Sain vihdoin ostettua erityisuimakorttini. Ja samalla tietysti aloitin uimakauteni (*köh*).
Pienimmän kanssa uimme, vesijuoksimme ja vesivoimistelimme tunnin. Oli oikein kivaa ja oli myös mukavaa, kun oli seuraa siellä vesijuoksualtaassa. Nyt ymmärrän, miten ne mammelit viihtyvät siellä paljussa juoruamassa. Toisaalta me kyllä menimme ihan kelpo vauhtia, koska osaamme tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.
Toistaiseksi uimaharrastukseni on tänä vuonna maksanut 56 euroa (uimaoikeus 52 euroa + kortti 4 euroa), mutta jos ensi viikolla saan itseni kammettua uudestaan altaaseen, on sen kerran hinta enää puolet tuosta.
Toivottavasti kesästä tulee kuuma, niin pääsen hyödyntämään korttia myös ja ennen kaikkea maauimaloissa.
torstai 31. maaliskuuta 2016
maanantai 28. maaliskuuta 2016
mielipide
Todettakoon heti alkuun se fakta, joka on tiedossa, että me ihmiset olemme erilaisia ja että se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Ja sitten siihen mielipiteeseen.
Meikäläinenhän kertoi siitä möököstä per heti ja ihan kaikille työpaikalla.
Ensinnäkin siksi, että olisin varmasti poksahtanut halki, jos sitä tietoa olisi pitänyt pantata ja samalla pokkana tehdä töitä muiden kanssa. Nou, nou, nou. Ei minua ollenkaan.
Toinen erittäin hyvä syy kertoa oli se, ettei kenenkään tarvinnut arvuutella, että mikä sille nyt tuli. Sillä kun ollaan töissä isossa talossa, alkavat jutut helposti kiertää ja yleensä ne samalla paisuvat ja vääristyvät ihan vituralleen, jos faktat eivät ole tiedossa.
Kolmas - ei varsinainen syy, mutta sellainen kaupanpäällinen - oli se, että sain tosi paljon tukea kaikilta. Tai ainakin niiltä, ketkä uskalsivat asian kanssani ottaa puheeksi. Ja muiltakin varmasti hengessä, en sitä yhtään epäile. Eikä tätä syystä pidä vähätellä ollenkaan.
Eli on monia hyviä syitä kertoa, miksi joku on poissa 'toistaiseksi' ja miksi hänen työnsä on jaettu viimeistä lappua myöten toisille. Esihenkilöhän sitä ei voi tehdä, mutta että asianosainen voisi siitä kyllä mainita. Myötätunnon avulla jaksaa meinaan niitä ylimääräisiä hommia tehdä paljon paremmin kaiken sen muun kaaoksen keskellä.
Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka eivät halua kertoa asioistaan. He eivät vain tule ajatelleeksi, että ihmiset kuitenkin puhuvat ja spekuloivat tilannetta, vaikka samalla ovat ihan aidosti myös huolissaan työkaverinsa puolesta. Sitäkö he sitten haluavat salatessaan pitkän poissaolonsa syyn, kuiskuttelua kahvipöydässä ? Tuskin. Eli vaikka haluaisivat olla "hajuttomia ja mauttomia", joiden asioista ei kukaan saa koskaan mitään tietää, niin on kyllä tilanteita, joissa salamyhkäisyys saa hieman arveluttavia sävyjä. Ja lopputulos on jotain ihan muuta, mitä halusivat. Pahempi, itse asiassa.
Entäs sitten, kun joskus koittaa se töihinpaluun päivä ? Että pokkana vaan sinne oman pöydän ääreen sanomatta sanaakaan selitykseksi ja homma jatkuu kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, niinkö ? Ikään kuin kukaan ei olisi muka huomannut, että yksi meistä on ollut pois viikkoja, pahimmassa tapauksessa kuukausia ? Pokkana vaan sanotaan huomenta ja se siitä sitten.
Joo, ei. Kyllä avoimuus on se parempi vaihtoehto ehdottomasti. Kaikkien kannalta ja henkilön itsensä erityisesti. Voihan sitä sanoa, että "homma on näin, mutta en halua, että siitä puhutaan". Piste. Se on kuitenkin tsiljoonasti parempi vaihtoehto kuin jättää ihmiset ihmettelemään ja - kyllä - juoruamaan selän takana. Ja kuitenkin se asia/ syy paljastuu joskus. Joku livauttaa sen vanhingossa ohimennen ja kohta sen sitten tietävätkin jo kaikki. Ja sitten porukat pyörittelevät taas silmiään ja ihmettelevät, että mikä tässä oli niin ihmeellistä, ettei tätä voinut kertoa, vaan piti olla niin salamyhkäinen.
No, mutta jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa. Osa vaan ei osaa miettiä niin pitkälle, että näkisi, mihin lopputulokseen milläkin valinnalla päätyy. Ojaan vai allikkoon.
VieläOliJotain:
Ja juu. Ei tarvitse kertoa yksityiskohtia, suuret linjat riittävät.
Meikäläinenhän kertoi siitä möököstä per heti ja ihan kaikille työpaikalla.
Ensinnäkin siksi, että olisin varmasti poksahtanut halki, jos sitä tietoa olisi pitänyt pantata ja samalla pokkana tehdä töitä muiden kanssa. Nou, nou, nou. Ei minua ollenkaan.
Toinen erittäin hyvä syy kertoa oli se, ettei kenenkään tarvinnut arvuutella, että mikä sille nyt tuli. Sillä kun ollaan töissä isossa talossa, alkavat jutut helposti kiertää ja yleensä ne samalla paisuvat ja vääristyvät ihan vituralleen, jos faktat eivät ole tiedossa.
Kolmas - ei varsinainen syy, mutta sellainen kaupanpäällinen - oli se, että sain tosi paljon tukea kaikilta. Tai ainakin niiltä, ketkä uskalsivat asian kanssani ottaa puheeksi. Ja muiltakin varmasti hengessä, en sitä yhtään epäile. Eikä tätä syystä pidä vähätellä ollenkaan.
Eli on monia hyviä syitä kertoa, miksi joku on poissa 'toistaiseksi' ja miksi hänen työnsä on jaettu viimeistä lappua myöten toisille. Esihenkilöhän sitä ei voi tehdä, mutta että asianosainen voisi siitä kyllä mainita. Myötätunnon avulla jaksaa meinaan niitä ylimääräisiä hommia tehdä paljon paremmin kaiken sen muun kaaoksen keskellä.
Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka eivät halua kertoa asioistaan. He eivät vain tule ajatelleeksi, että ihmiset kuitenkin puhuvat ja spekuloivat tilannetta, vaikka samalla ovat ihan aidosti myös huolissaan työkaverinsa puolesta. Sitäkö he sitten haluavat salatessaan pitkän poissaolonsa syyn, kuiskuttelua kahvipöydässä ? Tuskin. Eli vaikka haluaisivat olla "hajuttomia ja mauttomia", joiden asioista ei kukaan saa koskaan mitään tietää, niin on kyllä tilanteita, joissa salamyhkäisyys saa hieman arveluttavia sävyjä. Ja lopputulos on jotain ihan muuta, mitä halusivat. Pahempi, itse asiassa.
Entäs sitten, kun joskus koittaa se töihinpaluun päivä ? Että pokkana vaan sinne oman pöydän ääreen sanomatta sanaakaan selitykseksi ja homma jatkuu kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, niinkö ? Ikään kuin kukaan ei olisi muka huomannut, että yksi meistä on ollut pois viikkoja, pahimmassa tapauksessa kuukausia ? Pokkana vaan sanotaan huomenta ja se siitä sitten.
Joo, ei. Kyllä avoimuus on se parempi vaihtoehto ehdottomasti. Kaikkien kannalta ja henkilön itsensä erityisesti. Voihan sitä sanoa, että "homma on näin, mutta en halua, että siitä puhutaan". Piste. Se on kuitenkin tsiljoonasti parempi vaihtoehto kuin jättää ihmiset ihmettelemään ja - kyllä - juoruamaan selän takana. Ja kuitenkin se asia/ syy paljastuu joskus. Joku livauttaa sen vanhingossa ohimennen ja kohta sen sitten tietävätkin jo kaikki. Ja sitten porukat pyörittelevät taas silmiään ja ihmettelevät, että mikä tässä oli niin ihmeellistä, ettei tätä voinut kertoa, vaan piti olla niin salamyhkäinen.
No, mutta jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa. Osa vaan ei osaa miettiä niin pitkälle, että näkisi, mihin lopputulokseen milläkin valinnalla päätyy. Ojaan vai allikkoon.
VieläOliJotain:
Ja juu. Ei tarvitse kertoa yksityiskohtia, suuret linjat riittävät.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2016
kotidiagnoosi: post-traumaattinen stressihäiriö
Kuten otsikko jo kertookin, olen tutkiskellut itseäni tässä viime aikoina ja tehnyt mainitun diagnoosin. Juu, ihan ite tein. Kaikki nämä 'oireet' eivät meinaan kyllä varmastikaan ole hormoneista johtuvia. Ne ovat tuttuja entuudestaan.
Olen tuon mainitun traumanjälkeisen stressihäiriön kokenut kerran aikaisemmin elämässäni ja siksi osaankin arvioida nykytilaani verrattuna menneeseen. Se helpottaa jonkin verran, koska tiedän, että tästäkin pääsen vielä yli. Ennemmin tai myöhemmin, koska en kuitenkaan ole ihan siinä syvimmässä kuopassa. Nenä on vielä maan pinnan tasolla.
Päivä kerrallaan siis eteenpäin yli kivien ja kuoppien. Keskittyen hetkeen, miettimättä tulevia. Tai menneitäkään. Muistaen olla kiitollinen niistä monista ihanista asioista ja ihmisistä, joita elämässäni on.
VieläOliJotain:
Pelastukseni tässäkin tilanteessa on tietoisuus siitä, että kaikki kyllä järjestyy.
Iltaisin ennen nukkumaan menoa laitan silmät kiinni ja keskityn vain löytämään rauhan ja sen varmuuden, että kaikki järjestyy parhain päin. Kun olen sen löytänyt, rauhoittuu levoton ja ahdistunut mieli ja vaivun uneen. Siten selviän seuraavastakin päivästä.
Olen tuon mainitun traumanjälkeisen stressihäiriön kokenut kerran aikaisemmin elämässäni ja siksi osaankin arvioida nykytilaani verrattuna menneeseen. Se helpottaa jonkin verran, koska tiedän, että tästäkin pääsen vielä yli. Ennemmin tai myöhemmin, koska en kuitenkaan ole ihan siinä syvimmässä kuopassa. Nenä on vielä maan pinnan tasolla.
Päivä kerrallaan siis eteenpäin yli kivien ja kuoppien. Keskittyen hetkeen, miettimättä tulevia. Tai menneitäkään. Muistaen olla kiitollinen niistä monista ihanista asioista ja ihmisistä, joita elämässäni on.
VieläOliJotain:
Pelastukseni tässäkin tilanteessa on tietoisuus siitä, että kaikki kyllä järjestyy.
Iltaisin ennen nukkumaan menoa laitan silmät kiinni ja keskityn vain löytämään rauhan ja sen varmuuden, että kaikki järjestyy parhain päin. Kun olen sen löytänyt, rauhoittuu levoton ja ahdistunut mieli ja vaivun uneen. Siten selviän seuraavastakin päivästä.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2016
kilahduksia ja kosteita öitä
Kuluneen viikon aikana olen nyt sitten kilahtanut kaksi kertaa tilanteissa, jotka itseänikin hieman ihmetyttivät. Että miten se päre nyt noin nopeasti ja noin totaalisesti paloi. Lisäksi on ollut muita, pienempiä vatutuksia, jotka nekin ovat tilanteeseen nähden olleet ylimitoitettuja.
Luulen, että ne olivat nyt niitä kuuluisia hormonikilahduksia. Muu ei niitä oikein selitä. Ärsyttävää eikä tieto tässä asiassa oikein auta, tunne jyrää päälle.
Myös muutama suht lämmin yö on ollut läsnä. Muuten eivät ole juurikaan haitanneet, mutta viime yönä piti riisua ihan nakeksi ennen kuin alkoi helpottaa. Oikein tunsin, kun kosteus pukkasi ihohuokosista, vaikkei mitään lammikkoa syntynytkään. Onneksi sain nukahdettua uudestaan suht nopeasti.
Tuohon viime yöhön voi kyllä olla muitakin selityksiä. Tuli meinaan saunottua toista iltaa peräkkäin ja jotenkin eilinen sauna tuntui normaalia kuumemmalta niin, että vilvoittelutauollakin teki mieli käydä hankeen pötkölleen, mitä mielihalua ei kyllä ole kuunaan tapahtunut. Lisäksi olin juonut kaksi lasia punaviiniä, joka joskus - huolimatta siitä, että ne oli juotu jo ihan alkuillasta - saataa tehdä sen, että yöllä pukkaa hikeä pintaan. Harvemmin toki noin pienestä määrästä, mutta ei se ihan mahdotonta ole sekään.
Kolmaskin selitys viimeöiselle kuumotukselle saattaa olla. Näin meinaan pahaa unta. Sellaista puolipainajaista ja sen tähden sitten tuli tuskan hiki pintaan. Tai sitten se oli toisinpäin: näin painajaisia, koska hikoilin. Ota näistä nyt selvää.
VieläOliJotain:
Se kyllä huvittaa, että näin sen puolipainajaisen jättiläisjäniksistä, jota eilen tuolla toisessa blogissa toivoin TM:n uniin kummittelemaan. Eli niin sekin vaan osui omaan nilkaan.
Luulen, että ne olivat nyt niitä kuuluisia hormonikilahduksia. Muu ei niitä oikein selitä. Ärsyttävää eikä tieto tässä asiassa oikein auta, tunne jyrää päälle.
Myös muutama suht lämmin yö on ollut läsnä. Muuten eivät ole juurikaan haitanneet, mutta viime yönä piti riisua ihan nakeksi ennen kuin alkoi helpottaa. Oikein tunsin, kun kosteus pukkasi ihohuokosista, vaikkei mitään lammikkoa syntynytkään. Onneksi sain nukahdettua uudestaan suht nopeasti.
Tuohon viime yöhön voi kyllä olla muitakin selityksiä. Tuli meinaan saunottua toista iltaa peräkkäin ja jotenkin eilinen sauna tuntui normaalia kuumemmalta niin, että vilvoittelutauollakin teki mieli käydä hankeen pötkölleen, mitä mielihalua ei kyllä ole kuunaan tapahtunut. Lisäksi olin juonut kaksi lasia punaviiniä, joka joskus - huolimatta siitä, että ne oli juotu jo ihan alkuillasta - saataa tehdä sen, että yöllä pukkaa hikeä pintaan. Harvemmin toki noin pienestä määrästä, mutta ei se ihan mahdotonta ole sekään.
Kolmaskin selitys viimeöiselle kuumotukselle saattaa olla. Näin meinaan pahaa unta. Sellaista puolipainajaista ja sen tähden sitten tuli tuskan hiki pintaan. Tai sitten se oli toisinpäin: näin painajaisia, koska hikoilin. Ota näistä nyt selvää.
VieläOliJotain:
Se kyllä huvittaa, että näin sen puolipainajaisen jättiläisjäniksistä, jota eilen tuolla toisessa blogissa toivoin TM:n uniin kummittelemaan. Eli niin sekin vaan osui omaan nilkaan.
perjantai 4. maaliskuuta 2016
säännöllinen lääkitys
Olen tässä viime aikoina käynyt erilaisissa 'kilometrihuolloissa'. Sellaisissa, joita ei välttämättä aikaisemmin ole tarvinnut miettiä, mutta jotka tässä kultaisessa keski-iässä alkavat olla ihan aiheellisia. Edes joskus. Ettei tule yllätyksiä, meinaan.
Joka paikassa pitää täyttää esitietolomake, jossa kysytään kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä. Mm. säännöllistä lääkitystä.
Noh. Meikäläisellähän ei ole - Luojan kiitos - tähän mennessä ollut tarvetta minkäälaiselle säännölliselle nappien napsuttelulle. Somac'lle on toki jatkuva resepti olemassa, mutta sitäkään en käytä säännöllisesti joka päivä. Joten ihan uudella tavalla pitää asennoitua noiden lomakkeiden täyttämiseen nyt, kun se säännöllinen lääkitys on. Tamofen -hormonivalmiste. Vaiko anti-hormonivalmiste..? No, tiedätte kumminkin, mitä tarkoitan.
Olen siis opetellut täyttämään sen kohdan lomakkeesta 'kyllä' -sarakkeeseen ja tarkentamaan vielä lääkkeen nimen. Ja siihen kyllä tulee poikkeuksetta sitten maininta lääkäriltä. Etenkin, jos kyseessä on naislääkäri. Kaikki he tietävät, minkä takia juuri tuota valmistetta popsitaan: rintasyöpä.
Eikä siinä mitään, hyvä niin, että asia tiedetään ja tiedostetaan, mutta mua huvittaa ne vakavat pitkät hevosennaamat, jotka ko. lääke saa aikaan. Eikä siinäkään mitään, hyvä, että asioihin - siis syöpään - suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella, mutta just mun kohdalla voisi ottaa vähän kevyemminkin. Mutta ymmärrän toki, ettei kuitenkaan voi, kun ei tunne potilasta tarpeeksi hyvin.
Mä olen kyllä kaikille vaan heilauttanut kättä ja sanonut, että "ei tässä mitään hätää, kolme viikkoa olin sairaslomalla ja nyt olen terve kuin kaksi pukkia". Ja saan tietty pitkiä katseita siitäkin osakseni, mutta sou not. Jos vaikka avaisi muidenkin silmiä, notta ei se nynni vakavaa oo. Ei ainakaan joka kerta.
Joka paikassa pitää täyttää esitietolomake, jossa kysytään kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä. Mm. säännöllistä lääkitystä.
Noh. Meikäläisellähän ei ole - Luojan kiitos - tähän mennessä ollut tarvetta minkäälaiselle säännölliselle nappien napsuttelulle. Somac'lle on toki jatkuva resepti olemassa, mutta sitäkään en käytä säännöllisesti joka päivä. Joten ihan uudella tavalla pitää asennoitua noiden lomakkeiden täyttämiseen nyt, kun se säännöllinen lääkitys on. Tamofen -hormonivalmiste. Vaiko anti-hormonivalmiste..? No, tiedätte kumminkin, mitä tarkoitan.
Olen siis opetellut täyttämään sen kohdan lomakkeesta 'kyllä' -sarakkeeseen ja tarkentamaan vielä lääkkeen nimen. Ja siihen kyllä tulee poikkeuksetta sitten maininta lääkäriltä. Etenkin, jos kyseessä on naislääkäri. Kaikki he tietävät, minkä takia juuri tuota valmistetta popsitaan: rintasyöpä.
Eikä siinä mitään, hyvä niin, että asia tiedetään ja tiedostetaan, mutta mua huvittaa ne vakavat pitkät hevosennaamat, jotka ko. lääke saa aikaan. Eikä siinäkään mitään, hyvä, että asioihin - siis syöpään - suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella, mutta just mun kohdalla voisi ottaa vähän kevyemminkin. Mutta ymmärrän toki, ettei kuitenkaan voi, kun ei tunne potilasta tarpeeksi hyvin.
Mä olen kyllä kaikille vaan heilauttanut kättä ja sanonut, että "ei tässä mitään hätää, kolme viikkoa olin sairaslomalla ja nyt olen terve kuin kaksi pukkia". Ja saan tietty pitkiä katseita siitäkin osakseni, mutta sou not. Jos vaikka avaisi muidenkin silmiä, notta ei se nynni vakavaa oo. Ei ainakaan joka kerta.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
ohjattua vertaistukea
Tänä päivänä ei varmasti sellaista sairautta tai elämäntilannetta ole olemassakaan, etteikö sitä varten löytyisi jonkinsorttinen vertaistukiryhmä. Virallinen tai epävirallinen. Minullekin tarjottiin esitteitä sekä ihan suusanallisestikin kerrottiin juuri minulle - siis rintasyöpäpotilaalle - sopivasta vertaistukiryhmästä.
Mjoo... Vertaistuki on hyväksi ja usein jopa hyödyksikin, oli se sitten missä muodossa tahansa, sitä en toki kiellä, mutta kaikille se ei ole mikään must -juttu. Toiset tarvitsevat ns. ohjattua vertaistukea, toisille riittää tee-se-itse -vertaistukiryhmätoiminta (esim. tämä blogi, jossa olen saanut vertaistukea - ja muutakin tukea - juuri sopivissa määrin, kiitos siitä kaikille !!) ja jotkut kokevat, etteivät tarvitse vertaistukea missään muodossa.
Kaikki nämä ovat oikeita tapoja käsitellä kriisi- ym. elämäntilanteita eikä kenellekään pitäisi väkisin yrittää tuputtaa - ei vertaistukea eikä mitään muutakaan 'apukeinoa'. Jokainen tekee valintansa täysin henkilökohtaisesta näkökulmastaan eikä kukaan muu voi tietää, mikä juuri sille henkilölle on hyväksi. Siis parhaaksi. Sinä tiedät sen ihan itse.
En siis tämän möököepisodini aikana kokenut missään vaiheessa - tai vieläkään - tarvitsevani ohjattua vertaistukea. Minulle riitti se, että kokemustukea on suvussa pilvinpimein ja ystävissäkin Aimo Revohka. Heidän kanssaan sain puhua ja purkaa sen, mikä tuntui tarpeelliselta ja heiltä sain tukea, tietoa ja keskusteluseuraa. Ja se riitti minulle.
Kaikilla ei kuitenkaan ole välttämättä lähi- tai muissakaan piireissä henkilöitä, joille voisivat tai edes haluaisivat puhua, joten on toki hyvä, että vertaistukea järjestetään ns. viran puolesta sairaaloissa ja järjestöissä. Joidenkin on helpompi puhua ihan ulkopuolisille henkilöille tai jopa ammattikuuntelijoille kuin esim. perheenjäsenille tai ystävillekään.
Itse olen joskus muinaisessa elämässäni osallistunut ns. vertaistukikurssille. Eikä siinä mitään. Oli ihan ok tilaisuus ja hauskaakin pidettiin, mutta toista kertaa en kokenut tarvetta senhetkisessä tilanteessani osallistua. Enkä nyt edes sitä ensimmäistä kertaa.
Eli kukin tyylillään tässäkin asiassa. Vain yhtä oikeaa tapaa hoitaa tätäkään asiaa ei ole.
VieläOliJotain:
Tuo, että jotkut eivät tarvitsisi vertaistukea ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lähes kaikki kuitenkin tarvitse kuuntelevia korvia tai lukevia silmiä. En ole meinaan vielä sellaista kriisin läpikäynyttä kohdannut, joka ei kuitenkin olisi mielellään puhunut fiiliksistään. Edes jollekin. Ja sehän on aika luonnollista meille ihmisille.
Mjoo... Vertaistuki on hyväksi ja usein jopa hyödyksikin, oli se sitten missä muodossa tahansa, sitä en toki kiellä, mutta kaikille se ei ole mikään must -juttu. Toiset tarvitsevat ns. ohjattua vertaistukea, toisille riittää tee-se-itse -vertaistukiryhmätoiminta (esim. tämä blogi, jossa olen saanut vertaistukea - ja muutakin tukea - juuri sopivissa määrin, kiitos siitä kaikille !!) ja jotkut kokevat, etteivät tarvitse vertaistukea missään muodossa.
Kaikki nämä ovat oikeita tapoja käsitellä kriisi- ym. elämäntilanteita eikä kenellekään pitäisi väkisin yrittää tuputtaa - ei vertaistukea eikä mitään muutakaan 'apukeinoa'. Jokainen tekee valintansa täysin henkilökohtaisesta näkökulmastaan eikä kukaan muu voi tietää, mikä juuri sille henkilölle on hyväksi. Siis parhaaksi. Sinä tiedät sen ihan itse.
En siis tämän möököepisodini aikana kokenut missään vaiheessa - tai vieläkään - tarvitsevani ohjattua vertaistukea. Minulle riitti se, että kokemustukea on suvussa pilvinpimein ja ystävissäkin Aimo Revohka. Heidän kanssaan sain puhua ja purkaa sen, mikä tuntui tarpeelliselta ja heiltä sain tukea, tietoa ja keskusteluseuraa. Ja se riitti minulle.
Kaikilla ei kuitenkaan ole välttämättä lähi- tai muissakaan piireissä henkilöitä, joille voisivat tai edes haluaisivat puhua, joten on toki hyvä, että vertaistukea järjestetään ns. viran puolesta sairaaloissa ja järjestöissä. Joidenkin on helpompi puhua ihan ulkopuolisille henkilöille tai jopa ammattikuuntelijoille kuin esim. perheenjäsenille tai ystävillekään.
Itse olen joskus muinaisessa elämässäni osallistunut ns. vertaistukikurssille. Eikä siinä mitään. Oli ihan ok tilaisuus ja hauskaakin pidettiin, mutta toista kertaa en kokenut tarvetta senhetkisessä tilanteessani osallistua. Enkä nyt edes sitä ensimmäistä kertaa.
Eli kukin tyylillään tässäkin asiassa. Vain yhtä oikeaa tapaa hoitaa tätäkään asiaa ei ole.
VieläOliJotain:
Tuo, että jotkut eivät tarvitsisi vertaistukea ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lähes kaikki kuitenkin tarvitse kuuntelevia korvia tai lukevia silmiä. En ole meinaan vielä sellaista kriisin läpikäynyttä kohdannut, joka ei kuitenkin olisi mielellään puhunut fiiliksistään. Edes jollekin. Ja sehän on aika luonnollista meille ihmisille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)