vuosi syövättä

Puhdas vuosi 2016 syöpien osalta meikäläisen kohdalla. Että jos jostain tämän vuoden kanssa pitää olla kiitollinen, niin ollaan nyt sitten vaikka siitä.

Viikko sitten saunan jälkeen katsoin pitkästä aikaa kainalon arpea. Sehän oli näistä kahdesta se näkyvämpi, leveämpi ja punaisempi, syystä tuntemattomasta.

Nyt ei näy mitään! Tietämätön ei sitä huomaisi ja vaikka itse tiedän sen siinä olevan, niin vähän pitää käännellä, että sen erottaa. Uskomaton juttu, miten sekin hävisi noin kokonaan näkyvistä. Kuvittelin sen erottuvan pidempään, kun sai vähän siipeensä siitä sädehoidosta, mutta ei. Nätisti on häipynyt näkymättömiin.

Muorin kanssa näistä arvista tuossa kuun alussa juteltiin ja hän sanoi, että myös hänellä on iho, johon ei pahoja arpia jää. Että jos olen syöpäni häneltä perinyt, niin olenpa sitten tämänkin, positiivisemman jutun saanut mukaani. No, jos olisi toisin, niin eipä kyllä naurattaisi. Sen verran on meikäläistä tässä vuosikymmenien aikana eri puolilta leikelty.

Hei! Vuosi on just loppumassa! Oikein hyvää uutta vuotta kaikille teille, jotka olette tätä syöpäläistarinaani jaksaneet seurata. Vähänhän täällä blogissa nykyään tapahtuu, mutta se kaiketi on vain hyvä juttu. Ainakin mun mielestä. En kuitenkaan päätä tai sulje blogia. Joskus saattaa jotain aiheesta mieleen juolahtaa, joten pidän ovet avoinna. Ensi syksynä nyt viimeistään laitan näitä kuulumisia, kun taas kontrolliin menen.

Eli ei muuta kuin että pidetään itsestämme huolta. Ja kaverista kans. :)

askel eteenpäin

Nyt, kun reissut tältä vuodelta on reissattu, niin vihdoin ja viimein päätin uskaltautua tilaamaan itselleni hierojan.

Homman nimihän oli, että syöpälääkärini työhistorian aikana oli yksi lähes samanlaisen leikkauksen läpikäynyt nainen saanut jostain hieronnasta tai vastaavasta hoidosta hemmetinmoisen turvotuksen käteen, josta syystä en uskaltanut ottaa pienintäkään riskiä ennen pitkiä lentoja Atlantin taakse.

Mutta nyt kävin hieronnassa ja hyvin meni. Ja hyvää teki! Yläselkä on ollut jo vuoden enemmän tai vähemmän jatkuvasti jumissa, joten oli jo aikakin käydä hierojalla. Varsinkin kun en tämän plunssani takia voi enkä pysty käymään sauvakävelyllä, mistä kyllä siitäkin on ollut apua.

Siihen hierontapöydälle asettuessani tajusin yhtä äkkiä, etten ollut missään välissä kokeillut, voinko ylipäätään maata vatsallani suht kovalla alustalla. Rinnassa on kuitenkin ollut tuntemuksia ja olen sitä hieman varonut etenkin sen prkeleen kovakouraisen mammografiakokemuksen jälkeen.

Varovasti itseni tälläsin siihen ja hierojalta pyysin, että säätää käsituet hieman normaalia korkeammalle, etten ihan täydellä painolla röhnötä siinä. Ja se auttoikin. Hyvin onnistui hierominen eikä tarvinnut yhtään varoa hierojan.

Nyt pitää heti löytää kalenterista uusi aika tai sitten väli venähtää taas törkeän pitkäksi.

VieläOliJotain:
Olin hierojan nähnyt viimeksi joskus sädehoitojen aikaan eli ihan alkuvuodesta. Sanoi, että näytän hyvältä. Tulkitsin sen, että näytän hyvältä - syöpäpotilaaksi. Tosin olin kyllä kuorinut naaman edellisiltana saunassa, joten en ehkä ollut ihan tavallinen harmaa oma itseni.

Kävin ostamassa taas seuraanvan kolmen kuukauden satsin Tamofenia. Kolme kuukautta... Se tarkoittaa, että seuraavalla kerralla onkin maaliskuu jo melko lähellä. Jos Luoja suo.

leikkauksen vuosipäivä

Voi kääk sentään, miten aika rientää! Vuosi jo!

Kävin lueskelemassa noita vuoden takaisia ajatuksiani sekä teidän kommenttejanne. Kyllä lämmittää ihmisen mieltä vieläkin, kun tajuaa, miten täysillä te lukijani olitte silloin mun mukana. Blogia oli klikattu melko monta kertaa siinä parin päivän aikana, kun jäinkin sairaalaan yökylään lepäämään.

Joo. En olisi pärjännyt ilman teitä näin hyvin. Olette korvaamattomia kaikki. <3

syöpäsairaan hoitaja

Toi on ärsyttävä sana, josta syystä jaoin sen noin päin prinkkalaa. Mutta siis tänään oli keskustelu Syöpätautien poliklinikalla hoitajan kanssa.

Ensin näytti minulle osastonlääkäri Aleksei Roganov'n (siis stroganoffi, mun lemppari ! ilmankos tuntui niin hyvältä tyypiltä) lausunnon mammografiasta ja ultraäänitutkimuksesta. Suomensi vierasperäiset sanat enkä kehdannut sanoa, että ne on meikäläiselle ihan tuttua huttua.

Eli mikään ei viitannut mihinkään ikävään tai huolestuttavaan lausunnossakaan, tietenkään.

Sitten totesi verikokeista, että kaikki arvot ovat kohdillaan, josta syystä sitä ei sen enempää siinä alettu syynätä. Bussissa sitä kotimatkalla katsoin ja totesin sen, minkä jo tiesinkin: olen ihan harvinaisen keskinkertainen keski-ikäinen nainen. Labratkin sen todistaa: kaikki tulokset keskellä viitearvoja.

Sitten vähän juteltiin, tutkittiin ihan käsikopelolla tissejä ja sen jälkeen taas vähän juteltiin.

Jatkossa - tai ensi vuonna, jos mitään ei sitä ennen ilmiinny - käyn vain mammografiassa ja UÄ:ssa ilman verikokeita tai muita lätinöitä. Kolme vuoden päästä leikkauksesta - eli kahden vuoden kuluttua - on taas mammo, ultra, verikokeet ja vastaanotto. Sitten katsotaan, mitä sen jälkeen.

Tamofen jatkuu näillä näkymin nämä kaksi vuotta ja todennäköisesti vielä senkin jälkeen, ellei tiede ole keksinyt jotain uutta mullistavaa sijalle.

Eli alle puolituntia siinä meni ja kiitos ja näkemiin. No, mitäpä sitä turhaan, jos ei mitään sen enempää huolta tai murhetta ole puolin ja toisin. Ensi vuonna uudestaan.

JälkiMärinät:
Hoitaja oli ihan mukava ja ystävällinen. Eikä mitään 'muttaa'.

Vaikka luulen kyllä, että häntä ehkä jotenkin ärsytti meikäläisen olemus ponkkareineen ja huulipunineen. Taisin olla hänen mielestään liian hyvällä tuulellakin ottaen huomioon, että olen rintasyöpäpotilas. Tai entinen sellainen. Töpäkkänä jostain minua 'oikaisi', vaikka asian olisi voinut ilmaista toisellakin äänensävyllä ja ilman kulmakarvojen kohottelua.

No, minä siitä kuus veisasin, iloisesti pulputtelin vain omia juttujani ja myöntelin hänen olevan oikeassa. Mikä ei sekään tainnut häntä oikein ilahduttaa. Liian yhteistyökykyinen olin, pentele.

Mutta ihan hyvin se meni, ei hätää eikä valittamista.

1. vuosikontrolli

Eli siihen kuului labrakäynti, mammografia ja ultraäänitutkimus.

Labrassa juoksin heti aamusta ja taisin kiilata muutaman mummelin. Yksi ainakin mulkoili tosi pahasti meikäläistä. Ajattelin, että jos jotain sanoo kysyn, onko hänelläkin kiire töihin. Mulla meinaan oli, ettei päivä olisi mennyt ihan käteen. Montaa minuuttia en kyllä verinäytteessä hapannut, joten ehkä sain anteeksi syntini, todennäköisesti en.

Päivällä oli sitten ensin mammografia.

Pakko sanoa, että ei ole koskaan tuntunut niin tympeältä kuin nyt. Ehkä vähän sitä jännitin, kun leikattu rinta ei kovakouraisesta kohtelusta tykkää ja sehän nyt on melkoista veivaamista ja vaivaamista ja vanuttamista ja venyttämistä. Tai sitten he siellä Syöpäläistautien poliklinikalla ovat vaan keskimääräistä ronskempia otteissaan. Hammasta piti vähän purra ja sekunteja laskea, mutta kyllä sen kesti, tietysti.

Luonnollisestikin otettiin vielä toiset varmistuskuvat, että kaikki tulee taatusti litistettyä sinne levyjen väliin. Hyvä, ettei solisluu murskautunut siinä sivussa, kun kaksi naista meikäläistä tunkivat laitteeseen. Kävi kyllä mielessä, että kun olen isompiakin tissejä nähnyt kuin meikäläisen, että miten niitten kanssa oikein selvitään. Siinähän tarvitsee komppanian hoitsuja pitämään hommaa kasassa. Huhhuh.

Kuvat saatiin kuitenkin otettua ja pääsin odottelemaan kutsua ultraääneen. Siinä odotellessani hokasin, että siellä mammossahan ne olivat tosiaan olleet naisia meikäläisen utareiden kimpussa eikä perinteisesti miehiä. Ehdin jo innostua, että meikäläisen tuuri tässä asiassa olisi kääntynyt.

Mutta ei ollutkaan. Ultraaja oli meinaan mies. Tietysti, kuinkas muutenkaan. Sellainen nallekarhumainen partamies - meikäläistä nuorempi, koska kaikki ovat kohta mua nuorempia -, joka puhui venäläisittäin korostaen suomea. Ihan mukava tyyppinä ja jotenkin hänestä ja otteistaan huokui sellainen kokemus ja varmuus, että ilman sen kummempia perusteita tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja luottavaiseksi hänen tutkittavanaan.

Ensin tutki leikatun rinnan ja kun tutkimushuone on sellainen hämärä monitorinäkyvyyden maksimoimiseksi, ei hän meinannut löytää leikkaushaavaa. Kysyi, mihin viilto oli tehty ja sitten ihan hämmästeli, miten siisti se on ja hyvin parantunut. No, sehän jo tiedettiinkin, että niin on.

Tulos oli, että mitään huolestuttavaa ei kummastakaan rinasta löytynyt. Ei mammografiakuvista eikä myöskään ultraäänitutkimuksessa. Eli kuten olin arvellutkin. Lääkäri muuten kysyi, miten on mennyt ja kun vastasin, että enpä juuri ole ajatellut koko asiaa, totesi hän, että "se on oikein, turha miettiäkään sitä, pitää vain nauttia elämästä." Mikä mun mielestä oli varsin nappiin todettu.

Vielä on rintasyöpäsairaanhoitajan jutteluhetki parin viikon päästä ja sitten odotellaan vaan lokakuuta 2017 näissä kontrolliasioissa.

VieläOliJotain:
Meinaan se, että nopeasti kyllä aika pyyhkäisee menemään. Vuosi on jo kulunut siitä kaikesta hässäkästä.

'Vuosipäivä' meni muilla mailla vierahilla enkä todellakaan muistanut sitä päivää tipan vertaa. Tänään joku hoitsuista sanoi, että edellinen mammografia on ollut 12.10.2015 ja siitähän sitten kolmen päivän päästä sain kuulla möököstä eli 15.10.2015 kai sitten on se 'virallinen vuosipäivä'. En olisi muistanut päivämäärää, jos joku olisi kysynyt, joten tulen unohtamaan sen jatkossakin. Ja mitäpä sitä muistelemaan, olutta ja menyttä. Tärkeintä on nykyhetki.

ensimmäistä kontrollia odotellessa

Tuossa jo Päiville edellisessä postauksessa vastasinkin liittyen ensimmäiseen vuosikontrolliin, mutta laitanpa muutaman sanan ihan omanakin postauksena.

Eli ensimmäinen vuosikontrolli lähestyy. Kutsu oli tullut matkani aikana, kuten olin vähän jo aavistellutkin. Päivä on ensi keskiviikko, jolloin pitää käydä labroissa, mammografiassa ja vielä ultraäänessäkin, mikä on hyvä juttu. Parempi, että tutkivat enemmän kuin vähemmän.

Ymmärrän hyvin, jos jotain tällainen ensimmäinen kontrolli sitten hoitojen vähän jännittää tai jopa pelottaakin, mutta minä en tunne mitään. En ole ajatellut asiaa - siis kontrollia - yhtään, vaikka toki olen tiennyt sen tulevan johonkin tähän loka-marraskuun tienoille.

En ole myöskään ajatellut juurikaan syöpääni, vaikka toki se joka päivä käy mielessä viimeistään siinä kohtaa, kun olen unohtamassa päivittäisen Tamofenini. Juu, niin on meinannut käydä parinakin iltana viime viikkojen aikana, vaikka alkuun laskin aikaerot ja kaikki.

Kolmas asia, jota en myöskään ole ajatellut - paitsi nyt, kun siitä kirjoitan -, on mahdollinen uusiminen. Tiedän senkin olevan mahdollista, mutta en usko sen tulevan kohdalleni. Joku voi ajatella tämän olevan pään tunkemista pensaaseen, mutta minulla itselläni on vain niin vahva ja varma tunne siitä, että tämä oli minun kohdallani tässä eikä uutta kierrosta tule. Tunne on yhtä vahva kuin sekin oli, että rintasyöpä minulle tulee, vaikka kaikki sanoivat, että "et sä voi tietää/ olla varma". Tiesinpähän vaan ja oikeassa olinkin. Uskon, että olen nytkin oikeassa.

Luulen, että tuntemukseni perustuu siihen, ettei muillakaan mummoani lukuun ottamatta ole rintasyöpä uusinut. Mutta jos niin käy ja kuljen mummoni jäljissä, niin sitten sekin hoidetaan pois eikä siinä sen kummempaa.

Mutta ensi viikolla ovat tutkimukset ja tulokset kuulen sitten marraskuun puolella, jonne on varattu tapaaminen rintasyöpähoitajan kanssa. Tai näin kuvittelen.

VieläOliJotain:
Luottamusta kaikille niille, jotka ovat epätietoisia tai peloissaan. Asiat järjestyvät parhain päin ihan varmasti.

rintojensuojelualue

Tietysti tämä on taas sitä räpistelyä silloin, kun vetelät on jo housuissa eli jälkijunassa tapahtuvaa toimintaa, mutta ehkä sekin on parempi kuin ei koskaan. Onhan tässä kuitenkin se uusiutumisen riski koko ajan olemassa, joten jos sitä voisi jotenkin itse vaikka pienentää.

Tiedetään, että on jotain tekijöitä ja elämätapajuttuja, jotka lisäävät rintasyövän riskiä, mutta paljon on myös varmasti riskitekijöitä, joita ei vielä tunneta. Eikä varmastikaan yksi riskitekijä laukaise rintasyöpää. Tai sitten laukaisee, sitä ei voi etukäteen - eikä kyllä jälkikäteenkään - tietää.

Mitäs meikäläisellä on näitä riskitekijöitä tai niitä ei-riskitekijöitä ?

- Lapsiluku on pieni: riski.
- Imetin suhteellisen pitkään, melkein vuoden ja yli vuoden: ei-riski (?)
- En polta tupakkaa: ei-riski.
- Olen käyttänyt alkoholia jossain määrin: riski, olen lopettanut alkoholinkäytön: ei-riski.
- Olen ollut sohvaperuna: riski, olen lisännyt liikuntaa: ei-riski.
- Olen lievästi ylipainoinen: riski, kahden edellisen kohdan johdosta paino on kyllä menossa alaspäin: vielä jonkinlainen riski, joku päivä toivottavasti ei enää.
- Ikä: ei-riski varsinaisesti vielä.
- Hormonikorvaushoito: ei-riski.

Eli kyllä niitä riskitekijöitä on ollut muitakin kuin pelkkä perinnöllisyystekijä. Mitä siis ei ole koskaan voitu selvittää, mutta onhan sen oltava olemassa, ei mikään muu selitä 100% esiintyvyyttä yhdessä suvussa. Meillä meinaan edelliset sukupolvet ovat kyllä ihan taatusti eläneet erittäin terveellisesti ilman ulkopuolisia riskitekijöitä, joten vaikka olisin minkälainen absolutisti ja himoliikkuja ollut, niin olen täysin varma, että meikäläiselle se möökö olisi tullut joka tapauksessa. Joten itseäni en syytä mistään tekemisestä tai tekemättä jättämisestä.

Siltikin olen tehnyt joitain säätöjä elämäntavoissani, kuten yllä olevasta listasta voi huomata. Osaltaan ehkä alitajuisesti ajatellen syövän uusiutumisriskiä, mutta pääasiassa siksi, että koen voivani kaikin puolin paremmin, kun en esim. tissuttele viikonloppuisin. Absolutistia minusta ei ole tullut, koskapa voin kaverin lasista maistaa kehuttua punaviiniä tai nostaa pienen kuohuviinimaljan päivänsankarin kunniaksi, mutta kaiken muun ylimääräisen alkoholin olen poistanut listalta. Eikä ole ollut edes vaikeaa, joten sillä linjalla ajattelin jatkaa.

Liikunnan lisääminen on ollut vähän niin kuin pakon sanelemaa: pää hajoaa, jos ei käy säännöllisen epäsäännöllisesti hikilenkillä metsässä. Lisäksi pienet jokapäiväiset liikuntahetket ihan kotioloissa ovat yllättäen muokanneet reisi&ahteri -osastoa toivottuun (lue: pienempään) suuntaan. Joten sitäkin vaivatonta, mutta tulosta tuottavaa linjaa ajattelin jatkaa.

Olen siis perustanut oman pienen ja henkilökohtaisen rintojensuojelualueen.

VieläOliJotain:
Jonkun mielestä olen varmasti 'hurahtanut'. Saattaa olla, en tiedä, kukin saa ajatella minusta ihan miten tykkää, ei haittaa minua. Sen verran olen kyllä hurahtanut, että katselen kanssasisariani nykyään 'sillä silmällä' eli näitä riskitekijöitä päässäni kartoittaen. Mistä ei ole mitään valtakunnan hyötyä eikä juuri huviakaan. Ehkä se menee ohi jossain vaiheessa.

ookko nää Noonassa

Mää oon.

Noona on mobiilipalvelu rintasyöpäpotilaiden etäseurantaa varten. Tai joku semmonen. Ja käsittääkseni se on vielä tutkimusvaiheessa, toimiiko se vaiko eikö.

Meikäläinen arvottiin alkuvuodeksi porukkaan, jonka tuli ongelmatilanteissa ottaa yhteyttä syöpähoitajaan puhelimitse. Puolessa välissä vuotta sitten vaihdettiin eli minäkin liityin sitten Noonaan, jossa operoidaan netin kautta.

Keväällä ennen Kanarialle lähtöä soitin kerran sairaanhoitajalle. Jätin muistaakseni soittopyynnön, johon vastattiin tosi nopeasti ja sain haluamani tiedon. Nyt syksyllä mietin, että tuskin tulen Noonaa tarvitsemaan, kun ei tässä nyt ole ollut mitään epäselvyyksiä.

No, kävinpä sitten työterveyslääkärissä, jossa tuli puhe mm. lentämisestä ja että tarvitsisinko mahdollisesti jotain pistosta ennen lentoa ehkäisemään veritulppariskiä, kun Tamofenin käyttäjällä kuulemma sellainenkin on kohonnut. (Mikä riski nyt ei olisi kohonnut Tamofenin käytön kanssa.)

Laitoin kysymyksen Noonaan sillä odotuksella, että vastaus tulee luvatun parin arkipäivän kuluessa. Juu ei, tuli alta tunnissa vastaus. Notta, kyllä se mun mielestä toimii. Hyvin jopa.

VieläOliJotain:
Mä olin ihan hirveän saamaton niiden kyselylomakkeiden täyttämisen ja ennen kaikkea palauttamisen kanssa. Meinaan molempien jaksojen alussa piti vastata aika monta sivua kaikenlaisia kysymyksiä kuluneeseen aikaan liittyen.

Ensimmäisen lomakepumaskan palauttamisessa oli jo takkuamista, kun en vaan saanut aikaiseksi, mutta tämä toinen meni jo ihan katastrofiksi. Tutkimussairaanhoitaja parka joutui meikäläistä patistamaan ensin tekstiviestillä ja kun siitä ei ollut mitään apua, niin sitten vielä ihan soittamalla perään. Kyllä nolotti.

Eikä ne ollut edes vaikeita kysymyksiä, olen vaan niin hiton saamaton tollasissa jutuissa. Ei pitäisi ikinä lupautua mihinkään tutkimuksiin mukaan. Pilaan vain aina kaikki.

silkkaa sirkusta

Nyt tämän valtakunnan syöpä-julkkiksen mopo on karannut lopullisesti käsistä. Yksityisyydestä ja rauhasta ei ole jäljellä enää rippeitäkään, kun joka toinen päivä on lehdessä joku juttu, kun sitä, tätä ja tuota. Hänen sairastamisensa on muuttunut kokopäivätoimiseksi sirkukseksi.

Jossain välissä tunsin myötätuntoa, mutta nyt fiilikset ovat asettuneet jonnekin myötähäpeän ja säälin tienoille. Säälittää lähinnä hänen henkinen tilansa, joka ei millään muotoa ole niin raiteillaan kuin mitä hän antaa ymmärtää. Päinvastoin, sillä siitähän kaikki tuo lehtien palstoilla pällistely kertoo, ettei kantti kestä sairautta ja sairastamista. Pitää jatkuvasti kerjätä huomiota, tsemppejä ja kehuja, jotta jaksaisi. Varsin surullista.

Voin hyvin kuvitella niiden tuntemukset, jotka tällä hetkellä sairastavat rintasyöpää myös. Varmaan aika montaa potuttaa tuollainen hehkutus ja mässäily, minua ainakin olisi potuttanut.

On hyvä, että asiasta puhutaan, mutta tuolla tyylillä rintasyövästä, joka on oikeasti vakava ja yleinen sairaus, tehdään halpahintaista ja kevyttä viihdettä, mitä se ei toden totta ole. Koko sairautta pidetään jatkossa varmasti - kiitos tämän julkisuudenkipeän missukan - jotenkin nuhakuumeeseen verrattavana pikkujuttuna, jonka selättää, kunhan vain jaksaa venyttää hymyn korvasta korvaan ja punata huulensa.

Kävipä mielessä sekin, että hän taitaa juttupalkkioilla aika kivasti kompensoida menettämiään ansiotuloja. Eli bisnesnaisia. Toivottavasti vaan on tissilleen - ja imagolleen - pistänyt kunnon hintalapun. Molemmat ovat meinaan tämän savotan jälkeen mennyttä kalua.

Olen oikein tosissani miettinyt, mitä hän saa tuosta kaikesta, mutta en ole keksinyt vastausta. Ei kai sitä tällainen normaali ihminen voi ymmärtää. Kai se vaan on niin, että julkisuus on kovinta huumetta, jota ilman ei voi edes syöpää sairastaa.

eripariryntäät

Suihkussa illalla katselin itseäni alaspäin ja totesin, että mullahan on tissit ihan totaalisen eri paria!

Vasen (leikattu) topakka on ruskea vaaleanpunaisella nännillä ja oikea roikkuva olmin värinen ruskealla nännillä. Veri nais, indiid.

Notta ei tullut meikäläisestä sitten alastonmallia. Paitsi ehkä johonkin horrori-lehteen.

Mutta muuten kaikki on ihan ok.

nou kommentteja

TM katsoi Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelmaa. Lopussa haastateltiin häntä, jonka nimeä en mainitse.

TM: "Eiks tää, saatana, lopu koskaan. Tota lätinää jaksa kukaan kuunnella."

En ota kantaa, en katsonut enkä edes kuunnellut. Toisille vaan julkisuus on kuin huumetta.

VieläOliJotain:
Itseasiassa ei ole mitään. Siis uutta. Päivä kerrallaan eteenpäin kohti marraskuuta ja ensimmäistä kontrollikäyntiä.

tänään, tässä ja nyt

Kuvat on otettu samalla dinosaurusten aikaisella kännykällä, mutta niin ovat muutkin kuvat tässä blogissa eli vertailu on helpompaa.

Leikkauksesta on siis piirun alle yhdeksän kuukautta ja nyt tilanne on tämä:

molemmat arvet (ja tatska)

kainaloarpi läheltä

Arpia ei siis todellakaan enää huomaa, ellei tiedä niihin kiinnittää huomiota. Rinnassa alimmassa kuvassa näkyy vaakatasossa paremmin rintaliivin tekemä painauma kuin arpi siinä yläpuolella.

tissiarpi läheltä

Lisäksi tuo leikattu rina on jotenkin... hmmm... terhakkaampi kuin leikkaamaton, jos nyt keski-ikäisen naisen rina ikinä voi olla terhakas. Eli syöpäleikkauksen yhteydessä tuli bonuksena sellainen pienehkö kohotusleikkauskin, josta syystä ryntäät ovat nyt eri paria, mutta ei se mitään. Onpahan edes toinen vähemmän roikkuva tapaus.

VieläOliJotain:
Eli 19. ja 22. marraskuuta löytyy pari ensimmäistä blogikuvaa tissistä leikkauksen jälkeen, vaikka nekin ovat kyllä jo siistejä verrattuna aikaisemmin ottamiini.

hän, jonka nimeä en mainitse

Suomessa sairastaa tällä hetkellä rintasyöpää useita naisia hiljaa ja sen enempää sairaudestaan meteliä pitämättä ja yksi, joka pitää mekkalaa sitten niiden kaikkien muidenkin edestä. Tiedätte, ketä tarkoitan.

Vilpittömästi voin sanoa, etten hänelle toivo mitään muuta kuin, että hänen hoitonsa menisivät mahdollisimman hyvin ilman ylimääräisiä kupruja ja että hän paranisi möököstään kokonaan ja lopullisesti.

Silti sanon myös, että hänen persoonansa ja ennen kaikkea käytöksensä ärsyttää ihan simona. Ei niin, että siitä mitenkään näppylöitä saisin tai muutenkaan hänen antaisin elämääni häiritä, mutta sen verran hän rutiinejani sotkee, että kun aamulla katson kääk-lehden nettiversiosta tulevan päivän säätä, niin etusivulla naamalleni lävähtää ensimmäisenä hänen pärstänsä ja hänen sen aamun - tai edellisen illan - fiilikset. Ei kivaa, joudun nähtävästi muuttamaan rutiinejani.

Käsittääkseni hän esitti diagnoosin saatuaan toiveen, että hänet jätettäisiin rauhaan. Tai ettei hän aio sairaudestaan avautua julkisuudessa. Tai jotain sinne päin. Korjatkaa, jos olen käsityksineni väärässä.

IL 1.7.2016: Haluan kertoa tämän tätä kautta,koska toivon että kunnioitatte yksityisyyttäni ja annatte minulle rauhan taistella tämän myrskyn läpi.

Niin, ehkä tuon voi ymmärtää monella tavalla. Minä tosin ymmärsin sen vain yhdellä tavalla: yksityisyys ja rauha tarkoittaa ei ainakaan julkisuutta.

No, mutta kuten tiedämme, yksityisyys ja rauha on jäänyt vähemmälle ja ainoastaan henkilön itsensä takia. Toki tiedetään, että kääk-lehdet tekevät juttun vaikka kuivuneesta lehtiruodista, mutta näissä kaikissa jutuissa on ollut tavalla tai toisella ko. henkilön omiakin sanoja. Ja televisiossakin hän on ollut! Juu, kyllä on pikkasen eri käsitys meillä yksityisyydestä hänen kanssaan.

Mutta se julkisuus hänelle suotakoon, vaikka tulikin alkuun vähän puhuttua höpöjä. Uskon näet, että se on hänen tapansa selviytyä ja taistella pelkojaan vastaan. Kun on reippaana lehtien lööpeissä ja sivuilla, somessa ja lenkkipoluilla, niin varmasti itsekin uskoo olevansa reipas ja peloton. Ja on siinä hyväkin puolensa, kunhan ei vaan petä itseään, vaan ymmärtää kaikki realiteetit ja vaihtoehdot.

Minun keinoni selviytyä oli erittäin pitkälle tämä blogi ja onhan sekin ollut tietty jonkin asteista julkisuutta. Ainoa pieni ero, etten olen naamaani ja nimeäni - tissini toki kyllä - tällännyt blogiin enkä ole hetkeäkään salaillut mitään tai vaatinut yksityisyyttä ja rauhaa. Päinvastoin kaikki kommentit ja keskustelut olivat enemmän kuin tervetulleita ja joista edelleen olen teille kaikille kiitollinen.

Ainoa, mikä minua hieman pelottaa hänen, jonka nimeä en mainitse, kohdallaan, on se, että hän saattaa pudota vielä melko korkealta todellisuuteen, kunhan hoidot todella alkavat ja etenevät. Siinä ei välttämättä enää huulikiillot ja korvasta korvaan ulottuva hymy riitäkään pitämään päätä kasassa. Ja kun on asian kanssa kuitenkin julkisuuteen tullut ja vieläpä tällaisella volyymilla, niin... Huh huh.

Toivonkin hänelle megajaxuja valitsemallaan tiellä.

VieläOliJotain:
Ja sitten oli tämä tunnettu laulajatar. Hän häipyi julkisuudesta sairastuttuaan ja kävi hoidot läpi kaikessa hiljaisuudessa. Palasi sitten takaisin lavoille, kun hoidot olivat päättyneet ja voimat palautuneet. On toki jälkikäteen kertonut sairaudestaan ja siitä selviytymisestään, mutta todellakin vasta sitten, kun pahin savotta on ollut ohi.

Järkivalinta, sillä uskon, että julkisuuden henkilölle tämä ratkaisu on varmasti se, joka vähiten syö voimavaroja. Niitä, mitä tarvitaan voittamaan rintasyöpä.

30 vuotta to go

Kävin moikkaamassa Muoria. Hän istui ruokapöydän ääreen leyhytellen paitaansa, kun oli niin kuuma.

"Hormoonihiki pukkaa."

Just. Eli jos elän vielä sen suunnilleen kolmekymmentä vuotta, niin hikiset paikat on tiedossa. Kirjaimellisesti.

VieläOliJotain:
Vilkaisin mielenkiinnosta tilastoja tästä blogista. Viime marraskuussa täällä oli käyty noin 10 000 kertaa.

Kuka minut tietää, niin tietää myös, että lempilausahduksiani on "valhe, emävalhe, tilasto" eli pikkasen epäilyttää. Mutta jos todellisuus on edes puolet tuosta, niin aika mielenkiinnostavasta aiheesta olen osannut kirjoittaa. Vai onko porukoita kenties kiinnostanut, heitinkö jo lusikan nurkkaan..? ;)

heinäkuun helteet (ja se pakollinen saarnanpoikanen)

Hyvin on mennyt kesä jälkeen rintasyövän. Sädetetty puoli ei ole palanut tai ollut muuten herkempi, vaikken sitä ole juuri sen Teneriffan jälkeen sen enempää varonutkaan.

Uimassa olen käynyt säännöllisemmin kuin keväällä erityisuimakortin saatuani eikä kainalon kiristely ole haitannut uintia, vaikka muuten kireyttä tuntuukin venyttelyistä huolimatta. Alan tottua siihenkin ja luulen, ettei se muuksi tule muuttumaan, vaikka kuinka kainaloa venyttelisin ja vanuttelisin. Täytyy vain hyväksyä, että puiden oksilla roikkumiset on nyt meikäläisen osalta roikuttu. ;)

Mitäs muuta? Toinen hormonipilleripaketti (100 kpl) alkaa sekin kohta olla tyhjä. Uusia oireita ei ole tullut tai en niistä ainakaan mitään tiedä. Kevyttä yöhikoilua on satunnaisesti, mutta sen kanssa pystyn elämään, jos ei pahemmaksi muutu. Voisi toivoa, ettei, kun kohta puoli vuotta olen niitä pillereitä jo napsinut.

Laskin, että reilun kolmen kuukauden kuluttua pitäisi sitten olla ensimmäinen kontrollikäynti lääkärissä, jos se osuu suunnilleen siihen leikkauspäivään kuten sanoivat. Taas on aika harpponut seitsemän peninkulman saappailla. Tähän aikaan vuosi sitten ei ollut syövästä vielä tietoakaan, varailtiin vaan matkaa kaukomaille jouluksi. Silti leikkauksesta ja hoidoista tuntuu olevan ikuisuus. Välillä ihan hätkähdän, kun muistan, että "ai niin, mullahan oli rintasyöpä talvella!" Niin se elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Nyt heinäkuu on ollut siitä poikkeuksellinen kuukausi, että olen tavannut kaksi ihmistä - uuden ja vanhan tuttavuuden -, jotka eivät tienneet minun möököstä mitään.

Uudelle tuttavuudelle se tuli kerrottua vähän niin kuin sivulauseessa saunassa eikä siitä sen enempää. Vanhan tuttavuuden kanssa jutellessa mietin hetken, kerronko ollenkaan, kun olin jo vastannut "mitä kuuluu?" -kysymykseen, että hyvää kuuluu, mutta kerroin sitten kuitenkin. Hän oli hieman järkyttynyt, mutta koska itse kerroin sen norminaamalla, rauhoittui hänkin, kun oli ensin kysynyt ne peruskysymykset taudin laatuun, hoitoon ja läheisten suhtautumiseen liittyen.

Se, että ylipäätään mietin, kerronko enää tästä möököstäni kenellekään, osoittaa, että se alkaa olla siinä mielessä taaksejäänyttä elämää, ettei se todellakaan enää ole päällimmäisenä ajatuksissani. Eikä alimmaisenakaan edes joka päivä viikko. Mikä on hyvä juttu. Elämän haurauden ja onnenkantamoisen osuuden tässä kaikessa taapertamisessa muistan ja tajuan toki joka päivä, mutta sen olin oppinut jo ennen tätä omaa löydöstänikin.

VieläOliJotain:
Ettei menisi ihan pelkäksi jaaritteluksi, haluaisin vielä muistuttaa niitä neljääkymmentä lähestyviä tai jo sen ylittäneitä lukijoitani, jotka eivät koskaan - tai yli viisi vuotta sitten - ole käyneet tutkituttamassa rintojaan, että nyt on (huom! ei olisi) hyvä ja korkea aika se tehdä. Tieto ei lisää tuskaa tässä rintasyöpäasiassa, vaan päinvastoin. Katsokaa vaikka mua!

Jukka ja Arja

Luin Taina Westin kirjoittaman kirjan Tänä iltana Jukka Puotila. Kirja oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, joten sen lukeminen sujui jouheasti. Kirjan loppu, jossa Jukka kertoo tuntemuksistaan ja ajatuksistaan syöpähoitojen aikana, kiinnosti luonnollisestikin ihan erityisesti ja pisti miettimään.

Nyt ehkä jotenkin taas vähän paremmin ymmärrän, että joillekin syöpädiagnoosi todellakin on järkytys ja shokki, vaikkei se minulle ollut kuin pieni säikähdyksen sekainen yllätys ja sitäkin vain siksi, etten ollut sitä odottanut vielä ehkä 2-3 vuoteen. Ainoa, mitä oikeasti jonkin verran pelkäsin, oli se leikkaus/ nukutus ja senkin pelon tajusin järjellä täysin perusteettomaksi.

Mutta on se varmasti kamalaa, kun tieto tulee ihan puun takaa. Kyllä varmasti minäkin olisin järkyttynyt pahasti, jos minun syöpäni ei olisikaan ollut rinnassa, vaan jossain muualla. Rintasyöpää olin jo odottanut ja siihen asennoitunut, josta syystä se ei tietenkään ollut niin kova isku kuin esim. Jukalla.

Kirjassa Jukka kertoo myös tajunneen (muuten tai ehkä osittain sairaudenkin myötä), ettei hän muista juurikaan mitään siitä ajasta, kun hänen kaksi vanhinta poikaansa olivat pieniä. Työ vei kaiken hänen aikansa silloin ja vaikkei hän niitä töitään/ aikoja kadukaan, niin silti pohdiskelussa on pieni haikea sävy.

Meikäläisen ei tarvitse sitä asiaa koskaan harmitella. Olen ollut kotona lasten ollessa pieniä - menin töihin, kun Pienin täytti kolme vuotta - ja lopettanut lyhyemmän työpäivän teon vasta, kun Pienin täytti 11 vuotta. Onneksi minulla oli siihen mahdollisuus ja onneksi sen mahdollisuuden myös halusin käyttää hyväkseni. Niin monen suusta olen meinaan kuullut, että mitään muuta eivät kadu kuin sitä, että töitä tuli tehtyä lasten/ perheen kustannuksella, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta.

VieläOliJotain:
Arja Koriseva on näköjään - onneksi - tervehtynyt omasta mörköstään siinä määrin, että pystyy jälleen aloittamaan työn teon.

En ole lukenut naistenlehden juttua Arjasta, mutta referaatista tuli mieleeni - mikä siinä muuten onkin, että nämä jutut tajuaa vasta nyt -, että mitä siitä, jos kainaloa vähän kiristää tai yöllä herää tyyny litimärkänä niskahiestä. Ne ovat niin pikku juttuja kaiken sen muun rinnalla, mitä olisi voinut olla/ tulla.

Että kyllähän mä ihan pentelee onnekas olen ollut, ei sitä käy kiistäminen.

kainalo kireällä

Meikäläinenhän on kävelevä jumi: venytellä pitäisi joka päivä ja kaikkia mahdollisia lihaksia. Mutta kun... Joo joo, seliseli. Josta syystä en ehkä huomannut uutta kiristelyä, joka on hiljaa hiipinyt kroppaan: leikattu kainalo jumittaa. Ei pahasti, mutta sen tuntee, kun esim. kurottaa jotain korkealta.

Elikkäs kiristää. Tai iho ei kiristä, vaan kudokset siellä nahkan alla. Mikä on mielestäni outo juttu, koskapa ko. kiristelyä ei ollut leikkauksen jälkeen, vaan se on tullut tässä loppukeväästä. Josta syystä on käynyt mielessä, josko se olisikin jotain imusolmuke-oireilua. Eli turvotusta ja sen sellaista. Vaikka päällepäin ei kyllä näy mitään eroa oikeaan puoleen. Hämmentävää.

Lisäksi on ollut kaikenlaisia nipistelyjä myös rinnan alueella. Niistä en ole kyllä ollut kovin huolissani, koska faktaa on, ettei syöpä - ainakaan alussa ja rinnassa - satu. Eli se varmaankin on jotain hormonien aiheuttamaa nävertämistä. Eikös se ole niin, että rintarauhaskudos alkaa vähetä vaihdevuosien aikana ja sitähän tässä nyt mennään. Ja daisarien pienenemistä odotellaan.

Hassua on muuten sellainen, että olen jatkuvasta lääkityksestä ja näistä kolotuksista huolimatta aika hyvin unohtanut - siis muutamassa kuukaudessa -, että minulla toden totta on ollut syöpä. Ajatus tuntuu oudolta ja jotenkin absurdiltakin, vaikka ymmärtääkseni olen ollut suht jalat maassa ainakin suurimman osan matkaa.

En siis ensimmäisenä tajua tai osaa ajatella, että joku oire kropassa voisi johtua syöpähoitojen jälkimainingeista. Toisaalta meikäläisen stressiherkkyyden tietäen onkin ehkä parempi, ettei ensimmäisenä ymmärrä ajatella pahinta. Koska harvemmin kai se sitä kuitenkaan on. Tai näin haluan ainakin uskoa.

VieläOliJotain:
Luin Jukka Puotilan muistelmat. Mielenkiintoista luettavaa ja herätti sattuneesta syystä ajatuksia, joista lisää myöhemmin.

maailmassa monta ihmeellistä asiaa

Näitä ajatuksia olisin voinut kirjoittaa toiseenkin blogiin, mutta menkööt täällä, vaikka melko heppoinen onkin aasinsilta.

Ne, jotka tietävät minusta jotain jo aikaisemmilta ajoilta tietävät, että olen sitä mieltä, että suomalaisia kalvaa sekä kateus että laiskuus. Ollaan kateellisia toisille ties mistä, mutta ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin, jotta itsellä olot muuttuisivat. Odotetaan vain, että se 'joku muu' muuttaisi tilanteen paremmaksi. Eli suomeksi: tulisi lottovoitto tai taivaalta sataisi rahaa. No, on se kolmaskin vaihtoehto, mutta ei siitä tässä nyt.

Uskomattominta on, että ihmiset todellakin ovat kateellisia nimen omaan rahan takia. Muulla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Elämä on aina mallillaan, kunhan on vain tarpeeksi rahaa. Tosin näille kateilijoille mikään rahamäärä ei ole tarpeeksi, mutta enivei.

Ollaan kateellisia yksinäiselle yksinhuoltajalle, jos hänellä vain taloudellisesti asiat ovat kunnossa. Viis siitä, että hän on ehkä väsynyt tai stressaantunut tai ihan vain tuntee itsensä yksinäiseksi ilman toista aikuista. Mutta jos rahaa riittää, niin kaikkihan on hyvin. Not.

Ollaan kateellisia perheelle, joilla on kaksi autoa ja talous kohdillaan, vaikka perheessä ehkä on vakavasti sairas lapsi, joka ei ikinä tule parantumaan kroonisesta sairaudestaan, huonoimmassa tapauksessa jopa sairastuu pahemmin. Mutta joo, kun rahaa on tarpeeksi - ja ne kaksi autoa -, niin elämähän on mallillaan, mitä siitä, että huoli lapsesta meinaa särkeä vanhemman sydämen.

Jopa mullekin ollaan oltu kateellisia! Miettikää miten naurettavaa! En tiedä, oliko joku lokakuussa mulle kateellinen, silloin keskiviikkona 14. päivä. Ei ehkä just sinä päivänä, mutta varmaan taas tänään on, - koska minulla kävi niin peikkomainen tuuri, että selviydyin tässä vaiheessa rintasyövästäni enkä kuollut tai joutunut edes koviin hoitoihin - tietämättä ollenkaan, mitä mielessäni pyörii aamuyöllä suden hetkellä liittyen sairauteeni. Tai johonkin muuhun huoleen elämässäni.

Juu, ulkoisesti ovat asiat hyvin - Luojalle kiitos, että olen ymmärtänyt varautua pahan päivän varalle -, mutta kyllä meillä kaikilla - myös meillä 'hyväosaisilla kermaperseillä' - on huolia, murheita ja isojakin suruja. Raha toki helpottaa, mutta sillä ei saa ostettua ihan kaikkea ja sitä nämä kateilevat kitisijät eivät tajua, pölkkypäitä kun ovat.

Tai ehkä heillä onkin liian helppoa, kun kaikki osa-alueet lasketaan yhteen. Luulen meinaan, että kun menee oikein todella huonosti ja kun on oikein todella vaikeaa ja raskasta elämässä - syystä tai toisesta -, niin silloin ei jaksa enää edes valittaa. Tai olla kateellinen. Vai pitääkö se kateus kenties hengissä ? Siltä välillä vähän vaikuttaa.

Ugh. Olen puhunut.

VieläOliJotain:
Mulle on sanottu, että olen sitkeä ja positiivinen. En ole, en ainakaan koko ajan ja kun katson elämääni taaksepäin, niin mulla, jos jollain olisi aihetta olla ihan perkeleen katkera ja kateellinen kaikille. Että miksi just mun kohdalle on sattunut kaikki nämä vastoinkäymiset, kurjuudet ja vaikeudet.

Valitsen kuitenkin olla olematta ja sillä valinnalla jaksan tämän päivän ja huomisenkin.

on nii hikikii

Yölliset hikikohtaukset ovat nyt lähes jokaöisiä kokemuksia. Viime yönä oli jotenkin ihan erityisen kosteaa, vaikken nyt mistään hikilätäköstä herännytkään. Sen verran oli kuitenkin 'lämmin', että näin jopa unta siitä, että hikoilin ihan pisaroita. Notta, taisi olla e-männällä pikkasen kuuma.

Onneksi toistaiseksi olen kuitenkin pystynyt nukahtamaan uudestaan lähes heti, sillä kostea uni-iho viilenee kyllä käsittämättömän nopeasti, jonka jälkeen peiton alla lämpimässä uni tulee ennen kuin ehtii kattia sanoa. Täytyy kyllä yrittää löytää jotain kauhun tasapainoa tähänkin hommaan. En ole tottunut nukkumaan ilman paitaa, mutta niinä öinä, kun olen jostain syystä jo alkuillasta ollut niin lämpimissäni, etten ole yöpaitaa päälleni laittanut, on ollut jotenkin helpompaa.

Toisaalta tiedän, että tilanne voisi olla paljon pahempikin, joten en ota tästä - ainakaan vielä - mitään suurempia paiseita. Sen sijaan lisääntyneet rytmihäiriöt vähän mietityttävät. Tosin niihin voi olla syynä enemmän tai vähemmän jatkuva semi-itseaiheutettu väsymystila. Sitä sitten paikkailen bussissa matkalla töistä kotiin.

Tänäänkin nukuin niin sikeästi, että meinasin ajaa poistumispysäkin ohi, mitä ei ole tapahtunut muutamaan vuoteen. Bussiunet virkistävät kyllä tosi hyvin, joten en valita työmatkastakaan, joka on pidentynyt ajallisesti - kiitos massiivisten tietöiden. No, ehkä tilanne helpottuu sitten joskus ja muuttuu jopa entistä paremmaksi siltä osin. Siihen asti nukun päiväunia.

VieläOliJotain:
On kyllä käsittämätön kevät ollut! Tuntuu kuin kesä olisi jo tosi pitkällä, kun tässä on aikaisempina kesinä joutunut alistumaan siihen ajatukseen, että kesä - tämä tällainen, mitä nyt on ollut jo huhtikuusta - alkaa vasta juhannuksen jälkeen. Jos silloinkaan.

Tällä sabluunalla jos mennään syksyyn saakka, niin voe että on mukavata se. Toivotaan niin.

100 päivää pillereitä

Ensimmäinen Tamofen -pilleripaketti on nyt sitten popsittu loppuun ja hengissä ollaan (hengessä Kollaan).

Joo, paha tietty itse arvioida, ovatko hormonit meikäläistä jotenkin sekoittaneet vielä hullummaksi, mutta omasta mielestäni olisi voinut mennä huonomminkin. Siis sillä oletuksella, että kaikki henkisen puolen oireet olisivat jo tulleet, jos olisivat tullakseen. Niitä kasvaimia, veritulppia sun muita 'pikkuvikojahan' saattaa jossain päin muhia ilman, että olisivat vielä oireita tehneet. Eli niitä odotellessa.

Yksi 'henkselipuolen' muutos on se, että olen ruvennut stressaamaan ihan turhia. Tiedän sen, mutta tieto ei tässä kohtaa auta tipan tippaa. Murehdin olemattomia hypoteettisia tulevia, joiden todennäköisyys toteutua on noin promillen tuhannesosan luokkaa, jos sitäkään.

Suurimmat huoleni koskevat näitä rakkaita täällä kotona. Tai missä ikinä kulkevatkaan. Pelkään, että meteoriitti kopsahtaa heitä otsaan tai jotain muuta yhtä järkevää. Eikä sille tunteelle voi mitään. Pillerit ovat selvästikin herättäneet sisäisen kanaemouteni eikä se todellakaan kaakata hiljaa.

Huokaus.

Mutta muuten porskuttelen ihan tukevasti (*kop-kop-kop*).

oire-perkele

Se on vaan niin, että kun suustaan päästää, jotta "ei tässä mitään hätää, hyvin menee", niin johan saman vuorokauden aikana - ihan jopa parin tunnin päästä - alkaa niitä uusia oireita ilmestyä. Tämä Universumin käytös naurattaisi, jos ei vatuttaisi ja huolestuttaisikin.


Varoitus MIEHILLE: naisten juttuja tiedossa !!!


Eli jotain vuodontapaista tiputteluahan on ollut havaittavissa down there. Ei mitään järisyttäviä määriä eikä koostumukseltakaan (no niin, mies, mähän varoitin) lähelläkään normaaleja kuukautisia, mutta kuitenkin. Ja kun Tamofen -hormonin kilometrin pituiseen hälytyslistaan kuului mm. ylimääräinen vuoto, niin tokihan sitä hermoheikko naisihminen säikähtää. Ja minäkin.


Soitin nyt heti aamulla Syöpätautien klinikan oirepuhelimeen (p. 09-471 74241/ ark. klo 8 - 16). Siellä vastasi nauhoite, joka pyysi kertomaan asian ja jättämään yhteystiedot, koska heillä on takaisinsoittopalvelu käytössä. Varoittelivat, että loma-aikoina vastausviive voi olla kolme vuorokautta. Jihaa. No, ei pitäisi olla loma-aika menossa.


Eikä olekaan: alle kahdessa tunnissa soitti mukava rintasyöpäsairaanhoitaja takaisin. Kerroin hänelle tarkemmin tilanteen ja että olen kyllä viimeksi käynyt gynekologilla marraskuussa saaden puhtaat paperit.


Hän lohdutteli, että ko. hormonivalmisteen käyttäjillä valkovuoto ja/tai tiputtelukin, jopa kuukautisetkin, ovat ihan yleistä ja normaalia, kun kohdun limakalvo voi paksuntua lääkkeestä. Pitää vain seurata tilannetta, mutta ei tarvitse saada sydänkohtausta ja/tai hermoromahdusta.


Puuh. Toivotaan, että tilanne tässä nyt normalisoituu. Sitä vaan saa sätkyjä, kun niin pelotellaan, vaikka järki kyllä sanoo, että tuskin tässä nyt kahdessa kuukaudessa on ehtinyt mitään kohtusyöpää kehittyä.


Ja mä kun kuvittelin, ettei mun tartte enää sätkyillä ainakaan ennen marraskuuta. HAH!

erityisuimari

Sain vihdoin ostettua erityisuimakorttini. Ja samalla tietysti aloitin uimakauteni (*köh*).

Pienimmän kanssa uimme, vesijuoksimme ja vesivoimistelimme tunnin. Oli oikein kivaa ja oli myös mukavaa, kun oli seuraa siellä vesijuoksualtaassa. Nyt ymmärrän, miten ne mammelit viihtyvät siellä paljussa juoruamassa. Toisaalta me kyllä menimme ihan kelpo vauhtia, koska osaamme tehdä kahta asiaa yhtä aikaa.

Toistaiseksi uimaharrastukseni on tänä vuonna maksanut 56 euroa (uimaoikeus 52 euroa + kortti 4 euroa), mutta jos ensi viikolla saan itseni kammettua uudestaan altaaseen, on sen kerran hinta enää puolet tuosta.

Toivottavasti kesästä tulee kuuma, niin pääsen hyödyntämään korttia myös ja ennen kaikkea maauimaloissa.

mielipide

Todettakoon heti alkuun se fakta, joka on tiedossa, että me ihmiset olemme erilaisia ja että se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Ja sitten siihen mielipiteeseen.

Meikäläinenhän kertoi siitä möököstä per heti ja ihan kaikille työpaikalla.

Ensinnäkin siksi, että olisin varmasti poksahtanut halki, jos sitä tietoa olisi pitänyt pantata ja samalla pokkana tehdä töitä muiden kanssa. Nou, nou, nou. Ei minua ollenkaan.

Toinen erittäin hyvä syy kertoa oli se, ettei kenenkään tarvinnut arvuutella, että mikä sille nyt tuli. Sillä kun ollaan töissä isossa talossa, alkavat jutut helposti kiertää ja yleensä ne samalla paisuvat ja vääristyvät ihan vituralleen, jos faktat eivät ole tiedossa.

Kolmas - ei varsinainen syy, mutta sellainen kaupanpäällinen - oli se, että sain tosi paljon tukea kaikilta. Tai ainakin niiltä, ketkä uskalsivat asian kanssani ottaa puheeksi. Ja muiltakin varmasti hengessä, en sitä yhtään epäile. Eikä tätä syystä pidä vähätellä ollenkaan.

Eli on monia hyviä syitä kertoa, miksi joku on poissa 'toistaiseksi' ja miksi hänen työnsä on jaettu viimeistä lappua myöten toisille. Esihenkilöhän sitä ei voi tehdä, mutta että asianosainen voisi siitä kyllä mainita. Myötätunnon avulla jaksaa meinaan niitä ylimääräisiä hommia tehdä paljon paremmin kaiken sen muun kaaoksen keskellä.

Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka eivät halua kertoa asioistaan. He eivät vain tule ajatelleeksi, että ihmiset kuitenkin puhuvat ja spekuloivat tilannetta, vaikka samalla ovat ihan aidosti myös huolissaan työkaverinsa puolesta. Sitäkö he sitten haluavat salatessaan pitkän poissaolonsa syyn, kuiskuttelua kahvipöydässä ? Tuskin. Eli vaikka haluaisivat olla "hajuttomia ja mauttomia", joiden asioista ei kukaan saa koskaan mitään tietää, niin on kyllä tilanteita, joissa salamyhkäisyys saa hieman arveluttavia sävyjä. Ja lopputulos on jotain ihan muuta, mitä halusivat. Pahempi, itse asiassa.

Entäs sitten, kun joskus koittaa se töihinpaluun päivä ? Että pokkana vaan sinne oman pöydän ääreen sanomatta sanaakaan selitykseksi ja homma jatkuu kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, niinkö ? Ikään kuin kukaan ei olisi muka huomannut, että yksi meistä on ollut pois viikkoja, pahimmassa tapauksessa kuukausia ? Pokkana vaan sanotaan huomenta ja se siitä sitten.

Joo, ei. Kyllä avoimuus on se parempi vaihtoehto ehdottomasti. Kaikkien kannalta ja henkilön itsensä erityisesti. Voihan sitä sanoa, että "homma on näin, mutta en halua, että siitä puhutaan". Piste. Se on kuitenkin tsiljoonasti parempi vaihtoehto kuin jättää ihmiset ihmettelemään ja - kyllä - juoruamaan selän takana. Ja kuitenkin se asia/ syy paljastuu joskus. Joku livauttaa sen vanhingossa ohimennen ja kohta sen sitten tietävätkin jo kaikki. Ja sitten porukat pyörittelevät taas silmiään ja ihmettelevät, että mikä tässä oli niin ihmeellistä, ettei tätä voinut kertoa, vaan piti olla niin salamyhkäinen.

No, mutta jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa. Osa vaan ei osaa miettiä niin pitkälle, että näkisi, mihin lopputulokseen milläkin valinnalla päätyy. Ojaan vai allikkoon.

VieläOliJotain:
Ja juu. Ei tarvitse kertoa yksityiskohtia, suuret linjat riittävät.

kotidiagnoosi: post-traumaattinen stressihäiriö

Kuten otsikko jo kertookin, olen tutkiskellut itseäni tässä viime aikoina ja tehnyt mainitun diagnoosin. Juu, ihan ite tein. Kaikki nämä 'oireet' eivät meinaan kyllä varmastikaan ole hormoneista johtuvia. Ne ovat tuttuja entuudestaan.

Olen tuon mainitun traumanjälkeisen stressihäiriön kokenut kerran aikaisemmin elämässäni ja siksi osaankin arvioida nykytilaani verrattuna menneeseen. Se helpottaa jonkin verran, koska tiedän, että tästäkin pääsen vielä yli. Ennemmin tai myöhemmin, koska en kuitenkaan ole ihan siinä syvimmässä kuopassa. Nenä on vielä maan pinnan tasolla.

Päivä kerrallaan siis eteenpäin yli kivien ja kuoppien. Keskittyen hetkeen, miettimättä tulevia. Tai menneitäkään. Muistaen olla kiitollinen niistä monista ihanista asioista ja ihmisistä, joita elämässäni on.

VieläOliJotain:
Pelastukseni tässäkin tilanteessa on tietoisuus siitä, että kaikki kyllä järjestyy.

Iltaisin ennen nukkumaan menoa laitan silmät kiinni ja keskityn vain löytämään rauhan ja sen varmuuden, että kaikki järjestyy parhain päin. Kun olen sen löytänyt, rauhoittuu levoton ja ahdistunut mieli ja vaivun uneen. Siten selviän seuraavastakin päivästä.

kilahduksia ja kosteita öitä

Kuluneen viikon aikana olen nyt sitten kilahtanut kaksi kertaa tilanteissa, jotka itseänikin hieman ihmetyttivät. Että miten se päre nyt noin nopeasti ja noin totaalisesti paloi. Lisäksi on ollut muita, pienempiä vatutuksia, jotka nekin ovat tilanteeseen nähden olleet ylimitoitettuja.

Luulen, että ne olivat nyt niitä kuuluisia hormonikilahduksia. Muu ei niitä oikein selitä. Ärsyttävää eikä tieto tässä asiassa oikein auta, tunne jyrää päälle.

Myös muutama suht lämmin yö on ollut läsnä. Muuten eivät ole juurikaan haitanneet, mutta viime yönä piti riisua ihan nakeksi ennen kuin alkoi helpottaa. Oikein tunsin, kun kosteus pukkasi ihohuokosista, vaikkei mitään lammikkoa syntynytkään. Onneksi sain nukahdettua uudestaan suht nopeasti.

Tuohon viime yöhön voi kyllä olla muitakin selityksiä. Tuli meinaan saunottua toista iltaa peräkkäin ja jotenkin eilinen sauna tuntui normaalia kuumemmalta niin, että vilvoittelutauollakin teki mieli käydä hankeen pötkölleen, mitä mielihalua ei kyllä ole kuunaan tapahtunut. Lisäksi olin juonut kaksi lasia punaviiniä, joka joskus - huolimatta siitä, että ne oli juotu jo ihan alkuillasta - saataa tehdä sen, että yöllä pukkaa hikeä pintaan. Harvemmin toki noin pienestä määrästä, mutta ei se ihan mahdotonta ole sekään.

Kolmaskin selitys viimeöiselle kuumotukselle saattaa olla. Näin meinaan pahaa unta. Sellaista puolipainajaista ja sen tähden sitten tuli tuskan hiki pintaan. Tai sitten se oli toisinpäin: näin painajaisia, koska hikoilin. Ota näistä nyt selvää.

VieläOliJotain:
Se kyllä huvittaa, että näin sen puolipainajaisen jättiläisjäniksistä, jota eilen tuolla toisessa blogissa toivoin TM:n uniin kummittelemaan. Eli niin sekin vaan osui omaan nilkaan.

säännöllinen lääkitys

Olen tässä viime aikoina käynyt erilaisissa 'kilometrihuolloissa'. Sellaisissa, joita ei välttämättä aikaisemmin ole tarvinnut miettiä, mutta jotka tässä kultaisessa keski-iässä alkavat olla ihan aiheellisia. Edes joskus. Ettei tule yllätyksiä, meinaan.

Joka paikassa pitää täyttää esitietolomake, jossa kysytään kaikkea mahdollista taivaan ja maan väliltä. Mm. säännöllistä lääkitystä.

Noh. Meikäläisellähän ei ole - Luojan kiitos - tähän mennessä ollut tarvetta minkäälaiselle säännölliselle nappien napsuttelulle. Somac'lle on toki jatkuva resepti olemassa, mutta sitäkään en käytä säännöllisesti joka päivä. Joten ihan uudella tavalla pitää asennoitua noiden lomakkeiden täyttämiseen nyt, kun se säännöllinen lääkitys on. Tamofen -hormonivalmiste. Vaiko anti-hormonivalmiste..? No, tiedätte kumminkin, mitä tarkoitan.

Olen siis opetellut täyttämään sen kohdan lomakkeesta 'kyllä' -sarakkeeseen ja tarkentamaan vielä lääkkeen nimen. Ja siihen kyllä tulee poikkeuksetta sitten maininta lääkäriltä. Etenkin, jos kyseessä on naislääkäri. Kaikki he tietävät, minkä takia juuri tuota valmistetta popsitaan: rintasyöpä.

Eikä siinä mitään, hyvä niin, että asia tiedetään ja tiedostetaan, mutta mua huvittaa ne vakavat pitkät hevosennaamat, jotka ko. lääke saa aikaan. Eikä siinäkään mitään, hyvä, että asioihin - siis syöpään - suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella, mutta just mun kohdalla voisi ottaa vähän kevyemminkin. Mutta ymmärrän toki, ettei kuitenkaan voi, kun ei tunne potilasta tarpeeksi hyvin.

Mä olen kyllä kaikille vaan heilauttanut kättä ja sanonut, että "ei tässä mitään hätää, kolme viikkoa olin sairaslomalla ja nyt olen terve kuin kaksi pukkia". Ja saan tietty pitkiä katseita siitäkin osakseni, mutta sou not. Jos vaikka avaisi muidenkin silmiä, notta ei se nynni vakavaa oo. Ei ainakaan joka kerta.

ohjattua vertaistukea

Tänä päivänä ei varmasti sellaista sairautta tai elämäntilannetta ole olemassakaan, etteikö sitä varten löytyisi jonkinsorttinen vertaistukiryhmä. Virallinen tai epävirallinen. Minullekin tarjottiin esitteitä sekä ihan suusanallisestikin kerrottiin juuri minulle - siis rintasyöpäpotilaalle - sopivasta vertaistukiryhmästä.

Mjoo... Vertaistuki on hyväksi ja usein jopa hyödyksikin, oli se sitten missä muodossa tahansa, sitä en toki kiellä, mutta kaikille se ei ole mikään must -juttu. Toiset tarvitsevat ns. ohjattua vertaistukea, toisille riittää tee-se-itse -vertaistukiryhmätoiminta (esim. tämä blogi, jossa olen saanut vertaistukea - ja muutakin tukea - juuri sopivissa määrin, kiitos siitä kaikille !!) ja jotkut kokevat, etteivät tarvitse vertaistukea missään muodossa.

Kaikki nämä ovat oikeita tapoja käsitellä kriisi- ym. elämäntilanteita eikä kenellekään pitäisi väkisin yrittää tuputtaa - ei vertaistukea eikä mitään muutakaan 'apukeinoa'. Jokainen tekee valintansa täysin henkilökohtaisesta näkökulmastaan eikä kukaan muu voi tietää, mikä juuri sille henkilölle on hyväksi. Siis parhaaksi. Sinä tiedät sen ihan itse.

En siis tämän möököepisodini aikana kokenut missään vaiheessa - tai vieläkään - tarvitsevani ohjattua vertaistukea. Minulle riitti se, että kokemustukea on suvussa pilvinpimein ja ystävissäkin Aimo Revohka. Heidän kanssaan sain puhua ja purkaa sen, mikä tuntui tarpeelliselta ja heiltä sain tukea, tietoa ja keskusteluseuraa. Ja se riitti minulle.

Kaikilla ei kuitenkaan ole välttämättä lähi- tai muissakaan piireissä henkilöitä, joille voisivat tai edes haluaisivat puhua, joten on toki hyvä, että vertaistukea järjestetään ns. viran puolesta sairaaloissa ja järjestöissä. Joidenkin on helpompi puhua ihan ulkopuolisille henkilöille tai jopa ammattikuuntelijoille kuin esim. perheenjäsenille tai ystävillekään.

Itse olen joskus muinaisessa elämässäni osallistunut ns. vertaistukikurssille. Eikä siinä mitään. Oli ihan ok tilaisuus ja hauskaakin pidettiin, mutta toista kertaa en kokenut tarvetta senhetkisessä tilanteessani osallistua. Enkä nyt edes sitä ensimmäistä kertaa.

Eli kukin tyylillään tässäkin asiassa. Vain yhtä oikeaa tapaa hoitaa tätäkään asiaa ei ole.

VieläOliJotain:
Tuo, että jotkut eivät tarvitsisi vertaistukea ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lähes kaikki kuitenkin tarvitse kuuntelevia korvia tai lukevia silmiä. En ole meinaan vielä sellaista kriisin läpikäynyttä kohdannut, joka ei kuitenkin olisi mielellään puhunut fiiliksistään. Edes jollekin. Ja sehän on aika luonnollista meille ihmisille.

kuukausi pillereitä

Ja olen vielä toistaiseksi hengissä. Seuraan tiukasti 'oireita', joita tulee sitä enemmän, mitä tarkemmin syynään. Luonnollisestikin.


Rinan väri on palautunut entiselleen eli rusketuksesta ei ole jäljellä juurikaan mitään. Kainalon alueelle on vielä hieman tummempi läiskä, mutta muuten iho on palautunut täysin.


Nännin takana juilii. Varsinkin öisin, kun rina on roikkunut luomusti. Ja se tuntuu sen verran, että saatan jopa herätä siihen. Laitoinkin viime yöksi taas rintaliivit pitkästä aikaa enkä sitten herännyt mihinkään juilimisiin. Vessassa juoksi kolme kertaa, mutta se tuli siitä, kun saunoin myöhään ja tuli litkittyä vettä vielä vähän ennen nukkumaan menoa.


Nämä kai ovat niitä normioireita, joita tulee väkisinkin melkein kaikille, joita on leikelty ja nyrhitty. Toisaalta jos näihin jäävät, niin tyytyväinen olen.


Seurataan tilannetta.

väsymystä

Kyllä on viime aikoina väsyttänyt, voihan pieksut sentään! Viime yönä nukuin kirjaimellisesti kellon ympäri ja tuntuu, etteivät päikkärit siltikään olisi ihan mahdoton ajatus. Voiko nukkua liikaa ?

On tässä ollut tietty aika hässäkkäviikko töiden ja Isomman vanhojentanssienkin kanssa, joten ei ihme, että väsytti, mutta että näin paljon.

Mielen vieressä kävi ajatus, että onkohan tässä kaikki nyt ihan ok, kun on niin poikkinainen olo...?

Todennäköisesti on. Enhän syksylläkään potenut mitään sen ihmeellisempää tai normaalista poikkeavampaa väsymystä. Tai en ainakaan huomannut mitään sellaista.

Äh, turha miettiä tällaisia. Raittiin ilman puutosta tämä vain on ja siihen tulee vielä tänään onneksi täydennystä.

laihtunut (?) tissi

Eilen suihkussa ihmettelin hieman leikattua rintaa. Nyt, kun sädehoidon aiheuttama turvotus on vihdoin kokonaan laantunut, tuntuisi siltä ikään kuin rinta olisi jotenkin kevyempi. Ja pehmeämpikin.

No, toki tietysti pehmeämpi ilman sitä tursotusta, mutta eri tavalla kuin oikea rinta. Eli nyt se möykyn poisto alkaa vasta tuntua. Tai sitten mä vaan kuvittelen, olen meinaan aika hyvä kuvittelemaan olemattomia.

Silmämääräisesti arvioidessa ei ainakaan mitään kokoeroa ole havaittavissa ja rintaliivin kuppikin täyttyy ihan entiseen malliinsa ääriään myöten, mutta sellaista erilaista 'keveyttä' on havaittavissa kyllä, kun kädellä punnitsee.

En muista kyllä pätkääkään, minkä kokoinen pala sieltä lähti. "Hyvällä marginaalillahan" se möökö saatiin poistettua, mutta mitä tuo nyt meikäläiselle maallikolle kertoo, ei yhtään mitään. Oletan, että sellaisen keskikokoisen potun verran sieltä lähti, joten saattaisihan sellainen hävikki jo tuntuakin painossa.

Ja jossain vaiheessa pitäisi varmaan rintarauhaskudoksenkin alkaa vähentyä. Näin olen ymmärtänyt käyvän, jahka hormonituotanto hiipuu. Milläköhän aikataululla sekin sitten tapahtuu ? Ei muuten, mutta että tietäsi ajoissa ostaa pienemmät rintaliivit. Oi, mä niiiiin odota sitä päivä tulevaksi ! Tosin multa saattaa kyllä löytyä (lue: no, ihan taatusti löytyy!) vanhoja hyväkuntoisia wannabe-rintsikoita tuolta kaapin perukoilta. Niitä, joihin olen kuvitellut vielä joskus mahtuvani, mutta joihin en vähään *köh* aikaan ole todellakaan mahtunut. No, ehkä mä vielä mahdunkin, kuka tietää.

VieläOliJotain:
Surullisia rintasyöpätarinoita olen kuullut eri puolilta ja sellaiset koskettavat syvältä. Maailmassa vääryyttä riittää, se on vaan totuus. Itse olen joka päivä äärimmäisen kiitollinen siitä, että selvisin vain tällaisella "kolmen kuukauden syövällä".

muistoja matkalta

Tuhat kuvaa kertoo enemmän kuin pari... Eikun...

tilanne vielä pari viikkoa sitten

täällä myö tyttölöin kanssa tantsuttiin

Herra Snorkkeli, jonka kanssa vedettiin kielareita harva se päivä

arpi tänään, tässä ja nyt

voisko olla vielä vähän epätarkempi... no, ei kyllä oikeastaan *huoks*

kainalo - joka ei kasvata karvoja - nyt

kynsilakka, joka säästyi (huom! kynsinauhojen kunto)

VieläOliJotain:
Viimeinen kuva todistusaineistoksi jälkipolville, että en mä nyt kuitenkaan ihan koko ajan niitä repinyt ihan nilelle...

todellinen oire

Eli otsikkokin sen jo kertoo, että nyt on kyllä havaittavissa näistä hormoneista jo ihan todellisiakin oireita.

Alkuviikon luulin, että vain kuvittelin, mutta tässä vaiheessa se on nyt pakko jo myöntää, että en kuvitellut: hormonit tekevät meikäläiselle pahoinvointia (mikä niissä erittäin yleisissä sivuoireissakin mainittiin). Ei toistaiseksi oksennukseen asti, mutta sellaista kuvotusta pari-kolme tuntia lääkkeen ottamisen jälkeen. Ja vähän närästääkin. Eikä auta, vaikka sen pillerin ottaisi ruokailun yhteydessä, paha olo tulee joka tapauksessa.

Josta syystä on erittäin perusteltua, etten ota sitä ainakaan aamulla. Töiden jälkeen kotona illalla on helpompi pahaa oloa sietää kuin töissä. Eikä se nyt ihan hirveän kauan tunnu kestävän, tunnin, pari korkeintaan. Siis toistaiseksi, tulevaisuus näyttää, mihin posliinin halailuihin tässä vielä päädytään.

Mutta jos näillä oireilla selviän, niin enköhän mä kestä. On siinä hyväkin puolensa, että pikkasen iltaisin yököttää: ei tule syötyä niin paljon. Joten voisi toivoa pientä laihtumistakin tässä ohessa. Pääasia kuitenkin, ettei ruokahalu missään nimessä vaan ainakaan kasva. Se olisi ihan katastrofitilanne silloin.

Että sellaista. Helppo on tehdä porukoille Ystävänpäivän kunniaksi pannukakkua, kun ei itsellä tee tipan tippaa sitä mieli. Ennemminkin tuoreet rouskuvat vihannekset kutsuvat meikäläistä lujemmalla äänellä. Porkkana, kurkku, paprika... Tiedä kuulkaa, mikälainen fitness-täti meikäläisestä vielä näiden viiden vuoden aikana kehittyy ! (HAH !!)

VieläOliJotain:
Vettä kun vielä oppisi juomaan suosituksien mukaisen määrän päivässä, niin hyvä olisi. Nyt nestetarve tulee tyydytettyä pääasiassa valkoisella teellä.

Kelan kanssa kirjeenvaihdossa

Otsikossa voisi olla ironiaa ja sarkasmia, mutta todellisuudessa siinä on komiikkaa ja faktaakin: meikäläinen on ajatunut Kelan kanssa säännölliseen kirjeenvaihtoon. Überhassua !

Eli nyt sitten tuli päätös, että ovat oikaisseet aikaisempaa virheellistä päätöstään. Kolme sivua oli päätösteksti, notta mihin tämänkertainen sitten perustuu ja ihan asialliset perusteethan siellä olivatkin. Sen lisäksi oli selvityspyyntö, jotta meikäläinen voi halutessaan kertoa oman mielipiteensä ja selvityksensä etuuden takaisinperinnän mahdollista kohtuullistamista varten, Sekä selvityslomake, valitusosoitus että palautuskirjekuori.

Aikas paksu pumaska tavaraa oli kirjeessä tällä kertaa. Harmi, ettei ollut kiiltokuvia eikä tarrojakaan. Vähän odotin, kun niin tuhdin kirjeen näin.

Koska tämä kirjeenvaihto on ollut varsin miellyttävää, ajattelin vielä kerran vastata ja lähettää sen oman selvitykseni tilanteesta. Ei sillä, että se asiaa muuksi muuttaisi, Kela kyllä perii omansa takaisin, mutta kunhan nyt avautumisen ilosta kirjoittelen. Kun ei tässä nyt ole mihinkään kiire. Ja Kela sitten taas puolestaan vastaa minulle selvitykseni johdosta. Oi, tää on niin kivaa !

Eli pysykäänhän linjoilla, tämä osa tarinaa ei ole vielä loppuun taputeltu.

VieläOliJotain:
Se Kolmas Osapuoli ei ottanut yhteyttä koskaan, mutta minä otin. Vaikea oli pysyä asiallisena - huono aamu -, mutta jotenkuten siinä kaiketi onnistuin.

Eniten jäi koko episodista vituttamaan se, että kun minä tässä nyt olen ollut se, joka on saanut selvitellä, soitella ja setviä tätä asiaa sekä puhelimitse että tämän Kelan kanssa käydyn kirjeenvaihdonkin kautta, vaikka todellisen virheen on tehnyt joku ihan muu, niin kertaakaan ei ole tämä KO:n edustaja sanonut, että "on tosi harmi, että sulle on koitunut tästä vaivaa ja sori, että me mokattiin tällä tavalla".

Juu, ei puhettakaan, että puolella sanalla olisi joku pahoitellut mitenkään. Päinvastoin koko ajan on yritetty luistaa vastuusta ja vähätellä tekemisiään. No, tämä on mennyt eteenpäin ja tiedoksi vähän suuremmalla jakelulla. Mun suun olisi helposti saanut suljettua yhdellä "olemme pahoillamme" -lauseella, mutta jos asiakaspalveluasenne on päin persettä, niin se nyt vaan sitten on päin persettä ja siitä saattaa joskus joutua maksamaan. Kuten esim. nyt. Mulle ei nääs kukaan tule vittuilemaan ilman, että saa siitä vähän omaankin takkiinsa. Tavalla tai toisella.

viikko ja kolme päivää

Ensimmäinen viikko (+ 3 pvää) pillereitä takana ja vielä hengissä. (Onkohan tämä nyt muurahaispesän sohimista kepillä...?)

Oireita on luonnollisestikin ollut. Tai siis rehellisimmin 'oireita'.

Polvea jomotti yhtenä yönä ja käsivarsissa on ollut outoja kipuja, jotka meikäläisen kotidiagnoosin mukaan enteilevät luonnollisestikin niitä veritulppia. Omegaa olen ottanut joka ilta. "Paniikissa", voisi lisätä.

No, ei vaineskaan. Ihan olen suht lungisti ollut. Yhdessä kohtaa viikon varrella sattuneita perhepoliittisia keskusteluja Pienin kyllä totesi, että "selkeästi alkavat hormonit vaikuttaa", mutta se oli lievää vakavampaa liioittelua. Luulisin.

Kainalo sen sijaan on ihan täysin jo parantunut. Tai eri värinenhän se on muuhun ympäröivään nahkaan nähden, kun iho on uusi ja possunpunainen, mutta mitään vaivaa ei kainalosta enää ole. Ehkä mä en siis luovukaan siitä, kuten jo jossain välissä suunnittelin, kun oikein jäyti mua.

VieläOliJotain:
En tiedä, mutta yksi oikea oire voisi olla jostain muutoksesta kehossani se, että minulla ei juurikaan ole enää krooninen vilu.

Okei, pikkasen on ilmanala Suomessa lämmennyt kuukauden takaisesta ja toki sekin vaikuttaa siihen, ettei hampaat lyö koko ajan loukkua, mutta muutenkin. Esim. maanantaina kuljin töissä yleisön pyynnöstä huolimatta lyhythihaisessa erittäin ohuessa (muttei kuitenkaan läpinäkyvässä) puserossa. Eikä ollut tippaakaan vilu. Oli suorastaan lämmin. Ajattelin, että ehkä se oli vain joku kertatapahtuma, mutta ei. Tänäänkin tuli iltapäivästä tosi lämmin eikä todellakaan johtunut siitä, että olisi hulluna huhkinut hommia.

Tämä kyllä kelpaisi, jos tähän tilaan jäisin. Koko elämäni olen kärsinyt kylmistä jaloista, käsistä ja nenästä. Ehkä oppisin jopa tykkäämään talvesta. Nää... Tuskinpa sitä sentään kuitenkaan.

uimakortti

Ja joku vielä väittää, etteivät viranomaisten pyörät pyöri vikkelään. Kukkua se on !

Viikko sitten sain lääkäriltä diagnoositodistuksen "uimakorttia varten" ja nyt minulla on käsissäni jo päätös, jonka perusteella voin sen erityisuimakortin käydä ostamassa edulliseen lähes ilmaiseen 52 euron (+ 4 euron henk.koht. ladattava kortti) hintaan. Kahdesta kolmeen viikkoa uhkasivat käsittelyaikaa kuluvan, mutta alle viikko meni, kun päätöksen päiväys on 3.2.2016.

Täh...? Siis yksi päivähän niiltä vain on mennyt, koska postin kulkuun sinne päin pitää laskea ainakin yksi ellei kaksikin päivää !! No, mutta siis tosi vauhdilla se päätös tuli.

Eli jos saisin ahterini sen verran liikkeelle, että kävisin keskimäärin kerran viikossa uimassa, niin käyntikerran hinnaksi tulisi vain naurettavat yksi euroa. Eipä voi väittää, että olisi rahasta kiinni liikunnan harrastaminen. Ja koska päätöksellä lukee, että käy "kaikissa Helsingin uimahalleissa ja maauimaloissa", niin se on sitten kaikissa Helsingin rajojen sisäpuolella olevissa uimahalleissa. Kesällä sitten tulen olemaan vakiasiakas puolestaan maauimaloissa. Josta syystä kesästä on parempi tulla huippuhyvä, tai mä kostan.

Mutta joo, ei koskaan niin suurta pahaa, ettei jotain hyvääkin. Nyt mun on pakko ruveta nuukana käymään uimassa. Varsinkin kun tein juuri eilen uimapukuinventaarion. Yksi hyvä ja pari hätäapu-uikkaria.

Ja kun arpiakaan ei taatusti kukaan muu näe, niin mitään erityislupia en uimapuvun käytönkään kanssa tietenkään tarvitse.

Että ei sitten muuta kuin uimaan vaan taas. *glup* Onko pakko...?

kas, ihokas

Joo, vähän hankala keksiä otsikkoja. :D

Mutta ihosta piti sanomani, että se uusiutuu kyllä ällistyttävällä vauhdilla.

Maanantaina kainalo oli kirjaimellisesti päreinä ja liuskoina, mutta nyt muutaman päivän jälkeen se on jo... No, ei nyt terve eikä kauniskaan, mutta huomattavasti paremmassa kunnossa. Eikä enää ole kipeä kuin ihan pieneltä piraukselta, joten ei vaivaakaan juuri yhtään. Myöskään yöllä kainalo ei ole haitannut unia.

Eli kyllä tää tästä ! Jihaa, sanoi Ihaa !

VieläOliJotain:
Tuota mietiskelin, kun olette antaneet kiitosta tästä meikäläisen 'asenteesta' tämän savotan aikana.

Itsehän en koe mitenkään olleeni jotenkin normimeikäläisestä poikkeava. Olen suhtautunut tähän kaikkeen kuten kuvittelinkin ennen diagnoosia suhtautuvani, mutta ehkä 'asenteeni' on noin muista samassa tilanteessa olevista poikennut jonkin verran. (Yksi hoitajakin kyllä sanoi, että mulla on hieno positiivinen asenne.)

Mutta sitä vaan, että jos jollekin teistä lukijoistani tai teidän tuttavallenne tämä sama möökö joskus tulee - miltä Taivas teitä varjelkoon -, niin voisin sen verran sanoa opastukseksi ja uskonvahvistukseksi matkalle, että kannattaa ottaa löysällä vanteella ja kokemuksena muiden joukossa koko juttu, koska tästä kuitenkin selviää. Tavalla tai toisella.

Olipas kökösti muotoiltuja lauseita, mutta pointtini toivottavasti tuli selväksi.

Kela lähestyi

Taisin mainita, että olen saanut Kelalta korvausta, joka ei minulle kuulunut. Koska olen vastarannan kiiski, en hyväksynyt saamaani päätöstä ja korvausta, vaan lähdin selvittelemään, missä vika piili. Sen toki tiesin, että vika ei ollut minussa, koska en ollut mitään mistään pyytänyt tai tietojani minnekään ilmoittanut, joten oli kerrankin mukava lähtökohta ryhtyä penkomaan sylttytehdasta.

Useiden puhelinsoittojen perusteella kävi ilmi, ettei vika ollut myöskään Kelassa, vaan Kolmannessa Osapuolessa, joka ei suostunut millään myöntämään, että tekniikka voisi joskus pettää. Ehei, mitenkäs se nyt koskaan.

No, nyt tuli kaikessa hiljaisuudessa Kelalta nöyrä pyyntö saada oikaista aikaisemmin antamaansa virheellistä päätöstä ja lupa periä liikaa maksetut korvaukset takaisin. Ja tokihan minä sen luvan heille myönnän, koska itse tätä asiaa lähdin setvimäänkin.

Huvittavaa tässä on se, että virheen tehnyt Kolmas Osapuoli on ollut hiljaa kuin kusi sukassa koko asiasta. Ei puhettakaan, että minuun olisi kukaan ottanut yhteyttä ja sanonut, että "joo, sä olit oikeassa, meidän systeemit suolsi paskaa ja sori, että tästä koitui sulle vaivaa". Mutta eipä juurikaan yllätä.

Nyt on sellainen tilanne, että minähän en kyllä jätä tätä tähän. Huomenissa otan yhteyttä KO:een ja kysyn, oliko heillä missään vaiheessa tarkoitus tästä asiasta olla minuun yhteydessä ja jos ei, niin sellainen on kyllä harvinaisen paskaa asiakaspalvelua, josta ihan varmasti aion tehdä reklamaation.

Tässä kohtaa mun tajuaminen kyllä loppuu ihan totaalisesti. Hohhoijaa.

vikakerta ja loppulausunto

Siis lääkäriltä, ei blogille. Koska tästähän se vasta alkaa, kun aloitan hormonien napsimisen. Pitäisiköhän vaihtaa blogin nimeksi vaikkapa "Pientä turbulenssia" ? Toisaalta jospa elämä tästä tasaantuisikin, vastarannan kiiski kun olen. Joo, ei. Turha toive.

Notta aamusella oli sitten se viimeinen sädetys näillä tiedoin. Eikä ole vaikea arvata, että ikäänkuin kirsikaksi kakun päälle sain tänään sitten toiseksi hoitajaksi - niin, aivan - miehen. Ei ollut kyllä ihan poikanen enää se herra. Nauratti, kun tajusin, että hän se tulee mua nykimään. Että vielä viime metreillä...

Totaalirepeäminen oli lähellä, kun tämä miekkoinen otti oikein rillit pois ja tunki itsensä siihen meikäläisen rynnästen päälle syynäämään niitä pisteitä. Nenänsä melkein hipoi nahkaa enkä mene takuuseen, mikä oli odööri niillä tienoin meikäläistä siihen aikaan päivästä...

Enivei sädetykset saatiin hoidettua ja siinä tosiaan oli taikaa, kun kuuli sanat "Hoito valmis!" Outoa. Ja hassuakin. Niin siihen oli vain tottunut, että sinne pyyhälsi joka päivä tissit paljaina. Snorkkelin otin muistoksi matkaan minäkin ja vastalahjaksi annoin namit kiitosten kera tytöille. Ja pojillekin.

Sen jälkeen oli lääkärin vuoro ja meillä olikin oikein antoisa keskustelu. Muistin jopa kysyä ne muutamat mielessäni pyörineet kysymykset.

Eli mielenkiinnosta kysyin, miksi juuri minä sain ne 30 kertaa enkä esim. 16 kertaa. Syy oli se, että kun mulla oli siinä hoidon alkaessa niitä tuntemuksia rinnassa. Etteivät vaan pahenisi. Mielestäni ihan kelpo perustelu, jonka saatoin kakistelematta hyväksyä.

Ihoon liittyen sanoi, että mun kainalo on nyt pahimmassa vaiheessa menossa eli paraneminen alkaa saman tien. Hoitsumies sanoi siis väärin. Eli niillä, joilla on se 3 viikon hoito, jatkuu iho-oireiden paheneminen sen pari viikkoa hoidon jälkeen niin kuin mullakin nyt nämä kaksi viimeistä viikkoa, mutta viidennen viikon jälkeen alkaa paraneminen kaikilla. Siis jos oireita on ollut. Ja rasvalaput ovat ihan ok ja jos kutinaa tulee, kun iho paranee, saa laittaa kortisoniakin. Eli kaikkia rasvoja saa holvata just niin paljon kuin tykkää tästä eteenpäin.

Muistin pyytää todistuksen myös uimakorttia varten (Ronjalle vielä kiitos vinkistä omasta ja ystävättärenkin puolesta!). Lähetinkin sen jo Helsingin kaupungille käsiteltäväksi. Pari-kolme viikkoa menee käsittelyaikaa, mutta en mä nyt ennen sitä uimaan menisikään, joten ei haittaa.

Hormonilääkereseptin sain matkaan mukaan ja kävin niitä jo apteekista hakemassakin. Uuden maksusysteemin mukaan omavastuu on ensin 50 euroa, jonka jälkeen sitten se 4 euroa per ostokerta. Eli nyt kun otin kolmen kuukauden satsin, niin maksoin siitä n. 41 euroa. Seuraavasta maksan loput omavastuusta ja loppuvuoden 2x 4 euroa. Ja vuoden päästä homma kuittaantuu ja omavastuuta pitää taas maksaa. Yhteensä ne pillerit maksavat mulle vuodessa siis vähän alta 60 euroa. Tai siis mulle ja mulle... Vakuutukseenhan mä nekin laitan tietysti kuten kaikki muutkin laskut, mitä tästä savotasta on tullut. Eli ihan sama, mitä maksavat, vaikka ei toikaan nyt mua konkurssiin veisi.

Mutta joo. Tamofen on siis lääkkeen nimi. Ei kai tässä auta räpistellä, aloitettava ne on kumminkin, joten sama vaikka tänään. Lääkäri sanoi, että se ei suurelle osalle aiheuta mitään sen ihmeellisempiä oireita kuin ehkä vähän kuumia aaltoja ensimmäisen kuukauden aikana, mutta että sitten rauhoittuisi. Sitä kun otetaan vain yksi tabletti nykyään, kun aikaisemmin on otettu kaksi. On huomattu, että kahdesta ei ole mitään haittaa, mutta ei sen suurempaa hyötyäkään, joten yksi päivässä riittää. Kun nyt muistaisi senkin ottaa. Siitä on meinaan joitakin vuosia, kun viimeksi on hormonipillereitä päivittäin nappaillut.

Matkasta etelän lämpöön, joka nyt sitten toivottavasti toteutuu huhtikuussa, kysyin ja lääkäri sanoi, että ei tarvitse hysteerisenä pelätä aurinkoa. Pitää vain suojata rinta, kun sädetyskohdalla on taipumus palaa herkemmin. Sanoi kohdanneensa näiden vuosien aikana yhden melanoomapotilaan, jolla sädetys oli ollut altistava tekijä, joten näissä tapausmäärissä se on aika epätodennäköinen vaihtoehto.

Sen verran käski olotiloja seurata, että jos tulee jotain, joka on poikkeavaa tai muuten epäilyttää, niin pitäisi ottaa yhteyttä oirepuhelimeen (vai mikä se nyt oli...). Etenkin jos huhti-toukokuussa tulee kuivaa yskää, joka ei meinaa häipyä, niin se voi olla sädetyksen jälkiseurausta ja se hoidetaan sitten antibiooteilla ja kortisonilla, mutta sekin on kuulemma tosi harvinainen jälkiongelma. N. 1-2 % hoidetuista saa sen eikä ole vaarallinen, mutta hoidettava se kumminkin on. Eli sitä odotellessa. Meikäläisellä kun nämä keuhkot ovat se heikko lenkki.

Sitten kertoi eräästä tapauksesta, jossa nainen, jolla ei ollut ollut mitään turvotusoireita kädessä koskaan, meni vuosien kuluttua leikkauksesta johonkin lämpökivihoitoon tms. ja sai sen jälkeen aivan mielettömät turvotukset käteen. On joutunut käymään lymfaterapiassakin monia kertoja eikä tahdo helpottaa ollenkaan. Eli ei voi koskaan tietää, mikä saattaa laukaista jälkioireita vielä vuosienkin päästä.

Jälkiseuranta - ja nyt ei tarkoittanut mitään sitikanin tassunjälkiä lumessa - on ensimmäisen kerran sitten marraskuussa - leikkauksen vuosipäivän aikoihin - ja sen jälkeen kolmen ja viiden vuoden kuluttua. Siis labrojen kanssa, mammografia on joka vuosi. Ja meikäläiselle määräsi suoraan ultrankin siihen samaan satsiin mammon keralle, vaikka Samisystävätär sai sitä oikein kinuamalla kinuta. Olin tosi iloinen ja helpottunut, ettei tarvinnut siitä ruveta kättä vääntämään, kun sen joka tapauksessa olisin vaatinut. Eli siitäkin pinnat lääkärille. Kuten muustakin.

Kiitin lääkäriä ja kerroin olevani tosi tyytyväinen kaikkeen saamaani hoitoon joka taholla. Sanoin, että helposti tämä keikka meni eikä vähiten heidän ansiostaan.

Mutta niin. Jos tarkkoja ollaan, niin blogin pitäisi nyt päättyä tähän, kaiketi. Ehkä emme kuitenkaan ole niin tarkkoja. Päivitystahti luonnollisestikin hidastuu, kun päivittäiset kokemukset päättyvät, mutta tuskin loppuu kokonaan. Etenkin jos niitä hormonihoito-oireita alkaa tulla enemmänkin.

Tässä vaiheessa kuitenkin haluan kiittää lämpimästi kaikkia, jotka ovat osallistuneet keskusteluun täällä blogissa tai vaikka vain seuranneet sitä sivusta. Kiva, kun olette jaksaneet olla mukana matkalla, koska teidän ansiostanne minäkin olen jaksanut tätä polkua taapertaa.

Kuulumisiin täällä ja tuolla.

VieläOliJotain:
No, hittolainen! Luin hormonipillereiden tuoteselosteen ja hyvä, ettei nyrjähtänyt vähän muutakin kuin vain kulmakarvat.

Sivuoireiden luettelo oli valehtelematta melkein puolen metrin mittainen!! Siinä oli lueteltu kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin oireet, mitä kuvitella saattaa. En meinaan enää keksinyt muuta kuin ehkä nivussilsan, joka jäi sen listan ulkopuolelle. Ja todennäköisesti mä saan sen, joten voidaan sitten senkin osalta huokaista ja lisätä listaan. Mm. 'syöpä' ja 'kasvain' erilaisissa paikoissa oli mainittu muutamaankin otteeseen. Ja kaikenlaiset huimaskelut ja muut oksentelut olivat ihan normisettiä. Että jihaa vaan sitten niin.

Joo... Eipä pistetä lappua luukulle tän blogin osalta ennen kuin on katsottu, millaisia jatko-osia noin 'lääkkeet' vielä saavat aikaan. Hohhoijaa, sanonpahan vaan...

ohuesti hatuttaa

Illalla ihmettelin, että mikäs akana se on tissin alle pesiytynyt kun niin nipistää. Piti ihan valoon ja pelin tykö könytä katsomaan.

Joo, nyt on sitten tissinaluskin auki. Ei isosti, mutta kumminkin, piru vieköön. Ja huomenna pitäisi pystyä pitämään utaretukia koko pitkä päivä. Saas nähdä, miten senkin kanssa käy. Voi olla, että kaivoksella nähdään jotain ihan ennen näkemätöntä aktiviteettia & taukohumppaa, kun alan riipiä ryntäitäni vapauteen.

Mutta että pitkin... Kirottua.

VieläOliJotain:
Ja kainalo sen kun komistuu, kun tumman kuoriutuvan nahan alta pilkistelee possunpunainen uusi iho. Bjyytiful indiid.

kauhukuvia todistusaineistoksi

Tai kuva. Eli mun kainaloparasta näin sädetyksen loppumetreillä. Hyvin näkyy, kun iho on kääriytynyt ihan rullalle tosta arven kohdalta ja vierestäkin.

Kuvassa ei näytä juuri miltään (koska on rasvattu ja siksi terveemmän näköinen), mutta voin vakuuttaa, että tuntuu sitten senkin edestä. Eikä mun kainalonahka nyt noin ryppyinen normisti ole, mitä tossa yläpuolella näyttää. Se nahka on vaan palanut siitä monta kertaa peräkkäin tän kuukauden aikana ja siksi on kuin norsun persiitä.

Mutta joo, Harmi toisaalta kun ei ole kesä. Voisi olla hihattomissa 24/7. Siis työmaallakin ilman, että jäätyy kalikaksi ja leimataan lopunajan kajahtaneeksi.

VieläOliJotain:
Myös nahkan väri on oikeasti tosi tumma, melkein tummanruskea, vaikka kuvasta sitä ei huomaakaan.

tokavika

Eli viittä vaille valmis sarja. Tai oikeastaan yhtä vaille tämän päivän jälkeen.

Maanantaina on siis viimeinen sädetys sekä lääkärin loppuvastaanotto. Ei siellä varmaan mitään ihmeellistä tapahdu. Pari kysymystä on mielessä, mitä voisin kysyä, mutta todennäköisesti en muista. Eikä silläkään niin väliä. Eivät ole tärkeitä ja ne ehtii myöhemminkin.

Joo, homma loppuu just, kun hoitajat ovat oppineet mun nimen. Tänään odottelin käytävässä ja tuttu hoitsu käveli siitä ohi huone 5:een. Kuulin, kun sanoi toiselle: "Virtanen (nimi muutettu) on jo tullut." Saattaa kyllä olla, että ovat oppineet sen jo aikaisemminkin, kun sukunimi on vähän harvinaisempi kuin Virtanen tai Järvinen.

Mukavia hoitajia oli tänäänkin. Kaikki he ovat olleet. Ystävällisiä ja ennen kaikkea kärsivällisiä, kun meitä eukkoja on siellä joka lähtöön kiukuttelijoista hysteerikkoihin. Aina jutellaan niitä näitä siinä sivussa ja välillä tulee lohkottua ihan leukojakin, joita sitten naureskellaan porukalla. Ostinkin heille kiitokseksi pienen namiboksin, jonka vien sitten sinne maanantain viimeisellä kerralla.

Tänään sanoin heille, että en ole ehtinyt kyllästyä siellä ramppaamiseen, vaikka moni sitä ennusti ja vaikka tämän pisimmän kaavan mukaan siellä tulikin käytyä. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä, joten parempi kaikkien kannalta, että sinne menee hyvillä mielin. Ainoastaan se odottaminen sillä yhdellä viikolla korpesi, mutta sitä en tietenkään hoitajille sanonut. Minun kanssani operoidessaan ei ole ollut mitään ongelmia koneen kanssa tai muutenkaan ja joka kerta olen kymmenessä minuutissa selvinnyt sisään ja ulos. Että kaikista huokailuistani huolimatta, olen varmasti ollut potilas helpoimmasta päästä.

VieläOliJotain:
Tenavatalkki kainalossa tuntuu heti jo tosi hyvältä, joten kyllä sekin siitä vielä suttaantuu.

kesimistä

Ja just, kun hoitaja pääsi sanomasta, ettei kainalo sentään kesi, niin kesiihän se. Ei muuten, mutta juuri sen haavan kohdalta. Eli leikkaushaavan ohut iho on nyt palanut ja sitä kautta alkanut kesiä. On muuten vinkeä tunne, voitte uskoa sen.

Parina iltana olen laittanut Bepanthenia, mutta en ole vakuuttunut sen tehosta yksinään. No, huomenna illalla pääsen kokeilemaan vanhaa kunnon tehomönjää rikkinäiseen ihoon: Tenava-rasvatalkkia ja Bepanthenia sekaisin. Siitä tulee sellainen liisteri, että oksat pois. Siksi en sitä olekaan vielä uskaltanut kokeilla, kun epäilen, ettei ole seuraavaksi päiväksi tarpeeksi imeytynyt/ hankautunut lakanoihin. Mutta huomenna on perjantai, joten voin kokeilla sitä huoletta.

Sain kyllä klinikalta sellaisen Mepilex-vaahtosidoksen, joita käytetään just sädehoidon aiheuttaman ihoreaktion suojaksi, mutta en kokeillut sitä vielä. Se kun voi olla monta päivää paikoillaan - paitsi ei tietenkään sädehoidon aikana -, jos haava/ iho ei eritä mitään kuten minulla, joten säästän sen ensi viikkoon, kun nyt pystyn olemaan suurimman osan päivästä ilman paitaa ja rintsikoita. Katsoin sellaisen hintaa apteekissa ja kuten hoitaja sanoi, aika tyyriitä ovat: melkein 7 euroa yksi sidos. Tosin meidän työpaikan vakuutus saattaisi korvata nekin, täytyy kysäistä. Siis jos tämä ei nyt tässä ala pikkuhiljaa parantua.

VieläOliJotain:
Päivän hyvätyö: autoin vanhempaa rouvaa ilmoittautumislaitteen kanssa. Eiliseksi hyvätyöksi voin kirjata sen, kun hain vanhalle huonojalkaiselle miehelle lasin vettä.

Tuolta klinikalta nämä hyvät työt irtoavat kyllä melko helpolla.

boosteri alkoi

Eli kohdennettu sädetys leikkauskohtaan alkoi. Melkein samanlainen sessio oli kuin muutkin kerrat.

Selällään pötkötin, asento löytyi ehkä vähän helpommin, kun ei tarvinnut niin säätää. Sädetys tuli eri kulmasta ja sen masiinan ääni muuttui kesken sädetyksen, mutta muuten meni yhtä helposti kuin aikaisemminkin. Eli eiköhän näistäkin selvitä suht sukkelaan.

Lääkäri oli kirjoittanut minulle todistuksen vakuutusyhtiötä varten, jotta saataisiin ne loputkin matkarahat takaisin. Vähän on venynyt tämänkin asian hoito, mutta parempi myöhään.

Työystävälle sanoin, että tän satsin jälkeen tämä homma on ohi ja edessä on enää hormonihoito viiden vuoden rypäksenä. Työystävä totesin nauraen: "Ja vissiin pientä turbulenssia tiedossa..."

Nauratti muakin silloin, mutta ei naurata enää.

Tuntuu, että otsasta kasvaa molo toisensa perään. Pikkasen alkaa olla pinna kireällä kaikesta tästä, mitä on niskaan kaatunut viimeisen neljännesvuoden aikana. Ja ehkä vähän pidemmälläkin aikavälillä. Ei ole oikein päässyt palautumaan edellisestä ahdistuspaskasta, kun seuraava on jo lävähtänyt päin. Eli varsin sopiva perusta tuleville 'turbulensseille'. Itseäkin ärsyttää jo valmiiksi.

Miten jotkut ihmiset kykenevät olemaan kuin viilipytyt 40 asteen pakkasella ? Mä en tajua. Niissä täytyy olla jotain vikaa. Tai sitten... niin.

5/6 ja yhden satsin päätös

Mun murtolukutaito alkaa olla tapissaan. Pitäisiköhän suorittaa siitä joku arvosana ?

Eli nyt päättyi se perussädetys ja huomenna alkaa ns. boosteri, joka ymmärtääkseni on sitä kohdennettua sädetystä leikkauskohtaan. Siis pienemmälle rinnan alueelle kuin nyt. Ja mä todellakin toivon, että kohde on rinnassa, kaukana kainalosta.

Kainalo on meinaan ottanut nyt tässä viikkojen aikana osumaa sillä mielellä, että se arven ympäristö on väriltään jo melkein liila. Kipeäkin se on. Iho on siis arka sillä tavalla, ettei siihen oikein parane koskea ja kuitenkin pitäisi pystyä pitämään rintaliivejä ja paitaakin päällä, kun ei vielä meikäläisen alalla ole päästy siihen pisteeseen, että hakkua heilutettaisiin ihan topless.

Tänään aamulla oli suorastaan tuskaa vetää ryijyä niskaan ja kun ensi viikolla pitäisi ihan ehdottomasti päästä töihin, niin saattaapi olla, että loppuviikosta vetäydyn kodin puolialastonretriittiin eli viettämään vemppaa. Että jos sillä vähän helpottaisi oloa ja varmistaisi työkyvyn viikon päästä.

Hoitajalle kun kainalosta mainitsin, niin hän kurkattuaan sitä sanoi, että sehän on suorastaan hyvän näköinen, kun ei kesi eikä iho ole rikki eikä märkääkään valu mistään. Siihen oli pakko todeta, että kuulostaa siltä, että mullahan on vielä varsin mainio tilanne. Joten ei muuta kuin suu suppuun, loppusuoralla ollaan.

VieläOliJotain:
Tohottajan luonnekuva täydentyy: tänään sillä oli mies mukana (vaikka on jo koko vuoden siellä käynyt hoidossa) eikä todellakaan pelkästään kuskina. Sieltä pukuhuoneesta se mies tuli ja taisi olla sairaalan psykologikin mukana keskustelemassa... jostain.

En oikein tiedä, miten ajatukseni muotoilisin. Varmaan on joku psykoosi iskenyt, kun niin "turvattomaksi" olonsa siellä tuntee. Eikä tarvinnut kuuloa pinnistellä, hyvin kuului kaikki, mitä puhui niille hoitajille. Ja taas jouduin vähän oveen koputtamaan, että ymmärtäisi lopettaa avautumisensa hoidon jälkeen, kun hänen takiaan oltiin taas jo puoli tuntia myöhässä aikataulusta.

Mä niin toivon, että tän loppuviikon sillä on ajat vasta mun jälkeen. Hermopiukeus on meinaan ikävä tauti enkä takaa ollenkaan, etteikö jotain voisi suupielestä lipsahtaa.

kuumetta, matka-sellaista

TM suunnittelee kevätmatkaa jonnekin lämpimään. Ei siksi, että itse sinne haluaisi, vaan jostain muusta syystä, josta en ole vielä oikein päässyt käryllä, mikä se on. Vaihtoehtoja meinaan riittää.

Yksi - ja todennäköisesti oikea - vaihtoehto on Hyvittely. Hän yrittää hyvitellä meikäläiselle sitä, että suunnittelevat 'poikain' (en viitsi tähän laittaa sitä nimitystä, jolla heitä kutsun, koska kaikki eivät ymmärrä, että se on vitsi) kanssa retkeä sinne, tänne ja tuonne seuraavan puolen vuoden sisään. 'Pojista' yksi on eronnut - mutta jo parisuhteessa, tietenkin -, toinen leski ja kolmas TM, joka varmaan haluaisi olla ihan kumpi vaan edellä mainituista, joten kahdella ensiksi mainitulla aikaa riittää, kun ei tarvitse kantaa huolta perheen haluista.

Siksi siis TM yrittää nyt pitkin hampain tehdä paikkoa ja suunnittelee viikon reissua aina hilpeille Kanariansaarille. Ja mikäs siinä. Arvostan elettä ja mielelläni toki lähden reissuun, jos se saadaan toteutumaan huolimatta siitä, etten pysty auringosta nauttimaan siinä määrin kuin haluaisin.

Joka on se kavioeläimensilta, jota pitkin tämä kirjoitus kainalossani konttasin juuri tähän blogiin enkä siihen toiseen.

Täytyy kysyä lääkäriltä - ellei siis täältä löydy tietoa jo aikaisemmin -,  miten paljon sitä aurinkoa pitää oikein vältellä. Ettäkö kokonaan vai riittääkö, jos pidän t-paitaa päällä ollessani auringossa/ uimassa.

Vaikka meikäläiselle se on ihan sama, vaikken enää ikinä aurinkoa ottaisi minuuttiakaan. Olen kyllä oman osani auringosta tässä elämässä saanut, joten varjo käy minulle vallan mainiosti. Kunhan se on lämpimässä maassa meren äärellä.

"kuti, kuti kultasein..."

Rinta, ei siis tissi, tuosta yläosasta on pikkasen kutissut tässä viikon aikana, mutta se on ihan normaalia. Kutina oli mainittu oire-listassa ja sitä varten annettiin mukaan ihan ohje suolaliuosta varten, jolla ihoa voisi yrittää rauhoitella.

Joo, kiitos, mutta ei kiitos ainakaan vielä. Kuusenpihkavoidetta olen laittanut rinnan alle, ettei tulisi hiertymiä ja sillä olen kutinakohtaakin sivellyt. Hiertymän alkuun on auttanut, mutta kutinasta on vaikea mennä sanomaan. Ehkä, tai sitten ei. Parempi olla vaan miettimättä, niin menee ohi. Tai unohtuu. Kuten pissahätäkin.

4/5

Enää ensi viikko ja viimeinen kerta. Sitten se on ohi. Ja on muuten ohi tämä tammikuukin.

Tänäänkin juttelin vieraan naisen kanssa odotellessani vuoroani. Mahdottomaksi olen mennyt.

En ole tavannut vielä ketään toista, jolla olisi tämä sama 30 kerran sädehoitokuuri määrätty. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Kai se sukurasite on sitten niin massiivinen - huolimatta siitä, ettei niitä uusimisia ole tapahtunut sitten 70-luvun -, että ampuvat nyt sitten isolla tykillä varmuuden vuoksi. Luulen ma.

Kaipa nuo tietävät, mitä tekevät.

Toisin kuin Kela, joka maksaa mulle rahaa, joka ei mulle mun mielestä kuulu ja jota en ole hakenut, mutta sekin on ihan se ja sama. En valita siitäkään.

VieläOliJotain:
Eikä muuten ole ensimmäinen kerta, kun Kela maksaa mulle korvausta, jota en ole pyytänyt.

Mikäköhän täppä heidän tiedostoissaan on päällä, kun tyrkyttävät koko ajan rahaa meikäiselle ? Niin kuin Jäätteenmäelle faksia, "pyytämättä ja yllättäen".

tohottaja

Pitkään olen miettinyt, millä nimellä häntä kuvailisin ja nyt sen keksin: tohottaja. Meinaan yksi nainen, joka tuolla kans käy hoidoissa.

Sellainen, joka puhuu vähän hengästyneesti koko ajan. Vaikuttaa akateemisesti sivistyneeltä, on siisti, meikäläistä varmasti nuorempi ja koko ajan jotenkin hermostuneen oloinen. Hengästyneenä naureskelee siinä kälätyksensä välissä.

Tänään oli minun edellä ja reilusti yli tupla-aika meni hänellä sisällä, taas. Olen meinaan huomannut sen aikaisemminkin, että hällä kestää. Ja nyt selvisi miksi: hän jää sinne tohottamaan turhaa asiaa. Sanon turhaa, koska en voinut olla kuulematta, kun siinä ohuen oven takana tohotti sitä hoitajalle.

Hoitaja yritti rauhallisesti selittää ja rauhoitella, muttei siitä ollut sanottavaa hyötyä, kun se tohottaja itse tiesi asian paremmin. Siis sen hoitohomman. Juu, ei tiennyt, sen minäkin olisin voinut kokemukseni perusteella hänelle kertoa. Hoitaja yritti, mutta ei kun vaan tohotus jatkui ja jatkui ja jatkui...

Siinä vaiheessa naputtelin jo kynsilläni oven karmia ja toinen hoitaja siitä ottikin heti kopin avaten oven minulle, josta raosta sitten luikahdin hoitohuoneen puolelle.

Huh. En kadehdi niitä hoitajia kyllä yhtään. Eikä meikäläisestä olisi tuollaiseen työhön ikipäivänä. Liian kipakasti sanoisin, jos tohottaja osuisi kohdalle.

"ruskie neitsyt, valgie neitsyt sano sinä, sano sinä..."

Ei tässä ole neitseitä nähty vähiin aikoihin. ei ruskeita eikä valkeita, mutta ruskea tissi sen sijaan on nähty. Ja valkea siinä vieressä kaverina. Puhumattakaan kainalosta!

Niin koomisen näköistä, kun toinen puoli rynnäksestä on ruskea ja toinen kalan b-puolen värinen. Ja kainalohan kesälläkin on yleensä se, joka ei rusketu, kun on piilossa, mutta nyt keskellä talvea meikäläisen kainalo on kyllä niin ruskea, ettei koskaan ennen.

Taannoin n. kolmannes ihmisikä sitten, kun kävin iho-ongelmieni takia valohoidossa, olin myös ihan kivasti ruskettunut keskellä talvea ilman käymättä Suomen rajojen ulkopuolella. Kaksi härkästä yhdellä kärpäsellä siis. Hävisivät meinaan iho-ongelmatkin.

VieläOliJotain:
Mun sosiaalisuus alkaa huolestuttaa jo. Tänäänkin juttelin ensin ennen hoitoa erään vanhemman rouvan kanssa ja sitten vielä hoidon jälkeenkin hetken toisen samaa sarjaa olevan kanssa. Ovat maailmankirjat sekaisin nyt!

Mukavia olivat kyllä molemmat. Jälkimmäisellä oli toiseksi viimeinen hoito edessä ja hihkaisin hänelle raikuvat onnittelut kyllä vilpittömän iloisena hänen puolestaan.

No, ehkä ne hormonit sitten palauttavat meikäläisenkin maan pinnalle takaisin. Loppuvat kaikennäköiset turhat hilpeilyt ja muut mukavan puhumiset.

parempi myöhään kuin vielä myöhempään

Hoitoaika oli klo 19.20. Niin, olisi pitänyt olla, mutta oliko ? No, ei ollut, vaan puoli tuntia myöhässä. Josta syystä olen ollut kotona vasta suihkun.

Tänään siirsin syrjään luontaisen jurouteni ja keskustelin käytäväjengin kanssa. Onneksi sain kutsun riisuutumaan juuri sillä hetkellä, kun jutut alkoivat lipsua horinan puolelle. En olisi meinaan voinut pidätellä itseäni enää yhtään kauempaa. Joten kävi tuuri. Mulla ja heilläkin.

Yksi rouvista oli kyllä ihan ässä. Siis oikeasti. "Ai, mä en tiedä noista mitään, kun en ole viitsinyt enempää kysellä tai netistäkään tietoa kaivella. Mä luotan, että kyllä ne kertoo mulle kaiken sen, mitä mun pitää tietää ja loppu on turhaa."

Hyvä, etten tehnyt aaltoja! Loistava asenne ! Just tollasella selviää ilman turhia kohkaamisia, stressistä puhumattakaan. Samaa olisin voinut suositella siinä niille muutamille muillekin.

VieläOliJotain:
Tapasin naapurin Samisrouvan lähikaupan pihassa. Onneksi on lähikauppa, muuten ei varmaan tavattaisi koskaan. Nauroin hänelle, että mulla alkaa selvästi se joku endorfiinikupla, jossa olen nämä viikot lillunut, tyhjentyä, kun en kestä enää tyhmiä ihmisiä. Tai siis kestän niitä taas yhtä vähän kuin aikaisemminkin. Tässä välissä oli vaan joku zennnn -kausi, jolloin olin täynnä Rauhaa ja Hyvää Tahtoa.

Vai olinko..? Ehkä olin, ehkä en. Mutta nyt se on joka tapauksessa loppu ja se näkyi töissäkin: palaverissa olin taas oma laveasanainen ja kärkäs itseni ja puhelimessa annoin isokirjaimista palautetta Kelan virkailijalle. Joka onneksi kyllä tajusi, ettei heillä nyt mennyt ihan niin kuin Römsöössä ja perääntyi hyvässä järjestyksessä.

Jotenkin maailma näyttää taas terävämmältä. Jännä juttu.