tiistai 24. toukokuuta 2016

maailmassa monta ihmeellistä asiaa

Näitä ajatuksia olisin voinut kirjoittaa toiseenkin blogiin, mutta menkööt täällä, vaikka melko heppoinen onkin aasinsilta.

Ne, jotka tietävät minusta jotain jo aikaisemmilta ajoilta tietävät, että olen sitä mieltä, että suomalaisia kalvaa sekä kateus että laiskuus. Ollaan kateellisia toisille ties mistä, mutta ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin, jotta itsellä olot muuttuisivat. Odotetaan vain, että se 'joku muu' muuttaisi tilanteen paremmaksi. Eli suomeksi: tulisi lottovoitto tai taivaalta sataisi rahaa. No, on se kolmaskin vaihtoehto, mutta ei siitä tässä nyt.

Uskomattominta on, että ihmiset todellakin ovat kateellisia nimen omaan rahan takia. Muulla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Elämä on aina mallillaan, kunhan on vain tarpeeksi rahaa. Tosin näille kateilijoille mikään rahamäärä ei ole tarpeeksi, mutta enivei.

Ollaan kateellisia yksinäiselle yksinhuoltajalle, jos hänellä vain taloudellisesti asiat ovat kunnossa. Viis siitä, että hän on ehkä väsynyt tai stressaantunut tai ihan vain tuntee itsensä yksinäiseksi ilman toista aikuista. Mutta jos rahaa riittää, niin kaikkihan on hyvin. Not.

Ollaan kateellisia perheelle, joilla on kaksi autoa ja talous kohdillaan, vaikka perheessä ehkä on vakavasti sairas lapsi, joka ei ikinä tule parantumaan kroonisesta sairaudestaan, huonoimmassa tapauksessa jopa sairastuu pahemmin. Mutta joo, kun rahaa on tarpeeksi - ja ne kaksi autoa -, niin elämähän on mallillaan, mitä siitä, että huoli lapsesta meinaa särkeä vanhemman sydämen.

Jopa mullekin ollaan oltu kateellisia! Miettikää miten naurettavaa! En tiedä, oliko joku lokakuussa mulle kateellinen, silloin keskiviikkona 14. päivä. Ei ehkä just sinä päivänä, mutta varmaan taas tänään on, - koska minulla kävi niin peikkomainen tuuri, että selviydyin tässä vaiheessa rintasyövästäni enkä kuollut tai joutunut edes koviin hoitoihin - tietämättä ollenkaan, mitä mielessäni pyörii aamuyöllä suden hetkellä liittyen sairauteeni. Tai johonkin muuhun huoleen elämässäni.

Juu, ulkoisesti ovat asiat hyvin - Luojalle kiitos, että olen ymmärtänyt varautua pahan päivän varalle -, mutta kyllä meillä kaikilla - myös meillä 'hyväosaisilla kermaperseillä' - on huolia, murheita ja isojakin suruja. Raha toki helpottaa, mutta sillä ei saa ostettua ihan kaikkea ja sitä nämä kateilevat kitisijät eivät tajua, pölkkypäitä kun ovat.

Tai ehkä heillä onkin liian helppoa, kun kaikki osa-alueet lasketaan yhteen. Luulen meinaan, että kun menee oikein todella huonosti ja kun on oikein todella vaikeaa ja raskasta elämässä - syystä tai toisesta -, niin silloin ei jaksa enää edes valittaa. Tai olla kateellinen. Vai pitääkö se kateus kenties hengissä ? Siltä välillä vähän vaikuttaa.

Ugh. Olen puhunut.

VieläOliJotain:
Mulle on sanottu, että olen sitkeä ja positiivinen. En ole, en ainakaan koko ajan ja kun katson elämääni taaksepäin, niin mulla, jos jollain olisi aihetta olla ihan perkeleen katkera ja kateellinen kaikille. Että miksi just mun kohdalle on sattunut kaikki nämä vastoinkäymiset, kurjuudet ja vaikeudet.

Valitsen kuitenkin olla olematta ja sillä valinnalla jaksan tämän päivän ja huomisenkin.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

on nii hikikii

Yölliset hikikohtaukset ovat nyt lähes jokaöisiä kokemuksia. Viime yönä oli jotenkin ihan erityisen kosteaa, vaikken nyt mistään hikilätäköstä herännytkään. Sen verran oli kuitenkin 'lämmin', että näin jopa unta siitä, että hikoilin ihan pisaroita. Notta, taisi olla e-männällä pikkasen kuuma.

Onneksi toistaiseksi olen kuitenkin pystynyt nukahtamaan uudestaan lähes heti, sillä kostea uni-iho viilenee kyllä käsittämättömän nopeasti, jonka jälkeen peiton alla lämpimässä uni tulee ennen kuin ehtii kattia sanoa. Täytyy kyllä yrittää löytää jotain kauhun tasapainoa tähänkin hommaan. En ole tottunut nukkumaan ilman paitaa, mutta niinä öinä, kun olen jostain syystä jo alkuillasta ollut niin lämpimissäni, etten ole yöpaitaa päälleni laittanut, on ollut jotenkin helpompaa.

Toisaalta tiedän, että tilanne voisi olla paljon pahempikin, joten en ota tästä - ainakaan vielä - mitään suurempia paiseita. Sen sijaan lisääntyneet rytmihäiriöt vähän mietityttävät. Tosin niihin voi olla syynä enemmän tai vähemmän jatkuva semi-itseaiheutettu väsymystila. Sitä sitten paikkailen bussissa matkalla töistä kotiin.

Tänäänkin nukuin niin sikeästi, että meinasin ajaa poistumispysäkin ohi, mitä ei ole tapahtunut muutamaan vuoteen. Bussiunet virkistävät kyllä tosi hyvin, joten en valita työmatkastakaan, joka on pidentynyt ajallisesti - kiitos massiivisten tietöiden. No, ehkä tilanne helpottuu sitten joskus ja muuttuu jopa entistä paremmaksi siltä osin. Siihen asti nukun päiväunia.

VieläOliJotain:
On kyllä käsittämätön kevät ollut! Tuntuu kuin kesä olisi jo tosi pitkällä, kun tässä on aikaisempina kesinä joutunut alistumaan siihen ajatukseen, että kesä - tämä tällainen, mitä nyt on ollut jo huhtikuusta - alkaa vasta juhannuksen jälkeen. Jos silloinkaan.

Tällä sabluunalla jos mennään syksyyn saakka, niin voe että on mukavata se. Toivotaan niin.

tiistai 10. toukokuuta 2016

100 päivää pillereitä

Ensimmäinen Tamofen -pilleripaketti on nyt sitten popsittu loppuun ja hengissä ollaan (hengessä Kollaan).

Joo, paha tietty itse arvioida, ovatko hormonit meikäläistä jotenkin sekoittaneet vielä hullummaksi, mutta omasta mielestäni olisi voinut mennä huonomminkin. Siis sillä oletuksella, että kaikki henkisen puolen oireet olisivat jo tulleet, jos olisivat tullakseen. Niitä kasvaimia, veritulppia sun muita 'pikkuvikojahan' saattaa jossain päin muhia ilman, että olisivat vielä oireita tehneet. Eli niitä odotellessa.

Yksi 'henkselipuolen' muutos on se, että olen ruvennut stressaamaan ihan turhia. Tiedän sen, mutta tieto ei tässä kohtaa auta tipan tippaa. Murehdin olemattomia hypoteettisia tulevia, joiden todennäköisyys toteutua on noin promillen tuhannesosan luokkaa, jos sitäkään.

Suurimmat huoleni koskevat näitä rakkaita täällä kotona. Tai missä ikinä kulkevatkaan. Pelkään, että meteoriitti kopsahtaa heitä otsaan tai jotain muuta yhtä järkevää. Eikä sille tunteelle voi mitään. Pillerit ovat selvästikin herättäneet sisäisen kanaemouteni eikä se todellakaan kaakata hiljaa.

Huokaus.

Mutta muuten porskuttelen ihan tukevasti (*kop-kop-kop*).