lähde toista kertaa.

Aika lääkärille oli klo 15.30. Ilmoituskirjeessä oli, että pitää olla vartin aikaisemmin paikalla. Oltiin pikkasen aikaisemmin kuin vartin paikalla ja lääkäri oli vartin myöhässä. Että sillä viisiin. Meikäläinen nukkui odotustilassa ja TM luki kuukausiliitettä. Ja menetti hermonsa ihan kokonaan siihen odotteluun. Ensimmäinen juttu tässä savotassa, joka pikkasen kaiherti sieraimessa.

Osaston ylilääkäri otti meikäläiset vastaan ja siinä sitten juteltiin vähän kaikkea. TM oli sujuvasti kuunteluoppilaana. En jaksa kaikkea keskustelua tänne nyt kirjata, mutta uutta tietoa tuli sen verran, että möökö olikin joku sekamuotoinen outo (mitä muuta nyt olisi voinut odottaakaan, kun meikäläisen tissistä on kyse).

Tämä sekamuotoisuus yhdistettynä suvun megalomaaniseen rintasyöpäriskiin teki sen lopputuloksen, että lääkäri päätyi sädehoidossa 25+5 -malliin. Eli ensin tulee 25 kertaa koko rinnan sädetystä ja sitten vielä bonarina päälle 5 kertaa pienemmän alan kohdistettua sädetystä. Ja kun tätä riemua on sitten jokaisena arkipäivänä jouluaattoa lukuunottamatta, niin ilman keskeytyksiä viimeinen sädehoitopäivä onkin sitten 1. helmikuuta. Huh. Notta jo meni tammikuu haipakkaan, sano.

Lisäksi jossain välissä tulee sitten se maksan magneettikuvaus, mutta siitä lisää, kun aika selviää.

Sädehoito toteutetaan hengitystahdistettuna sädehoitona. Juu, älä kysy, koska en minäkään tiedä siitä muuta kuin että hengitystä pidätellään ja snorkkelilla hengitellään, jotta sädetys tulisi mahdollisimman tarkkaan tissiin eikä esim. sydämeen tai keuhkoihin. Tosin, jos en opi ko. hengitystekniikkaa, niin sitten roiskitaan menemään vain, viis sydämistä tai keuhkoista. Mulla on jotenkin jo nyt sellainen tunne, että mä kyllä opin ton tekniikan....

Ja sitä menenkin sitten heti huomenna ensin tunniksi harjoittelemaan ja sen jälkeen tehdään joku kuvaus liittyen viikon kuluttua eli keskiviikkona 16.12. alkavaan sädehoitoon. Ja kai se tatskakin jossain vaiheessa meikäläiseen tikataan. Ajattelin pyytää pääkalloa.

Mutta oikein mukava lääkäri oli, vaikka olikin myöhässä ja välillä vähän puhui seinille. Tiesi kuitenkin, mistä puhui ja me seinän kanssa ymmärsimme asian. Oli muuten nainen *puuuh*. Myös sairaanhoitaja oli oikein ystävällinen ja asiallinenkin. Ei pahaa sanaa kummastakaan.

Eli tästä se lähtee sitten niin.

VieläOliJotain:
Odottaessamme pääsyä sairaanhoitajan luo, istuimme TM:n kanssa käytävällä tuoleilla. TM osoitti jotain takanani ja sanoi: "Ja tossa on sitten vaihtoehtohoito."

Käännyin katsomaan. Katosta roikkui ovenavausnaru, joka lenkkeineen muistutti erehdyttävästi hirttosilmukkaa. Repesin niin, että koko käytävä raikui. TM häpesi, mutta omahan oli vikansa.

kuvauksellista menoa

Tänään aamulla oli sitten aikoja varattu enemmänkin tutkimuksiin Meilahden Syöpätautien poliklinikalle. Meninkin sinne suoraan käymättä kustannuspaikan kautta, koska ensimmäinen tiima oli 8.50.

Ultraamisella aloitettiin ja kyseessähän oli maksa, kuten pikkasen aavistelinkin.

Lääkäri oli nuorehko nainen. Mukavan tuntuinen tyyppi, hyvin synkkasi meillä. Kiinnostuneena tutki maksaani tovin. Luonnollisestikaan ei sitä nähnyt kuten olisi halunnut, josta syystä pyysi hoitajaa laittamaan varjoainetta verenkiertoon, jos sillä tavalla tulisi uutta tietoa. Ei tullut.

Eli sitä magneettikuvassa näkynyttä oletettua hemangioomaa ei löytynyt eikä löytänyt kyllä mitään muutakaan, johon puuttua, mutta koska sinne joku reuna-alue jäi katveeseen, laittoi lähetteen vielä magneettikuvaankin. Ei kiireellisenä, koska mitään ei nyt näkynyt, mutta kuitenkin. No, mikäs siinä. Tulee meikäläisen rintasyövälle hintaa, kun joka paikka tutkitaan moneen kertaan ja kalleimmilla mahdollisilla tavoilla. Mutta en valita, tietenkään.

Seuraavaksi menin labraan, jossa luonnollisestikin meikäläisen tuurilla se laboratoriohoitaja oli söpö nuori kundi. Ei varmasti vielä kolmeakymmentä, niin vauvannaama oli kyllä hän. Alan pikkuhiljaa jo tottua heihin (eip tod !). Hiljaa mielessäni mietin, että onneksi ei tarvitse sentään kuin käsivartta hälle paljastella... paitsi että sen veren imaistuaan hän sanoi, jotta "... ja sitten vielä sydänfilmi." Just.

Eli ei muuta kuin toiseen huoneeseen ja tissiosasto paljaaksi. Taas kerran. Ja taas kerran liian hyvännäköiselle nuorelle miehelle. Siinä kävi vielä niin tuuri, että kun kaikki muut lätkät tarttuivat kiltisti kuka nilkaan, kuka ranteeseen, niin juuri se lätkä, joka piti pistää kirjaimellisesti tissiin, ei suostunut millään asettumaan. Siinähän poika sitten hinkkasi meikäläisen läskitissi tytisten ihoa puhtaaksi desinfiointiaineella ja hioi nahkaa hiekkapaperilla muutamaankin otteeseen ennen kuin lätkä antoi periksi ja tarrasi kiinni. Voi vitalis, mä sanon... Oli vielä sellaista hiljaista tyyppiä, jolle ei uskaltanut mitään hikitissi -läppää ruveta yhtään heittämään. Nauratti ja nolotti samaan aikaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Mun nolouskiintiö ei selkeästikään ollut vielä tullut täyteen, koskapa kun mä siinä lavitsalla röhnötin selälläni, niin mä luulen - toivottavasti olen väärässä, todennäköisesti ja valitettavasti varmaan en -, että kun se poika siinä hääräili mun päällä (kuulostaa mukavammalta kuin mitä oli) ja kurotteli toisen puolen kättä, niin mun hänenpuoleinen käteni osui sen pojan... hmm... noh: sepaluksen kohtaan.

Ei helevetti. Ihan oikeasti. Eikö tuu raja näissä koskaan vastaan ?! Varovasti, mutta erittäin vikkelästi nykäisin kättäni lähemmäs kylkeä ja olin kuin en olisi mitään huomannutkaan. Se tästä vielä puuttuu, että saan syytteen jostain hemmetin härinnästä. Mutta... No, joo. Hitto.

Nopeasti liukenin paikalta, jahka olin päässyt vapaaksi piuhoista. Ja saanut vaatteet päälleni.

Lopuksi kävin vielä röntgeninkin väelle näyttämässä tissejäni, kun kerran alkuun olin päässyt. Olkapää ja solisluu kuvattiin. Siellä ei sentään ollut miehiä häärimässä mun kimpussa. Eikä tainnut olla siellä lasinkaan takana, jos oikein näin.

Molemmat käsivarret paketissa ja häntä koipien välissä sitten siirryin työpaikalle miettimään maailman epäoikeudenmukaisuutta. Ei muuten, mutta miksi nää sattuu aina just mun kohdalle. Siis nää sulokuonot. Ja kaikki muu heihin liittyvät hämmentelyt. Ei oo reilua musta kyllä tollanen.

VieläOliJotain:
Mä niin toivon, että mun huominen lääkäri on nainen. Mulla menee pasmat ihan sekaisin muuten.

siperia opettaa

Käydessäni jälkitarkastuksessa, tuli odotushuoneeseen nainen vaaleanvihreät liivit päällä. Liivien rintamuksessa luki "Vertaistukihenkilö".

Hän oli muistaakseni Syöpäsäätiön järjestämä vertaistukihenkilö, joita poliklinikalla käy kuulemma pari kertaa viikossa siellä odotushuoneessa istumassa siltä varalta, jos joku haluaa keskusteluseuraa ja/tai vertaistukea sairautensa kanssa. Meikäläinenhän ei ko. seuraa välttämättä tarvitse/ olisi tarvinnut, mutta ihmisten kanssa on aina mukava jutella, joten tokihan mekin siinä sitten ryhdyimme juttusille. Kerroin hänelle oman tilanteeni ja hän puolestaan kertoi sairastaneensa rintasyövän kaksikin kertaa, joten hänellä oli kokemuspohjaa ihan kiitettävästi.

Siinä sitten pohtiessamme sitä, miten rintasyöpädiagnoosi on meihin vaikuttanut, tulin sanoneeksi sen tosiasian, että tämä rintasyöpäni ei ole minulle ollenkaan se pahin asia, mitä tässä elämässä on jo sattunut, josta syystä en ole niin kovin huolissani tai muuten ahdistunut tilanteestani. Sanoin, että se pahempi kokemus on opettanut laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen, jolloin rintasyöpä tulee aikaisintaan jonossa vasta toisena tai ehkä jopa myöhemminkin. Ja samaa sanoi tämä vertaistukinainenkin.

Hänelläkin oli kuulemma ollut elämässään joku sellainen vielä pahempi juttu, josta syystä edes uusinut rintasyöpä ei romahduttanut hänen elämäänsä, ei paljoa edes hätkäyttänyt. Olimme siis samiksia monellakin tapaa.

Mutta tuo on kyllä totta. Aikasemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten tällaiseen uutiseen suhtautuu. Kaataako se maailman vai onko se vain yksi muiden joukossa.

Minullakin on ystäväpiirissäni niitä onnekkaita pirulaisia, joiden elämän suurimpia tragedioita on se, jos sunnuntaiaamuna huomaa, että kahvi on kaapista lopussa. Noin kärjistettynä. Ja pakko myöntää, että kuunnellessani heidän 'ongelmiaan', alkaa ohuesti kateuttaa. Miten pirussa jollain voi käydä niin hyvä tuuri, että kaikki maailman kurjuudet kiertävät heidät kilometrien päästä? Eivät edes hipaise heitä. On se niin väärin. Ja säälikin.

Sillä olen aina sanonut, että kaikista elämäni poluilla olleista töyssyistä huolimatta, en niitä vaihtaisi pois, koska niiden kokemusten ansiosta olen nyt se mikä olen. Uskon vilpittömästi, että ilman niitä kaikkia paskoja fiiliksiä olisin nyt monella tapaa köyhempi. Ja heikompi. Sillä kun on kerran oikein viimeisen päälle vattumaisen kokemuksen rämpinyt läpi ja selvinnyt siitä rähjääntyneenä, mutta voittajana. on vahvempi kohtaamaan seuraavan vastoinkäymisen.

No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että olen minäkin sanonut, että "kiitos, nyt riitti tälle muikille tätä laatua, en jaksa enää", mutta aina sitä jaksua on kuitenkin sitten löytynyt jostain hännänpäästä, kun on ollut pakko. Koska on ollut pakko, ei ole ollut vaihtoehtoja. Ei ole voinut sanoa, että "en mä nyt kuule jaksa, hoida sä tää" (vaikka sitäkin jotkut yrittävät). Niin kuin tämän rintasyövänkin kanssa.

En nyt ehkä ihan välttämättä olisi sitä halunnut nyt tai ylipäätään ollenkaan, mutta kun se nyt sitten tuli, niin rämmittävähän se on läpi sekin. Ja jos kerran vaihtoehtoja ei ole, niin miksi tehdä siitä vaikeampaa kuin se on. Ja kun niitä vieläkin kurjempia kokemuksia on ollut, joihin peilata tätä uusinta töyssyä, niin huomasinkin, että eihän tässä itse asiassa olekaan niin suurta hätää, ettenkö jaksaisi, kestäisi ja selviytyisi. Tämänkin.

Vertaistukihenkilön kanssa tulimme siis siihen yksinkertaiseen lopputulokseen, että menneisyys ja koetut kokemukset opettavat kohtaamaan tulevat ja määrittelevät, miten ne kohtaamme. Vaivummeko murheen alhoon vai vedämmekö pipon tiukemmalle päähän ja puskemme sinnikkäästi päin myrskyä.

Siksi ei kannata väheksyä mitään kokemuksia - hyviä tai huonojakaan -, sillä niiden tuoman opin avulla kohtaamme tulevan vahvempana kuin ilman niitä.

VieläOliJotain:
Ja sitten on olemassa se ihmistyyppi, joka ei vaan opi, vaan jatkaa sitä voivottelua ja ruikuttamista. Niin väsyttäviä ovat he.

syöpäkortti

Taas heti alkuun sanon sen tosiasian, että jokaisen syöpä on erilainen. Vaikka olisikin samanlainen fysiologialtaan, niin siltikin se on erilainen, koska me ihmiset olemme erilaisia. Kokonaisuus, kaikki mitä siihen projektiin nimeltä Syöpä liittyy, tekee siitä omanlaisensa ja yksilöllisen.

Tämä blogi kertoo siitä, miten minä - Nollis I Ja Ainoa - suhtaudun tähän syöpäjuttuun ja mitä siitä ajattelen. Sillä, mitä muut syövästä ja/tai syövistään ajattelevat, ei ole paljonkaan tekemistä tämän blogin kanssa, koska täällä kirjoitan vain minä. Kommenteissa muut sitten kertovat, mitä mieltä he puolestaan ovat syövästä ja se on suotavaa, toivottavaa ja mukavaakin, mutta postaukset ovat täysin subjektiivisia yhden syöpään sairastuneen naisen korvien välin tuotosta.

Näillä kirjoituksilla ei siis ole tarkoitus loukata ketään tai vähätellä kenenkään kokemuksia ja tuntemuksia, vaikka eri mieltä asioista olisimmekin tai eri tavalla asioihin suhtautuisimmekin. On asioita, jotka ovat minun ajatusteni vastaisia, josta syystä niistä sitten saatan kirjoittaa kipakastikin, kuten tapana on ollut. Pitää vain muistaa, että ajatukset riitelevät eivät ihmiset.

Tältä pohjalta sitten päivän saarnaan.

Muistui mieleeni, kun Sisko tätä samaa tautia aikoinaan sairasti. Hänkin pääsi suht helpolla ilman rankkoja hoitoja tai suuria leikkauksia. Mutta koska olemme yksilöitä, hänen suhteensa syöpään oli - jos nyt oikein muistan - jotenkin rankempi kuin minulla. Tai näin ainakin minusta tuntuu, että oma suhtautumiseni on jotenkin kepeämpi - jos ei sitä leikkauspelkoa lasketa mukaan - kuin mitä hänellä oli.

Muistan, kuinka hän kerran kuorossa hermostui erääseen kanssalaulajaan jostain ihan muusta syystä - aiheesta kylläkin - ja kiukuissaan vetäisi esiin Syöpäkortin. Läväytti sen päin tyypin naamaa, vaikkei tyyppi edes tiennyt ko. kortin olemassaolosta. Se oli mielestäni ehkä pikkasen yliampuvaa, mutta sellaisiahan me ihmiset olemme, kun joku ahdistava asia hämärtää arvostelukykymme.

En voi mennä lupaamaan, ettenkö voisi itsekin kilahtaa samalla tavalla, höyrypää kun olen. Toistaiseksi en onneksi vielä ole syöpäkorttia kenellekään tunkenut kitusiin. Ainakin luulen niin. Tosin olen jo päättänyt jatkossa, että sen verran sen nurkkaa aion kyllä tarvittaessa vilauttaa, etten töissä aio enää suostua sellaisiin projekteihin, jotka tiedän jo etukäteen tuovan närästyksen ja vievän yöunet. Ne päivät ovat meikäläisen kohdalla nyt ainakin joksikin aikaa ohi.

Jotkut ihmiset käyttävät syöpäkorttia saadaksensa osakseen sääliä tai jotain silittelyä. Tämäkään ei kuulosta meikäläiseltä. Se, että mielelläni toki möököstäni kerron ja avauduinkin, ei mielestäni ole sama asia. Meikäläinen nyt muutenkin valitettavan mielellään kertoo vähän kaikesta, mitä on sattunut ja tapahtunut, joten miksen myös möököstä, mutta sääliä ja kyyneleitä en kaipaa. Tuki ja tsemppaus on ihan eri asia ja niille nyt on tarvetta aina.

Se, että suhtaudun näin kuin suhtaudun tähän oikeasti vakavaan sairauteen, on minun keinoni selviytyä, kuten olen jo melko alkuvaiheessa tätä tarinaa maininnutkin. Vierastan ylenpalttista panikointia ja pirujen seinille maalaamista eikä sellainen mielestäni auta mitään tai ketään - päinvastoin -, mutta toki jollekin toiselle se saattaa olla ainoa mahdollinen tapa kohdata oma sairautensa. Olemme erilaisia. Itse kuitenkin toivoisin, että meikäläisen stoalainen (HAH!) ja luottavainen suhtautuminen voisi jollekin joskus myöhemmin sairastuvalle olla rauhoittavana esimerkkinä, että kaikki järjestyy kyllä ja sairaus hoidetaan pois eikä tarvitse hätääntyä.

VieläOliJotain:
Silloin joskus vuosi, pari sitten, kun kirjoittelin tästä aiheesta, joku muistaakseni tohti epäillä, osaanko sitten tosipaikan tullen - eli saatuani vihdoin oman syöpädiagnoosini - ottaa asian niin tyynesti ja rauhallisesti kuin mitä 'kehuskelin' silloin. Epäili tyyliin "hyvä se on nyt puhua, mutta odotahan vaan, kun tosipaikka tulee eteen".

No, miten on ? Nyt on tosipaikka sitten ollut edessä. Tuotinko pettymyksen ?

Niin, vaikea sitä tietysti on itse kovin objektiivisesti arvioida, mutta mielestäni olen ollut kuitenkin suht rauhallinen koko prosessin ajan ainakin tähän hetkeen saakka - eikä nyt muistella sitä leikkauspelkoa, joka olisi tullut, vaikka oltaisiin oltu umpisuolta riipimässä meikäläiseltä. Sillä ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä syövän kanssa.

Mutta joo. Mun omasta mielestäni mä vedin kyllä ihan hyvin, tyydyttävästi. Olis sen paskemminkin voinut hoitaa.

;)

nesteet kiertoon

Juu, eip. Kun lähtisivätkin.

Eli tississä on edelleenkin kovia kohtia siinä haavan ympäristössä ja oletan sen olevan nestettä kudoksissa. Meinaan haavan alapäässä (mainittu!) on ollut ihan pehmeää sen jälkeen, kun lääkäri siitä pari milliä punkteerasi, mutta yläpäässä on kovempaa maastoa.

Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa saunaakin eikä ollut kurjaa, vaan kivaa. Tissikin siitä vähän pehmeni, mutta se tuskin on pysyvä olotila.

Miten hitossa saan ne kirotut nesteet sieltä pihalle ?! Pitääkö mun ottaa tiukka niskaperseote siitä tikinpätkästä, joka pilkistää ulos nahkasta ja nykäistä, vai mitä ? Vai vaan odotella. Ei meinaan oikein tällä meikäläisen närvillä jaksais kovin pitkään enää.

Lisäksi sellaista plunssantynkää on edelleenkin. Onko uutta vai vanhan häntää, en osaa arvata. Tai sitten olen allerginen työnteolle. Ei kyllä tällä määrällä pitäisi suurempia oireita tulla...

tissit taas tanakasti työelämässä

Ja meikäläinenkin vähän siinä sivussa.

Vaikka alkuviikosta tuntui ohuesti siltä, ettemmänysit ehkä kumminkaan oikeen vielä viittis... niin eilen illalla unta kalastellessa oli ajatus jo muuttunut suosiollisemmaksi työnteolle. Ja tänään olikin jo oikein mukavaa astua ovesta sisään. Etenkin kun kaikki niin iloisesti - ja yllättyneinäkin - ottivat minut vastaan. Olivat meinaan olleet ihan varmoja, etten vielä ainakaan tällä viikolla tule töihin.

Huvitti, kun heti aamusta pari tyyppiä tuli mun luo sanomaan, että "mä olinkin kuulevinani sun äänen, kun sä olit tuolla keittiössä." Että hyvästi vaan lepo ja rauha. Nauroin sitä isopomollekin, että "se on taas paluu karuun arkeen, kun mölyapina palasi kustannuspaikalle." Kielsi naureskellen moisen.

Päivä menikin suurimmalta osin kertoessa kuulumisia sinne, tänne ja tuonne. Kakku, jonka hain aamulla ennen töihin menoa, meni hyvin kaupaksi. Jättikokoinen oli ja vaikka sen luvattiin riittävän 30 hengelle, niin todennäköisesti siitä otti lähemmäs 50 tyyppiä ja siltikin jäi palanen sekä jääkaappiin että kotiin maistiaisiksi.

Ainoa "mä-arvasin-että-näin-käy" -hiekanjyvänen kakussa hiersi, kun avasin sen paketin töissä ja näin, että roosanvärinen nauha olikin lähempänä Tikkurilan värikartan Ihan Perkeleen Punaista. Pakko oli laittaa selityslappu kaakun viereen, että miespuolisen (tietysti !!) kondiittorin mukaan ko. väri on roosa. Ettei vaan kenellekään jää epäselvyyttä diagnoosin laadusta. Voe helevettiläenen... Mies taas asialla. Ja mä niiiin arvasin, mutta kilttinä taas luotin. Mitä tästä opimme, lapset ? EI PIDÄ LUOTTAA, JOS VÄHÄNKIN EPÄILYTTÄÄ.

Mutta muuten meni päivä hyvin. Tississä välillä vähän juili se hermosärky, mutta pystyin sen aika hyvin unohtamaan. Luonnollisestikin oli jo yksi koulutus varattuna aamupäivällä, mutta onneksi se oli tiukkaa asiaa eikä kestänyt kuin puolisen tuntia. Enempään mun keskittyminen ei olisi venynytkään.

Töitäkin olin tekevinäni ja pomo oli sen uskovinaan. No, huomenna sitten napakammalla otteella. Kai sitä nyt yhden syövän jälkeen saa ensimmäisen työpäivän ottaa vähän rennommin, ellerhuru ?

VieläOliJotain:
Juuri ennen kotiin lähtöäni pomo huikkasi, että näinkö viimeiset tilastot. Olivat kuulemma huonontuneet selvästi mun sairasloman aikana. Kuittasin moiset puheet hölynpölyksi ja sanoin, että hän tulkitsee numeroitaan päin paviaanin ahteria.

Tai ehkä se olikin hänen tapansa sanoa, että "kiva, kun oot takaisin remmissä."

Mac the Knife

Olin eilen pitkästä aikaa laulamassa. Ei irronnut kimakat äänet ihan niin jouhevasti kuin olisi toivonut, mutta kivaa oli silti. Kuoronjohtaja silitti hienosti itsetuntoani kehaisemalla, jotta "soi taas niin hyvin, kun sä olet paikalla". P-puhetta, josta pitäisi pikkasen häntä nuhdella, mutta otin sen siten, että "kiva nähdä, että olet kunnossa".

Porukassa on toinenkin möököpotilas. Hän aloitti savottansa hieman meikäläistä aikaisemmin, mutta tässä syksyllä kumminkin. Ja hän saa sen myös päätökseen aikaisemmin, koska pääsee meikäläistäkin helpommalla. Hieno juttu hänelle.

Vaihdettiin muutama sananen harjoitusten jälkeen ja hän siinä kysyi, kuka meikäläisen oli operoinut. Kerroin kirurgin nimen, johon hän heti totesi, että ko. kirurgi on oikein tunnettu siitä, että leikkaa hyvin eikä jätä jälkeensä mitään juoksuhautoja mitä haavoihin tulee.

Ja totta haastoi. On meinaan haavat kyllä niin siistin näköiset, että ei uskoisi, että vasta kolme viikkoa on leikkauksesta. Ja ovat olleet siis alusta asti kerrassaan upeat.

Meillä kun kuorossa sattuu olemaan terveydenhoidon ammattilaisia enemmänkin, niin tuli siinä sitten jutellessa mainittua tästä nänni-/ihoarkuudestakin. Olivat samaa mieltä keskenään siitä, että tämä on ihan normaalia, että leikkauksessa nämä hermot ottavat väkisinkin välillä osumaa, mutta että palautuvat sitten aikanaan ihan kuntoon.

Tämän tiedon voimin kestän kyllä odottaa. Ja jos nyt jostain syystä siihen menisi kauan tai täysin kuntoon ei tissi tältä osin tulisikaan, niin maailmassa on tsiljardisti pahempiakin juttuja kuin tämä. Joten mitä vähemmän sitä mietin, sitä vähemmän se mua häiritsee. Piste.

VieläOliJotain:
Monella tapaa hyviä päiviä on takana. Olen niistä kaikista kiitollinen.

Viime yö sen sijaan oli ihan hanurista. Vielä klo 2 katsoin kelloa, kun olin siihen saakka nieleskellyt limaa ja yrittänyt olla liikaa yskimättä, ettei koko mökki valvoisi kanssani. Siinä vaiheessa luovutin ja otin millin yskänlääkettä ja kirjan, jotka sitten yhdessä rauhoittivat ja vaivuttivat minut unten maille.

Nyt sitten väsyttää luonnollisestikin ihan turkasesti. Ja kun meikäläisenhän pitäisi olla oikein viimeisen päälle levännyt tässä näiden reilun kolmen viikon aikana ja huomenna töissä viimeisen päälle tikissä. Joo, ei tuu apua. Kyllä on vaikea päästä stressistä irti, mutta maailman helpoin päätyä takaisin siihen samaan jamaan.

"postin tuo Pate jokaisen luo..."

Ja meikäläiselle kirjattuna pikatoimituksena. Eli Syöpätautien klinikalta tuli pikapostina kutsu ensi maanantaille tulla ultraäänitutkimukseen.

Oletettavasti ultraavat tissiä, vaikka ihan varma en toki voi olla, kun siinä samassa oli lähete myös labrakokeisiin sekä röntgeniin oikean lapaluun kuvauksiin. Mikä siis tarkoittaa olkapäätä, kun siinä magneettikuvauksessa näkyi, että olkapää on vihotellut. Syyhän siihen vihoitteluun on ihan vain keväällä tapahtunut venähdys, mutta tutkikoon nyt senkin, jos tykkäävät.

Tiistaille oli puolestaan varattu lääkäriaika, jossa jutellaan mukavia ja tehdään hoitosuunnitelma sädehoidon osalta. Ja ehkä jo myös sen hormonihoidon osalta, en tiedä. Tästä se sädetyssavotta kumminkin lähtee pikkuhiljaa käyntiin.

Eli ensi viikosta menee maanantaiaamusta siivu hyvää työaikaa ja tiistaista iltapäivästä samaten Meilahdessa ravatessa. No, ei mahda mitään, näillä tässä nyt mennään tykkäsi pomo eli ei. En kyllä usko, että näistä tulee töissä mitään ongelmaa. Toki varmaan tässä haasteellisessa työntekijätilanteessa ovat tyytyväisiä niistä vähistäkin tunneista, jotka siellä pystyn olemaan. Parempi sekin kuin että olisin ihan kokoaikaisesti sairaslomalla.

Tilasin kaakun roosanauhalla.

VieläOliJotain:
Kun nyt olen tässä pomppinut Cicciolinana toinen tissi paljaana, niin läheltä piti, etten vähän vilauttanut Patellekin. Onneksi tajusin nykäistä ponchon niskaani ennen kuin menin ovelle ihmettelemään, kuka siellä aamutuimaan kolkuttaa. Olisi varmaan saanut sydärin. Joten ei ihme, että lakkoilevat. Vaarallisentyönlisä heille ainakin pitäisi myöntää.

Naapuritontilla näyttää olevan remontti menossa, mitä ikkunasta olen huomannut. Työystävän kanssa naurettiin, että tarttee vetää paita päälle viimeistään siinä vaiheessa, jos alkaa näyttä siltä, että remontti venyy ja venyy ja venyy...