nännimäistä meininkiä, sanon minä

Otsikosta voi arvata postauksen aiheen, kyllä: nänni.

On meinaan pirun kipeä. Sellainen, kuin olisi imettänyt kaksi viikkoa kuukautta tauotta. Hyvä. että siihen uskaltaa edes vilkaista ilman vinkaisua. Ja kuitenkin pitäisi pitää koko ajan vielä rintsikoita. Tai olisi ainakin suotavaa pitää näillä kannuilla. Mutta kun sattuuu-uuu-uuuuuh !!

Kävin apteekista ostamassa Lansinohia, jota laitoin nänneihin silloin imetyksen aikana. Ei juurikaan havaittavaa apua, ei edes mentaalipuolella. Joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää joko reiälliset prnorintsikat tai sitten olla ilman. Ja koska ensimmäinen vaihtoehto ei ole mikään realistinen vaihtoehto, olen sitten ilman.

Olin siis eilen iltapäivällä kirjaimellisesti Puolialaston Leipuri, kun paistoin joulutorttuja, koska pelkkä paitakin hinkkaa. Ei niin kivaa kenestäkään kuin miltä ehkä kuulostaa.

Huomasin muuten kumartuessani eteenpäin, että kun ennen nännien kellonaika oli viisi vaille yksi, niin nyt se on vasta kymmentä vaille yksi. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Vasen siis on jätättänyt viisi minuuttia ja osoittaa nyt epäsymmetrisesti uuteen ilmansuuntaan. Ei sillä, että sitä kukaan muu kuin meikäläinen ilman järkyttäviä akrobaattisia liikesuorituksia näkisi, mutta tiedoksi vaan.

Toivottavasti tämä on vain jotain leikkauksen jälkeistä arkuutta eikä esim. pysyvä olotila, koska siinä tapauksessa saavat vielä poistaa koko pskan.

VieläOliJotain:
Iltasella sitten puuhastelin liimapyssyn kanssa (kuinka paljon voi ihminen liimapyssyn kanssa sohlata, kysynpähän vaan !), ilman paitaa yms. Ja kun vielä istuin takkatulen loimotuksessa lukemassa kirjaa höyryävä teekuppi vieressäni - ilman paitaa yms. siis -, niin tulipa fiilis elokuvasta Kalenteritytöt, jossa tällaiset vanh... krhm... kypsemmät naishenkilöt poseerasivat kaikenlaisissa puuhasteluissa ilman paitaa. Ja housuja.

Huvitti. Siinä olisi ollut teille pikkasen erilaista joulukalenteria, jos täällä olisi joku kameranvarressa heilunut. Onneksi ei. Teidän. Ja muutenkin.

huolten määrä on vakio

HUOM !! Päivitin eilistä postausta lisäämällä aika tärkeän linkin.

***

Otsikko on faktaa: huolten määrä on vakio. Koko onneksi kuitenkin vaihtelee.

Nyt, kun tässä se tämän viikon suurin huoli väistyi edestä, ilmestyi sen takaa näkyviin uusi vanha huoli. Sellainen, joka on ollut olemassa, mutta joka on jäänyt tämän möökön varjoon. Ja nyt, kun möökö on kutistumassa vain pieneksi hämähäkiksi, niin se seuraavan kokoluokan huoli näkyy taas.

Eli huolet ovat jonossa ikään kuin maatuskanuket: isoin ensimmäisenä ja pienin viimeisenä. Ja kun lähes kaikki huolet ovat häipyneet, näkyy kuitenkin aina sitten vielä se pienin huoli, sillä sehän ei katoa mihinkään koskaan. Täysin huoletonta kun kenenkään elämä ei ole.

Ihan hävettää olla tällainen. Miksi huolehtia jostain, joka on niin pientä, että voi jäädä toisen, isomman huolen varjoon ? Se on turhaa. Koska jos se isompi huoli olisi kasvanut vieläkin isommaksi, ei se pieni huoli - tai ne pienet huolet - olisi voinut vähempää kiinnostaa eikä sillä olisi ollut yhtään mitään merkitystä. Ja nyt sillä muka on.

Ei ole. Olen päättänyt, että kaikki ne huolet, jotka ovat möököä pienempiä, ovat pieniä ja voitettavissa. No, hitto tietysti, jos kerran möökökin on!

Mutta silti on käsittämätöntä, että huolimatta siitä, että katsoin jo möököä silmiin, olen vieläkin 'tällainen'. Turhanmurehtija ja... hattarapää. Vaikka olen kyllä tiennyt sen jo aikaisemminkin: suru, huoli ja tuska eivät kyllä jalosta ihmistä tippaakaan. Ei ainakaan meikäläistä, koska jos jalostaisi, en olisi nollavaimo, vaan kymppivaimo.

VieläOliJotain:
Onko joku teistä kenties kuullut Inkun Ideapajasta ? Itse olen tavannut Inkun muutaman kerran, kun olen työporukan kanssa ollut pajalla puuhastelemassa. Hauskaa oli, voin suositella lämpimästi.

Enivei. Jossain askartelulehdessä haastateltiin vuosia sitten Inkkua ja siinä haastattelussa hän kertoi elämästään, joka ei todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista.

Haastattelusta jäi mieleeni erittäin voimakkaana Inkun positiivinen, toiveikas ja luottavainen asenne elämää ja ylipäätään kaikkea kohtaan huolimatta monista kohtaamistaan vastoinkäymisistä. Hänen johtoajatuksensa on, että "kaikki järjestyy". Ja vaikka tilanne on saattanut näyttää totaaliselta kaaokselta, niin vankka usko asioiden järjestymiseen on todellakin muuttanut katastrofilta näyttäneen tulevaisuuden aivan toiseksi. Asiat ovat järjestyneet. Aina.

Inkun asenne teki minuun niin suuren vaikutuksen, että olen yrittänyt vaikeissa tilanteissa muistaa itsekin säilyttää uskoni parempaan tulevaisuuteen. Vaikka kaikki onkin näyttänyt mustalta ja tuskalta, niin siltikin. Olen pakottanut itseni uskomaan vilpittömästi (kyllä, se on mahdollista), että kyse on vain hetkellisestä tilasta ja parempi huominen odottaa. Ja tätä uskonsanomaani olen yrittänyt jakaa myös muille.

Myönnän, ettei se ole aina helppoa. On itseasiassa ihan pirun vaikea uskoa, että se parempi huominen muka koittaisi, kun siitä ei ole mitään todisteita tai pienintä pilkahdustakaan. Mutta kun uskoo, että se on siellä olemassa, niin se myös sieltä tulee. Tulee se, uskokaa pois.

verta pakkiin

Eilisestä kommentista toisaalla tuli mieleeni asia, josta en kaiketi ole muistanut mainita. Eli se Omega-3 -kalaöljy.

Kun sairaanhoitaja soitti ja kertoi, että leikkauspäivä on varattu, ei hän huomannut mainita, että ko. kalaöljyn syöminen pitäisi heittää tauolle per heti, olihan leikkaukseen aikaa enää alle 4 viikkoa. Onneksi työkaveri, joka tietää mitä nappeja napsin muistutti siitä minulle, joten varoaikaa ehti tulla sellaiset kolme viikkoa. Mutta sekin oli liian vähän.

Leikkauksen jälkeen lääkäri ihan erikseen mainitsi, että olin vuotanut huomattavasti leikkauksen aikana ja hänellä oli ollut hieman haastetta saada se vuoto tyrehtymään.

Näin jälkikäteen tuli mieleeni, että varmasti silloin toukokuussakin syy vuotamiseen siinä kolposkopiassa oli juurikin tuo kalaöljy, jota söin siis koko ajan.

Kun viikko sitten kävin kolposkopiassa uudestaan ja kerroin, että se edellisen kerran vuotaminen todennäköisesti johtui kalaöljystä, oli lääkäri kanssani samaa mieltä. Hän kertoi joskus kysyneensä kaupassa esittelijältä, onko kalaöljykapseleissa mitään huonoa ja kun esittelijä tiukasti kielsi, niin lääkäri oli pitänyt hänelle siinä pienen ja kipakan esitelmän juuri tästä vuotovaarasta. Esittelijä oli ollut enemmän kuin nolo tietämättömyydestään.

Mutta joo, jos tosiaan on tiedossa leikkaus, jossa ei ole tarkoitus tehdä mitään megakuppausta, niin suosittelen lämpimästi heittämään omegat tauolle reilusti suositeltua aikaisemmin ja pitämään taukoa myös leikkauksen jälkeen, kuten minäkin tässä paraikaa teen.

Rintani leikannut kirurgi totesi kyllä, että meikäläisellä ei nyt sitten ainakaan tulpan riskiä ollut, kun veri ei meinannut muutenkaan hyytyä. Siltikin on parempi estää se tulppa muuten kuin olla vaarassa valua kuiviin.

HUOM !! Katso linkki, kohta 7. 

VieläOliJotain:
Nänninpuudute olisi kiva juttu. Auts.

tässäkö tämä sitten niinkun...?

Joo, ei varmasti ollut, mutta on kyllä vauhdilla menty, pakko se on jokaisen myöntää.

Eilen tulin Kirralta keskustaan sellaisen naisen kanssa yhtä matkaa, joka oli mun kanssa samaan aikaan leikattavana. Itseasiassa meillä on mennyt ihan tasakäppää tämä matka: lääkärissä oltiin molemmat 12.10., leikkauksessa 10.11. ja nyt jälkitarkastuksessakin samaan aikaan, kellonlyömälleen.

Juteltiin siinä niitä näitä melkoisen kepeässä olotilassa, kun hänkin oli saanut oikein hyviä uutisia lääkäriltä. Sanoin, että "kun sitten joskus muistellaan, että mitäs silloin vuonna 2015 loka-marraskuussa olikaan...? Ai, niin: rintasyöpä!" Naurettiin molemmat, kun onhan tämä nyt ollut melkoisen vikkelää meininkiä. Hyvä, että on vauhdissa pysynyt mukana.

Ja sehän se hyvä on juurikin ollut, ettei tässä ole tarvinnut liian kauaa tämän asian kanssa kärvistellä. Tietoa, tutkimuksia, toimintaa ja tuloksia on tullut todella kiitettävän nopealla tahdilla.

Puhumattakaan siitä, että meikäläinen on jo syövästä kaapaistu puhtaaksi, vaikken vielä senttiäkään ole tästä lystistä minnekään päin maksanut. Ei ihan joka maassa kyllä tällä keinoin mennä, mutta sitä vaan nämä ikuiset valittajat eivät kykene ymmärtämään.

***

TM tuli eilen töistä kotiin. Ensimmäiset sanansa olivat: "No, nyt sä oot sitten terve."

:D Totta. Olen terve ennen kuin ehdin kunnolla olla edes sairas. Ihmeellistä elämää.

VieläOliJotain:
Ja ensi viikolla pitäisi sitten töihin vääntäytyä... Kyllä ei olisi uskonut, että näin nopeasti aika vierähtää sairaslomaillessa.

jälkitarkastus

En aio tätä asiaa yhtään kaunistella tai pihistellä kertomalla ensin jotain mukavaa diipadaapaa alle. Totuus meinaan on nyt sitten tämän meikäläisen möökön kanssa, että lääkärillä oli vain mukavia uutisia kerrottavana.

Että sulatelkaapa siitä.

Juu, oikeasti. Eli möökö oli kooltaan 15 mm. Se saatiin kokonaan ja isolla varoalueella pois. Lisäksi lääkäri oli ottanut pienen ylimääräisen palan, mutta se oli ollut puhdas myös. Yhteensä tissiä väheni 47 grammaa eli noin kaksi pientä karkkiaskia, joka on yhtäkuin ei mitään näissä meikäläisen hinkeissä. Leikattu oli isompi ja on edelleenkin vähän turvoksissa, josta syystä näyttää isommalta, mutta jahka turvotus laskee, niin kokoero oikeaan tissiin on supistunut ja vaaka on tasan. Eli kauneusleikkauskategoriaa asettuu.

Gradus oli 2 eli ei pahimmasta päästä ollenkaan. Siskolla oli korkeampi, hän muisteli sen olleen 4. Mikä tarkoittaa, että meikäläisen kasvain oli kohtalaisesti erilaistunut ja sen ennuste on ihan ok. Ykkönen olisi toki ollut parempi, mutta aina ei voi voittaa.

Möökö on lisäksi hormonaalisesti reagoiva, mikä tarkoittaa sitä, että meikäläisellä aloitetaan viisi vuotta kestävä hormonihoito eli tervetuloa vaihdevuodet. No, ne nyt eivät olisi niin kaukana olleet tässä muutenkaan, joten ihan sama. Jostain muka luin, että hormonaalisesti reagoivan möökön uusiutumisriski on pienempi kuin sellaisen, joka ei reagoi hormoneihin, mutta en nyt ole ihan varma tästä, kun en tekstiä mistään enää löydä.

Sädehoidot alkanevat 2-3 vkon päästä ja kestävät sen 3-5 viikkoa. Sen jälkeen alkaa nappihoito ja muu seuranta, mitä se sitten pitääkään sisällään.

Haavat ovat parantuneet lääkärin mielestä hyvin, mutta hän kokeili, josko siellä olisi joku nesterakkula, kun sitä muhkuraa löytyy. Kokeili siis punkteerata ihan neulalla. Pari milliä sellaista verigreippimehun näköistä litkua sieltä sai irti eli neste on sitoutunut kudoksiin ja häipyy sieltä sitten omia aikojaan.

Piti vielä tarkistaa, että olihan nämä nyt kaikki hyviä uutisia, kun vähän päässä humisi. Lääkäri vakuutti leveästi hymyillen, että kaikki nämä olivat oikein hyviä uutisia.

Lämpimästi häntä ja koko hoitohenkilökuntaa kiittelin ja täytin vielä toiseenkin kertaan asiakastyytyväisyyskyselylomakkeen, kun kerran olin niin mielissäni kaikesta. Tulee hyvät tulokset kyselystä heille.

Että tällaisia uutisia tänään. Kelpasiko?

jännän edessä

Huomenna on sitten jälkitarkastuspäivä. Nopeastipa sekin tuli eteen. Eli nyt on todistettu se väite vääräksi, että aika muka kuluisi hitaasti, jos ei tee mitään. Ihan yhtä haipakkaa menee käy sitten töissä tai makaa kotona.

Pikkasen jännittää, jotta mitä sieltä on löytynyt. Todennäköisyydet puhuvat sen puolesta, ettei mitään niin ihmeellistä, mutta ainahan niitä poikkeuksiakin löytyy, joten se poikkeus voin olla tässä tapauksessa vaikka minä. Tällä lähinnä tarkoitan tätä meidän suvun rintasyöpähistoriaa.

Päätäkin särkee. Otsalohko meinaa räjähtää tästä yskimisestä ja korvissa humisee sydämenlyöntien tahtiin. Saisi jo piisata tätäkin laatua, mutta todennäköisyydet senkin osalta ovat sellaiset, että tätä yskää jatkuu nyt sitten pääsiäiseen saakka. Niin on aina ollut. Yskä on ikävän sitkeä ystävä meikäläisellä.

Tissiosastolta ei uutta. Vedin mun normirintsikat päälle huolimatta kaikista luista sun muista tukirakenteista ja ne tuntuivat heti paljon paremmilta. Tukevammilta. Täytyy nyt seurata, mitä kainalo-osasto niistä tykkää, vaikkei kaarituki toki haavaan osukaan. Lääkettä en ole vielä tälle päivälle ottanut eli en eilisen klo 23 jälkeen. Yön kanssa en uskaltanut lähteä vielä taiteilemaan ilman nappeja. Katsotaan nyt, miten tämän päivän kulku menee, josko ensi yön uskaltaisi yhdellä pillerillä kokeilla.

kestoväsy

Tunnustaa siltä, että koko ajan väsyttää. Vaikka yöunetkin ovat olleet tavallista pidemmät. Enkä juurikaan ihmeitä puuhastele kuin olla möllötän vain. Siltikin iltapäivästä silmä alkaa lurpata ja tajunnan taso hämärtyä päiväunitilaan.

Yskän takia on ollut pakko ottaa yöksi cocillaanaa, koska se on ainoa yskänlääke, joka oikeasti hillitsee sitä järkyttävää kutinaa, mikä alkaa heti, kun päänsä tyynyyn kallistaa. Se sitten pikkasen nukuttaakin, joten osaksi myös sen ansiosta yöunta on riittänyt sen 8-10 tuntia yöstä riippuen.

Korvatulppiakaan en ole tarvinnut nyt, kun stressi leikkauksen jälkeen hellitti. Uni on tullut suht nopeasti enkä ole yöllä turhiin ääniin havahtunut juuri ollenkaan. Tissiä tietty pitää vieläkin varoa, mutta en mä nyt muutenkaan öisin hirveästi kääntyile. Nyt vieläkin vähemmän.

Tississä vielä juilii jännästi. Mietin, onko se nyt ihan normaalia enää. Onhan leikkauksesta jo kaksi viikkoa. Vaiko vasta ? Näistä kun ei tiedä tottumaton. Jotta pitäisikö tässä olla jo ripaska-kunnossa vaiko eikö.

Ja onko se haava nyt parantunut odotetulla tavalla. Hyvältähän se näyttää, kuten olette tekin saaneet todeta, mutta siinä yläpuolella - ja ulkokaarella - on sellaisia muhkuroita elikkäs kovempia kohtia, joista en nyt tiedä, pitäisikö niitä olla vai ei. Mitään sen ihmeempää turvotusta tai kuumotusta ei ole, muuta kuin ne kovat pahkurat. No, kaipa ne jälkitarkastuksessa sen sitten kertovat, jahka sinne asti päästään.

Se hermosärky tai mikä lie nahkassa tuntuu myös yhtä tympeältä koko ajan. Ei auta siihen mikään lääke, joten olen pikkasen vähentänyt määrättyä annosta. Eli viikonloppuna vähensin kolmasosalla ja tänään otin aamulla vain yhden nappisen. Vaikea sanoa, onko sen tarvetta enää. Ehkä ei, koska kaipa sen tietäisi eli tuntisi, jos kipulääkettä tarvitsisi.

Olen huomannut olevani melko ristiriitainen kivunsiedon suhteen. Aika hyvin näet kestän kaikenlaisia ronkkimisia ja pistelyjä ja muita tutkimuksia (paitsi hammaslääkärin toimenpiteitä en yhtään tippaa!), mutta sitten tällaista 'kotikipua' en kestä ollenkaan. Tai ainakin sitä koko ajan sitten mietin ja kuulostelen, jos tuntemuksia tulee. Siksi mulla onkin varsin lämmin suhde näihin kipulääkkeisiin enkä kieltäydy koskaan niitä ottamasta, jos tarjotaan. Nytkin olen varmaan vähän turhan pitkään niitä syönyt noin niin kuin varoiksi.

No, ehkä tämäkin tästä pikkuhiljaa.

VieläOliJotain:
Tänään saisin vissiin mennä saunaan. Jotenkaan ei ihan vielä nappaa ajatus löylyistä, vaikka silloin kaksi viikkoa sitten kauhistelin, miten kestän tämän ajan ilman saunomista. Hyvin on mennyt aika. Ja nopeasti! Kaksi viikkoa yhdessä hujauksessa. No, niinhän sitä ennustelittekin.

Ja tämäkin päivä kääntynyt jo hämärän puolelle. Ihan mahotonta meininkiä.

elämänmuutos... vaiko sittenkään..?

Seuraa sekavia hajatelmia enkä anna takuuta, löytyykö sieltä pää ja häntä. Todennäköisesti ei kumpaakaan.

Olen eri ihmisten puheiden riviväleistä ollut kuulevinani ajatuksen, että nyt, kun rintasyöpä minulla todettiin, elämäni muuttuu. Jotenkin lopullisesti.

Heti tähän alkuun totean, että jokainen meistä kohtaa, kokee ja käsittelee tämän taudin omalla tavallaan ja kaikki ne ovat oikeita kyseisen henkilön kohdalla, muttei välttämättä jonkun toisen kohdalla. Rintasyöpä yhdistää meitä vain siltä pieneltä osin, muuten olemme ihan erillisiä yksilöitämme.

Jonka jälkeen uskallan sanoa, että jo nyt eli n. kuukausi diagnoosista minusta tuntuu siltä, ettei tämä möökö - jos näillä nykytiedoilla mennään tappiin saakka - tule minua, elämääni ja ajattelutapaani kovinkaan paljoa muuttamaan, jos ollenkaan.

Miksi sen pitäisi muuttaa ? Olen aina tiennyt olevani kuolevainen ja ymmärtänyt, että se viimeinen päivä on jokaisen yön jälkeen eilistä lähempänä eli siinä suhteessa vakava sairastuminen ei ole muuttanut ajatustapaani. Ja koska emme sen viimeisen päivän päivämäärää kukaan tiedä, voi se päivä olla jo huomenna, ensi vuonna tai jopa sitten 87-vuotiaana. Syystä, jota sitäkään emme tiedä.

En aio muuttaa elämääni ajatuksella "nyt on viimeinen hetki tehdä sitä, tätä ja tuota", koska olen ollut ennen sairastumistani ja olen edelleenkin tyytyväinen elämääni juuri tällaisenaan. Joten en ajatellut hankkia uutta uraa tai lähteä valloittamaan tiettömiä taipaleita.

En myöskään aio lopettaa kahvin ja punaviinin juomista, vähäistä lihan syömistäni tai mikroaaltouunin käyttämistä. En aio palvoa pakurikäävän alttarilla enkä vannoa pesupähkinöiden nimeen, koska missään ei ole todistettu, että jos niin teen, elän pidempään ja terveempänä kuin jos jatkan tätä suht kohtuullista elämääni tällaisenaan.

Toki tulen olemaan loppuelämäni Nainen, joka sairasti Rintasyövän, mutta se ei tule jatkossa määrittelemään minua ihmisenä tai muuttamaan elämäni suuntaa. Se on vain yksi etappi elämäni pelilaudalla, jossa niitä takanani on useita muitakin ja edessänikin varmasti vielä jokunen jäljellä ennen sitä Maalia.

Tämä sekava ja solmuinen ajatusketju lähti siitä, kun joillakin on nähtävästi sellainen käsitys, että viimeistään tällaisen sairastumisen pitäisi jotenkin pysäyttää ihminen miettimään elämänsä arvoja ja sitä, mitä vielä elämältään tahtoo tai jotain muuta 'suurta'.

Mä tahtoisin tulla terveeksi. Vain.

VieläOliJotain:
Tiedän naisia, jotka diagnoosi on jotenkin 'herättänyt' ja sen herätyksen kautta he ovat alkaneet pistää elämäänsä uuteen järjestykseen oikein isolla luudalla. On otettu avioeroja tai lähdetty opiskelemaan uutta ammattia. Joku on muuttanut elämänsä totaalisesti karsimalla elämästään kaiken, mikä saattaisi pienimmässäkin määrin olla 'vaarallista', mennyt ihan äärilaitaan kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassakin.

Niin. Jokainen toki tekee elämässään ja elämällään juuri niin kuin haluaa. Mietin vain niitä perheitä ja kumppaneita, jotka ovat välillä kirjaimellisestikin ihan pihalla, kun nämä herätyksen kokeneet naiset pistävät tuulemaan.

Kai se on tyytymättömyyttä omaan elämäänsä. Tai jotain. Surullista, että sen tajuamiseen tarvitaan sairastuminen.

"hän"

Nyt sitten vihdoin sain karaistua luontoni ja irrotettua sen tissihaavaa peittäneen teipin. Ja kahtokeepas, mitä sieltä suihkun jälkeen kuoriutui esiin ! Ei paskempi toikaan, eller huru ?

Kuva on hieman hämärä, mutta koska oli ainoa kuva, joka suostui olemaan tarkka, niin laitoin nyt sitten sen. (Toisessa tarkassa näkyi herkullisesti kaikki kylkimakkaratkin, joten säästin teidät niiltä.)  Noi tummat eivät siis ole verta, vaan sitä kuulakärkikynää.

Viilto on aika pitkä, kun sitä nyt olen tarkemmin syynännyt. Siskon vastaava oli varmaan puolet lyhyempi, kolmasosan ainakin, vaikka itse möökö oli isompi. Tosin hänellä se oli pinnan tuntumassa, kun meikäläisellä se oli siellä jossain uumenissa, josta syystä tietty menoaukkoa on pakko ollut suurentaa.

Mutta on meikäläisessä pahempiakin arpia, joten tyytyväinen olen.

VieläOliJotain:
Nyt mä en voi sitä yhtä juttua kertoa tässä, mitä meinasin vielä, koska muuten tulee taas takapakkia, mutta paljastan sen vaikka viikon päästä. Ei ole mitään ihmeellistä.

on vai oli ?

Viikolla muistuttelin lapsia, että heidän pitää käydä ottamassa terveyskeskuksessa influenssarokotus.

Pienin: "No, mitä mä sanon niille? Että miksi mä sitä haen."

mä: "Sanot, että sun veljellä on suolistosairaus ja äidillä syöpä. Jos tulee jotain sanomista [mitä ei kyllä meidän terveyskeskuksessa taatusti tule], niin käsket soittamaan mulle."

***

Mutta onko mulla syöpä ? Siis enää. Sehän leikattiin pois ja nyt on nähtävästi vain jälkipyykkiä tiedossa. Ehkä oikeampi sana olisikin 'syöpäpotilas'. Se kertoo, mistä taudista on/ on ollut kyse ja että hoidot ovat vielä kesken.

Ja olenko mä nyt sitten syöpäpotilas sen seuraavat viisi vuotta, jonka seurannat kestävät ? Ei pirulauta sentään, en ala sellaseen. Ajattelin olla 'terve' heti, kun viimeinen hoito - mitä se sitten onkaan - tämän savotan osalta on annettu. Toivottavasti se on pian.

Vai saakohan 'syöpäpotilas' kenties jotain erityiskohtelua ja -vapauksia kuten istumapaikan bussissa, etuilla kassajonossa, ajaa bussikaistaa tms...?

VieläOliJotain:
Terveyskeskuksessa kukaan ei kysellyt mitään, antoivat vain rokotuksen ja piste. Munkin täytyy käydä, jahka tästä kopeudun ja yskä hellittää.

"Minkälaista hoitoa laitetaan ?"

Niin paljon tulee tämän aiheen tiimoilta koko ajan uutta pohdittavaa mieleen, etten ehdi niitä ajatuksiani julkaisemaan kaikkia samassa tahdissa. Luonnoksissa on jo vino pino erilaisia tekstejä odottamassa julkaisupäivää, vaikka luulin, että hiljaiselolla mennään jälkitarkastukseen saakka. Ei pidä luulla luuta lihaksi.

Tässä taannoin, kun naapurin Samisrouva kävi vähän turisemassa, kävi sellainenkin juttu ilmi, että kun hänelle oli Kirralla lääkäri sanonut, että aggressiivisen syöpämuodon vuoksi hänelle tulisi sytostaatitkin, niin Syöpätautien klinikalla puolestaan toinen lääkäri oli todennut, että "niin, jos niitä sytostaatteja haluatte, sehän on ihan vapaaehtoista".

Ööö... Aha.

No, tietysti. Eihän tässä maassa ketään nippusiteissä leikkaukseenkaan viedä, ihan omin koivin ja vapaaehtoisesti minäkin sinne käpöttelin, mutta siltikin.

Kun on kysymys näinkin vakavasta sairaudesta kuin syöpä, niin kyllä minun mielestäni lääkärin eli alan ammattilaisen tulisi sanoa, mitä tehdään eikä jättää sitä asiaa potilaan päätettäväksi. Miten joku ehkä paniikissa ja ahdistuksessa ja shokissa oleva sairas ihminen voisi muka olla kykenevä tekemään ratkaisuja vakavan sairautensa hoidon suhteen, jos ei ole itse alan ammattilainen ? Ei mitenkään. Kyllä minä ainakin odotan, että minulle joku muu - se ammattilainen mielellään - sanoo, mitä nyt seuraavaksi tehdään. Tai ainakin vaadin henkilökohtaisen mielipiteen siitä, mitä hän haluaisi itselleen tässä tilanteessa tehtäväksi.

Tämähän on mennyt ihan jenkkimeiningiksi, jos lääkärit tällä keinolla pesevät kätensä vastuusta. Eikö heidän lääkärietiikkansa tai -kutsumuksensa tai joku hemmetin valakin määrää, että lähtökohtaisesti kaikki tehdään potilaan hyväksi, mitä pitää tehdä, ellei sitä jossain hoitotestamentissa ole nimenomaisesti erikseen kielletty ? Minun mielestäni on täysin munatonta toimintaa, jos lääkäri kertoo faktat potilaalle (joka niistä taatusti ymmärrä edes puolia) ja sen jälkeen odottaa, että potilas valitsee Hoitolistalta, mitä laitetaan. Ei hemmetti, en ymmärrä.

Mutta tähän kai sitä täälläkin on menty. Kuulin meinaan saman asian toiselta ystävältäni.

Ja mitä siitä sitten pahimmoillaan seuraa ? No, kaikkihan me muistamme ystävämme Jani Kokin, joka parsan ja päällä seisomisen avulla koetti selättää oman syöpänsä.

Lääkärit kun ovat vaitiolovelvollisia, niin tuskin saamme koskaan tietää, miten voimakkaasti ovat Kokkia hoitoihin silloin alkuvaiheessa painostaneet, mutta toivon todellakin, että kaikki suostuttelukeinot ovat olleet käytössä. Se, että mies ei niitä halunnut ottaa vastaan, oli mielestäni jo silloin sulaa hullutta ja nyt voin vain surukseni todeta, että olin oikeassa. Eli juu, onhan meillä täällä Suomessa vapaus tosiaan päättää omasta pahoinvoinnistamme, mutta sitä vapaaehtoisuutta ei näiden tappavien tautien kohdalla pitäisi missään nimessä ainakaan tukea.

Tähän liittyen tuli sekin mieleeni, että jos vaikka lapsen vanhemmat kieltäytyisivät syöpäsairaan lapsen kohdalla hoidoista, jotka lähes varmasti pelastaisivat lapsen hengen, niin silloin pitäisi lääkäreillä olla oikeus hoitaa lasta joka tapauksessa. Ja se hoitolupa vasten vanhempien tahtoa pitäisi saada nopeasti ja kivuttomasti, koska niissä tapauksissa aika usein ratkaisee lopputuloksen eli mitä nopeammin hoito alkaa, sen parempi. Viattomia pitää pystyä suojelemaan hulluilta tässä maassa, jossa tietoa ja taitoa parantamiseen löytyy.

Aaarrghh. Kierrokset alkavat nousta. Nyt pitää lopettaa. Mutta varsinainen asiani tuli kaiketi selväksi.

VieläOliJotain:
Lunta ripeksii. Tarttee vissin kaivaa Rajattomien joululevy esiin.

plokihaaste

Marjaana jakoi meikäläiselle blogihaasteen - kiitos! :) - ja lupasi, että voin vastata siihen molemmissa blogeissani. Näin teen, mutta en jaa sitä enää täällä eteenpäin, koskapa lukijakunta on käsittääkseni kutakuinkin sama.

Eli vastaukset blogin hengessä: 

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?
Olen tosi kiitollinen suomalaisesta terveydenhoidosta. Senttiäkään en ole vielä joutunut hoidostani (muuten kuin verojen muodossa) maksamaan, vaikka minua on tutkinut useampikin erikoislääkäri ja minulle on tehty ties mitä kalliita tutkimuksia leikkauksesta puhumattakaan. 

Lisäksi olen tosi kiitollinen suomalaiselle koulutusjärjestelmälle, koska se on kouluttanut senkin loistavan lääkärin, joka löysi tämän möököni. Ja sitä kautta olen tietysti äärimmäisen kiitollinen kyseiselle lääkärille, joka ei lähtenyt arvailemaan, vaan vahvalla ammattitaidolla teki oikeat ratkaisut tutkiessaan minua sekä kaikille muillekin minua hoitaneilla ja auttaneille rautaisille ammattilaisille.

Työkavereille ja ystävilleni siellä ja täällä olen myös erittäin kiitollinen saamastani tuesta ja myötäelämisestä tässä taistelussani.


Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos voisit?
Tämä oli väistämätöntä, joten siihen eivät valintani ole vaikuttaneet, mutta jos rajana on taivas, voisin  haluta muuttaa sen geenin tai asian, joka altistaa minut ja sukuni tälle taudille. 

Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Rakastaa sen verran itseään, ettei ole välinpitämätön tosiasioiden edessä. Tässä yhteydessä se tarkoittaa, että meidän naisten pitää uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja sitä kautta huolehtia itsestämme, koska kukaan muu ei tee sitä meidän puolesta.

VieläOliJotain:

Olen kyllä sellainen oikea pahanilman saarnaaja, myönnän, mutta en kestä katsoa, kun siskot ympärilläni eivät viitsi/ halua/ uskalla ottaa tätä asiaa tosissaan, vaikka tänä päivänä joka kahdeksas suomalainen nainen saa tämän taudin jossain vaiheessa elämäänsä. 

Lapsuudenystäväni kuoli tähän tautiin 44-vuotiaana. Miksi? Siksi, kun ei mennyt ajoissa tutkimuksiin. Työnsi päätään pensaaseen niin kauan, että kasvain oli ehtinyt kasvaa jo tosi isoksi ja vaaralliseksi, joka viivyttely sitten koitui hänen kohtalokseen. Sydämeni vuotaa vieläkin verta, kun ajattelen, miten turha oli hänkin kuolemansa. 

Josta syystä saarnaan tästä aiheesta suu vaahdossa, ettei enää kenellekään muulle kävisi ystäväni tavoin. 

Ylleesön pyynnöstä: kaenalo

Sen vuan sanon jotta ee oo heleppo kaenalota kuvata. Varsinnii ku toene tissi änkijjää koko ajan mukkaan kuvvaan. Vuan eekö ookki mahottoman näpsäkän näköne ?

VieläOljJottae:
Uskalsin siis vihdoin ottaa kainalon haavaa suojanneet teipin pois ja tollanen sieltä alta paljastui. Tissihaava on vielä teipin alla. Menee sisu kaulaan, kun aattelenkin sen irrottamista. On vielä meinaan aika tiukassa, ei edes reunoilta ole alkanut irrota kuten tuon kainalon teippi teki.

Vaino ja Harha

Tämä tauti on siitä vinkeä, että nyt tuntuu korvien välissä siltä, että muitakin möököjä kalvaa mua vähän joka puolelta. Ainakin munasarjasyövästä olen jo ihan vakuuttunut, että se on mulla muista kamaluuksista puhumattakaan.

Huvittavaa.

Sen verran vielä naapurin Samisrouvasta, että siinäkin mielessä olemme samiksia, että hänelläkään ei möökö näkynyt mammografiassa. Vasta ultratessa selvisi, että jotain hässäkkää on ja paksuneulanäyte sen sitten varmisti möököksi.

Eli ihan samalla tavalla kuin mulla. Minkä vuoksi se mammografia yksinään on tosiaan... No, ei nyt yhtä tyhjän kanssa, kyllähän se sellaiset kananmunat sieltä seuloo, mutta erittäin epäluotettava kumminkin, kun mennään näihin pienempiin möököhin, joita sillä keinoin ei välttämättä todellakaan löydetä. Ja kuitenkin olisi ensiarvoisen tärkeää, että nämä rintasyövät löydettäisiin mahdollisimman pieninä, jotta vältyttäisiin isoilta operaatioilta ja rankoilta hoidoilta. Muita mainitsemattakaan.

VieläOliJotain:
Siinä hypoteettisen rintalihaksen yläosassa on jännä tunne nahkassa: ei tarvitse kuin pikkasen sormella hipaista, niin tuntuu kuin neulalla pistäisi.

Tiedän, olen vastaavan kokenut ennenkin leikkausten jälkeen operointialueella. Eli kyse on tietty jostain tuntohermosta ihossa, joka on leikkauksessa saanut vähän osumaa ja siksi antaa outoja tuntemuksia. Ei se suuria haittaa, mutta kyllä sitä aina hätkähdän, että mitäs toi nyt on, kunnes muistan.

Aikaisemmin nämä tuntemukset ovat menneet ohi, mutta mistäs sen koskaan tietää näistä. Nilkan leikkauksen jäljiltä parin pienimmän varpaan iho on vieläkin hieman 'puuduksissa', vaikka leikkauksesta on jo yli 30 vuotta.

piristyksiä

tervehdys työpaikalta

tervehdys naapurin Samisrouvalta

vuoden 1. joulukortti sekä lämmikettä kuppiin

joulukortin runo :))

Kyllä täytyy tuntea toinen melko hyvin, kun tietää, että joulukortti ja tee pelastavat päivän viikon kuukauden. Ja tuo runo kruunasi kaiken. Ehdottomasti! *hih*

Iki-ihana Marjaanahan se on ollut asialla taas kerran. Kiitos. Lav juu. <3

VieläOliJotain:
Meinasin laittaa vielä kuvan tissistäkin, mutta se olisi mennyt HC prnon puolelle, joten säästän teidät siltä tällä kertaa. Tämä pimeä ja märkä marraskuu on jo itsessään tarpeeksi raskasta aikaa ilman ylimääräisiä ärsykkeitä.

keskaria plunssalle

Tämä oli tosiaan niin arvattavissa: flunssa iskee kyntensä heti, kun stressi hellittää omansa.

Olen aina ollut huono sairastamaan mitään flunssia tai muita vilustumisia. Kouluunkin menin aina puolikuntoisena, kun ajattelin, ettei saa jäädä tuleen makaamaan ja usein se auttoikin. Tauti meni nopeasti ohi. Kuten näillä nuorilla näyttäisi menevän. Nykyään, jos noudatan suosituksia - lepäämistä ja nestettä - niin tuntuu, että tauti sen kun jatkuu ja jatkuu ja pitkittyy pitkittymistään. Eli..?

Päätin näyttää plunssalle fingeriä ja kävin kääntymässä kustannuspaikalla. Vein sairaslomatodistuksen ja hoidin erään pakollisen ei-työasian, joka olisi mennyt persiilleen, jos en olisi töissä käynyt. Lisäksi kävin tervehtimässä kaikkia, jotka minua sairaslomalle lähtiessäni olivat tavalla tai toisella muistaneet. Lämmin ja iloinen oli vastaanotto joka puolella ja vaikka käskivätkin levätä ja ottaa iisisti, niin sanoivat, että jo tässä viikossa oli muutama huokaissut, että olisi meikäläiselle siellä käyttöä. Siis työmielessä. Kiva kuulla, että vaikken korvaamaton olekaan, niin tarpeellinen kuitenkin. Sanoin itsekin toivovani, että pääsisin takaisin mahdollisimman nopeasti.

Parille lähimmälle työkaverille järjestin ex tempore strippausnäytöksenkin invavessassa eli vilautin tissiä. Toinen katseli sitä ammatillisessa mielessä (ei ole sivutoiminen strippari) ja totesi, että kaunista katsottavaa - siis haavat - eikä toinenkaan ollut enää kauhistunut.

Ennen lähtöäni muistin vielä tulostaa osoitetarrat joulukortteja varten ja sitten olinkin jo valmis kotimatkalle. Pari tuntia siinä hurahti ja ihan hyvin jaksoin, vaikka välillä pyrki yskittämään.

Kotona söin ja ehdin ottaa pienet tirsat ennen kuin ovikello soi. Samisrouvahan se naapurista uskomattoman kaunis kukkapuska kainalossaan tuli tervehtimään toipilasta. Ei pelästynyt meikäläisen kähisevää ääntä, vaan istahti juttelemaan hetkeksi. Kyselin häneltä muistin virkistämiseksi, miten hänen möökönsä kanssa nyt oikein olikaan ja oikein muistin: hänelläkin oli vartijaimusolmuke puhdas, mutta koska möökö oli vihamielinen, päätyivät kuitenkin sytostaattihoitoon.

Eli eipä tässä ihan vielä kannata huokaista lopullisesti tämän omankaan möököni kanssa. Mutta oli mitä oli ja tuli mitä tuli, niin siihen asiaan en voi itse vaikuttaa, joten murehtimatta paras. Reilun viikon päästä saan sen sitten tietää, mutta sitä ennen elän tässä kuplassani, että kaikki on ok. Sitäpaitsi Hesarin deadline kertoi, että tulen 75% todennäköisyydellä elämään yli 82-vuotiaaksi, tarkasti ottaen näillä elintavoillani - enkä edes huijannut - kuolen 30. elokuuta ollessani 87-vuotias.

Muuten hyvä, mutta kun testistä puuttui kysymys "Oletko sairastanut tai sairastatko parhaillaan syöpää?", niin ihan en nyt lähde tuon testi pohjalta vielä hautakiveä tilaamaan.

Sen sijaan menin kuukleen ja etsin kipakoita kotikonsteja tämän raivostuttavan keuhkoputkiyskäni hillitsemiseksi. Eteen tuli ohje kamomillateestä, johon on liotettu hunajaa ja puristettu valkosipulia. Auta armias, mikä drinksu tuli! Tunsin oloni paremmaksi ennen kuin olin edes ehtinyt sitä vielä maistamaankaan. Oletettavasti on kuitenkin tehokasta, kun maku oli jostain sukkamehun ja kainalohien (kaina lohien *hih*) välimaastosta. Onneksi ei tarvitse kärytä ihmisten ilmoilla.

Nyt aamulla eilisen yskimisen jälkeen tuntuu kuin kurkunpäätä olisi siloiteltu raastinraudalla. On niin karhea ja turta, ettei edes kutita, mikä toki voidaan laskea plussaksi. Ehkä. Sanasta en vielä tiedä, tuleeko sitä ulos. En ole uskaltanut vielä määkäistä ensimmäistäkään. Todennäköisesti tulee pelkkää kuumaa ilmaa ja kihinä. Mikä puolestaan asettaa haasteita, kun pitäisi perua huominen kolposkopia-kontrolli. Ei meinaan paljon innosta olla siellä sakset auki ja hokkarit kohti Otavaa, kun yskää pukkaa ja tissi rötköttää puoliraadeltuna.

On tää jumankeuta kyllä. Mutta tehokas työntekijä sairastaa kahta tautia samalla sairaslomatodistuksella, kuten töissä ihaillen totesivat.

VieläOliJotain:
Eli jos joltain livahti rivien välistä ohi, niin mulla on siis joulukortit jo kuorissa ja postimerkitkin ostettuna.

avautumisesta

Juu, ei. Haava ei ole avautunut, joten lepo vaan. Otsikko viittaa sanalliseen avautumiseen, ei tosin meikäläisen, kun sitä laatua on nyt ollut jo ihan yli äyräiden, vaan TM:n avautumiseen.

Kaikki meikäläisen horinoita hiemankin kauemmin seuranneet tietävät, että TM ei ole ns. puhemiehiä. Hän on jäyhää pohjanmaalaista sukujuurta eikä tuhlaa sanoja enempää kuin on ihan pakko. Mikä luonteenpiirre on taas tällaiselle karjalalaisia sukujuuria omistavalle moottoriturvalle ollut hieman haasteellinen asia. Mutta selvitty on tähän saakka - kompastellen, mutta kuitenkin -, joten eiköhän tämä tästä vastakin.

Kun meikäläinen avautui möököstään töissä heti jokaiselle, joka sinne ilmestyi silloin torstaiaamuna ja sanoi "moi", niin TM oli kertonut asiasta vain yhdelle pitkäaikaiselle työkaverille, vanhemmalle rouvashenkilölle. Ei muille, vaikka toki hänellä muitakin läheisiä työkavereita on. Ei vaan ollut hänen juttunsa asiasta avautua.

Nyt jälkikäteen miettien syynä saattoi olla se, että TM oikeasti oli huolissaan minusta/ tilanteesta/ möököstä/ tulevasta/ jostain, vaikkei se missään vaiheessa hänestä näkynyt. Ainoastaan sinä päivänä, kun olin lääkärissä ja päivä siellä vähän venyi, tuli TM:ltä tekstiviesti "ootko sä vieläkin siellä?", mikä paljasti jotain liikkuvan sen tyynen pinnan alla. Se, että ylipäätään laittoi mitään viestiä kysymysmerkillä varustettuna, oli jo täysin poikkeuksellista, mutta se, että viestissä oli enemmän kuin 1,5 sanaa, kertoi minulle, että kyllä se tätä kuitenkin jollain tasolla pohtii ja on ehkä huolestunutkin.

Eli TM on vastoin kaikkia ennakkotietoja paljastunut ihan ihmiseksi hänkin. Lohduttavaa. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Viime viikolla oli TM kauppareissullaan pakastealtaan äärellä päättänyt sitten avautua oikein kunnolla meikäläisen möököstä ja perusteellisena miehenä aloitti sen oikeasta päästä eli papista.

Huvitti, kun kertoi siitä kokatessaan illalla ruokaa. Täytyy kyllä mainita, että ko. seurakuntamme pappi on nainen, jonka tunnemme muutenkin lastemme yhteisen harrastuksen kautta, mutta siltikin näin sieluni silmin TM:n ripittäytymässä siellä pakastevihannesten keskellä. Oli pakko käydä kävelyllä moikkaamassa sielunpaimenta ja varmistamassa, ettei hänelle ole jäänyt mitään vääriä luuloja meikäläisen tilasta. Miesten selitykset kun - ja TM:n etenkin - voivat joskus olla niin niukkoja, että naiskuulijalle voi muodostua ihan vääristynyt kuva asiasta. Tällä kertaa fakta oli kuitenkin ollut faktaa ja sitä oli ollut tarpeeksi. Kiva oli silti hetki jutella mukavia rouvan kanssa.

Kävelyreissuni alkajaisiksi törmäsin postilaatikoilla naapurin rouvaan. Kerroin hänellekin, että olen nyt muutaman viikon tässä oloneuvoksena, ettei ihmettele, jos meiltä näkyy liikettä ja valoa outoihin aikoihin keskellä päivää. Syynkin toki kerroin ja sain lämpimän halauksen. Hassua vaan, että edelleenkin, kun kerron tästä uusille ihmisille, tunnen olevani keskellä näytelmää "Erään tissin tarina". Edelleenkin olo on epätodellinen, vaikka olen tätä nyt märehtinyt täällä ja töissä ja puhelimessa ja joka hemmetin paikassa.

VieläOliJotain:
Viikonloppuna uskalsin vihdoin vaihtaa sen Yossy Yosefina Näätä -topin ihan rintaliivehin. Vanhoihin, joista olin poistanut kaarituet, kun en jaksanut lähteä ostamaan uusia ihan vain tätä varten. Pieleen kun olisi mennyt kuitenkin. Mutta ne vanhat olivat ihan hyvät. Nostetta on enemmän kuin siinä topissa, joten saatan siirtyä ihan niihin ja säästää ne topit korseteiksi pikkujoulumekon alle.

mitäs me halailijat

Suomalaisten on sanottu olevan jäyhiä ja pidättyväisiä ja tarkkoja omasta henkilökohtaisesta tilastaan, ja osaltaan se on varmasti tottakin, mutta tilanne on selvästi muuttumassa. Ainakin naisilla, mutta myös miehillä. Olen sen tässä tarinan aikana huomannut. Tyytyväisenä, lisäisin.

Sillä jokainen, joka on saanut kuulla tästä möököstäni, on meinaan halannut minua. Suurimmalla osalla porukkaa halausreaktio on ollut spontaani ja välitön kapsahdus kaulaani, kuten naapurillanikin, vaikka muuten melko pidättyväinen onkin, ja lopuilta se halaus on tullut viimeistään keskustelun päätteeksi. Ihmisiä on tullut luokseni oikein varta vasten halaamaan, kun ovat kuulleet uutisen jostain muualta. Pari on kysynyt ensin luvan - "saako halata?" -, vaikka tietävätkin oman taipumukseni spontaaniin halailuun ilossa ja surussa. Halu halata ja lohduttaa, osoittaa tukensa halaamalla, on ihanasti yleistynyt.

Tiedän, etteivät kaikki suinkaan ole mitään halailijoita ja se heille suotakoon. Olen kuitenkin ollut tosi iloinen jokaisesta - vaikka tuntemattomammaltakin henkilöltä - saamastani halista, koska kosketuksen voima on niin suuri. Kosketuksella ja halauksella halaaja ikäänkuin luovuttaa omia voimavarojaan ihan konkreettisesti toiselle. Itse olen ainakin tuntenut niin.

Halatkaamme siis toisiamme. Halaamalla voit tietämättäsi pelastaa lähimmäisesi päivän.

Paitsi että nyt ei halailla: meikäläiseen iski flunssa heti, kun stressi helpotti. Ihan normitoimintaa, nähty on ennenkin. Kroppa on meinaan jännä vekotin. Niin kauan kuin on PAKKO olla terveenä, se jaksaa taistella pöpöjä vastaan, mutta sitten kun pakkotilanne laukeaa, laskevat puolustuksetkin ja pöpöt pääsevät vapaasti mellastamaan. Penteleet.

VieläOliJotain:
Torstaina kello yhden aikaan iltapäivällä soi ovikello. Hiukset pystyssä ja silmät päiväunenpöpperössä kömmin ovelle.

Kukkakaupan lähettityttö seisoi oven takana kukkakimpun kanssa: työpaikalta olivat lähettäneet aivan ihanan kukkakimpun paranemistoivotusten kera.

Olen ihan hämmentynyt, kun kaikki ovat niin täysillä tukemassa minua. En olisi voinut ikinä uskoa, että olen näin onnekas. Että minulla on näin paljon tukijoukkoja joka puolella. Sitä on jotenkin niin vaikea tajuta, mutta nöyrän kiitollinen olen.

Päivä kymmenen

Mitä jos mä kuolen ? En siis tähän syöpään, tai no, miksei siihenkin, mutta nyt ajattelen lähinnä leikkausta.

Kaikki on mahdollista, epätodennäköinenkin.

En haluaisi kuolla. Vielä siis. Kaikki on niin kesken. Lähinnä lapset. Heitä haluaisin vielä jonkun vuoden ohjata ja seurata kasvuaan aikuiseksi.

Typerää pohdintaa. Alkaa vain turhaan ahdistaa.

***

Tuon yllä olevan kirjoitin siis päivänä 10, mutta en voinut sitä silloin postata. En uskaltanut sanoa sitä ääneen, vaikka arkkulaudoista ja testamentista usein heitinkin mustaa läppää.

Viimeisenä perjantaina töissä homma repesi varmasti käsiin osaksi myös ihan siitä pelosta, että leikkaus menee jotenkin totaalisen pieleen.

Maanantai-iltana sain itkultani vihdoin sanottua TM:lle, että "mua pelottaa huominen". TM tajusi, mutta omaan tyyliinsä oli - onneksi - vain vakaa ja rauhallinen oma itsensä. Halasi ja silitteli. Rauhoitteli.

Samoin teidän kommenttinne maanantaina rauhoittivat mua. Tajusin ainakin jollain tasolla, että rutiinileikkaukseen - pieneen sellaiseen - olen menossa ja siellä on rautaisia ammattilaisia pitämässä musta huolta, parantamassa mua takaisin terveeseen elämään.

Ja tässä mä nyt taas olen. Näppiksen ääressä ja tanakasti kiinni elämässä.

VieläOliJotain:
Eli vaikka ihan päättömältä kuulostaakin meikäläisen leikkaushistorian muistaen, niin enemmän olen tämän möököni kanssa pelännyt itse leikkausta kuin tautia, vaikka taudin nimi syöpä onkin.

Nyt, kun turha leikkauspelkoni on poistunut, en edelleenkään osaa tätä möököä pelätä, vaikka lapsuudenystäväni siihen kuolikin ja tuttuilla rouvilla tauti vaatikin kovat hoidot. Sukulaisnaisilta tämä on leikattu kaikilta - parilta muutamaankin otteeseen - ja hyvin ovat selvinneet. Josta syystä en varmasti itsekään osaa tätä stressata, pelätä ja tästä ahdistua.

Syöpä - etenkään rintasyöpä - ei ole tänä päivänä automaattinen kuolemantuomio. Kaukana siitä. Ei se toki mikään nuhakaan ole, mutta liikaa sitä edelleenkin pelätään - ja sillä pelotellaan. Enemmän minä pelkään esimerkiksi tuota täysin mielenvikaiseksi mennyttä liikennekulttuuria, jonka takia saan pelätä joka päivä, että joku hullu näpytellessään kännykkää ajaa päälleni ja halvaannun iäksi. Tai vielä pahempaa: että joku ajaa lasteni päälle!

Toinen täysin pähkähullulta kuulostava totuus on myös se, että enemmän minua stressasi se tämän odottaminen. Että milloin se tulee. Ja nyt kun se on tullut, voin vihdoin hengähtää ja lakata stressaamasta. Voihan tämä tietty tulla minulle uudestaankin, mutta se on sen ajan murhe enkä sitä enää odota, pelkää tai stressaa. Mummokin selvisi kahdesta rintasyövästä ja häneltä ne sentään leikattiin jo 1950- ja -60 -luvuilla, jolloin rintasyövästä ja syövistä ylipäätään tiedettiin vain murto-osa siitä mitä tänä päivänä. Lisäksi olen jatkossa niin tarkassa syynissä tämän sukurasitteeni kanssa, että jos se tuplajättipotti sitten meikäläisen kohdalle osuu, niin siitäkin selviän ihan varmasti.

Kaikki tuo voi joistakin kuulostaa omahyväiseltä ja ylimieliseltä kehuskelulta ja voihan olla, että joku jälkijunassa tuleva paniikki tai stressireaktio vielä iskeekin, mutta nyt minusta tuntuu tältä enkä aio möököä, joka tällä hetkellä saa täyskäsittelyä patologien karvaisissa kourissa, ihan hirveän paljon miettiä. En ainakaan ahdistus ja pelko mielessäni. Se, että tämä blogi varmastikin jatkuu vielä pitkään ja että asiaa ja tilaani täällä pohdiskelen, ei tarkoita - välttämättä - sitä, että olisin jotenkin pois tolaltani. Onpahan vain kiva märehtiä kaikkea tätä, mitä tähän episodiin liittyy.

Tätä kaikkea yllä olevaa on vaikea selittää ja varmasti monen ymmärtääkin, mutta pitää muistaa, että olen siinä mielessä eri tilanteessa kuin moni muu, koska meidän suvussa tämä möökö on ihan "jokapäiväistä leipää". Siitä puhutaan avoimesti ja kiihkotta, ei pelotellen tai piruja seinille maalaillen. Ymmärrän toki, että jos suvussa ei ole yhtään syöpätapausta ollut eikä sellaisen kanssa ole muutenkaan joutunut kosketuksiin, niin puun takaa tullut diagnoosi pelottaa ja jännittää ja ahdistaa. Se on enemmän kuin normaalia, mutta tiedon karttuessa - kuten meilläkin - koko hommasta katoaa mystisyys ja se ikäänkuin arkipäiväistyy, muuttuu sairaudeksi muiden joukossa eikä edes pahimmaksi sellaiseksi.

Myös aikaisemmat... hmm... 'töyssyt' elämässä pistävät tätäkin tautia arvojärjestykseen. Tästä mahdollisuudet selvitä ovat kuitenkin huikeasti suuremmat kuin jostain muusta taudista ja harvemmin tämä kroonistuukaan. Tämä periaatteessa hoidetaan kertarysäyksellä pois ja sitten se luku on taputeltu, kun moni krooninen tauti seuraa mukana jokapäiväisessä arjessa ja pyhässä tappiin saakka. Senkään takia en ainakaan nyt osaa möököä miettiä, vaan lähinnä sitä, miten tämä leikkauksesta toipuminen edistyy.

Tämä tilitys ei tietty poissulje sitä, ettenkö jossain välissä jostain asiasta saattaisi tämän möököni kanssa olla ihan oikeastikin huolissani, mutta sekin on sitten sen ajan murhe se.

manaus ja mylväys

Taisin edellisen postauksen lopussa manata itselleni takapakkia: rinta juilii pikkasen enemmän kuin aikaisemmin. Ei edelleenkään juurikaan arvista, vaan ns. rintalihaksen päältä. Eli säteilee jostain sieltä sisältä ylemmäs. Raivostuttavaa.

Saa nähdä, mitä tästä yöstä vielä tulee. Meikäläisen tuurilla löydän itseni vielä Meilahden päivystyksestä. Jihaa...

kauheus on katsojan silmässä

Meikäläistä kun on leikelty vähän sieltä sun täältä, niin olen melko rauhallinen, mitä tulee haavoihin ja tikkauksiin ja pystyn niitä kohtuullisen neutraalisti tutkimaan ja arvioimaan.

Tästä möököleikkauksesta tuliaisena sain siis kaksi haavaa: toinen on kainalossa ja uusien mittaustulosten mukaan n. 6-7 cm pitkä (sanoin työkaverille, että on vain 4 cm) ja toinen on rinnassa kolmasosaympyrän mallinen, n.3-4 cm nännistä (kainalon puolella eli jää rintaliivin alle) ja pidempi kuin tuo kainalon haava eli ehkä n. 9 cm.

Haavojen reunat ovat siististi ja tiukasti kiinni toisissaan rusehtavalla läpinäkyvällä haavateipillä teipattuna - ja tietty sisältä myös tikattuna - ja jos mitään vahinkorepeämisiä ei tule, niin arvilla en pääse liikaa kehuskelemaan. Niitä ei meinaan näistä taisteluvammoista tule. Tai korkeintaan langanohuet luirut.

Tyytyväisenä tosi nätteihin haavoihin ja siistiin leikkausjälkeen laitoin kuvan kohdealueelta parille tutulle. Toinen vastasi kauhistuneena: "No on isommat arvet kuin ajattelin!" ja toisellekin näky oli pieni yllätys, vaikka tokihan sitä nyt arvaa, että kaikkia sateenkaaren värejä sieltä löytyy. Itse tosiaan näin vain sen, miltä lopputulos joku päivä tulee näyttämään. Kauneus - ja kauheus - on todellakin katsojan silmässä.

Työkaveri oli varmaan tottumattomana jotenkin kuvitellut, että arvet ovat jotain samaa tasoa kuin tähystysleikkauksessa tulevat arvet, koskapa kysyi, tekikö leikkauksen kone.

Juu, ei näitä leikkauksia roboteilla tehdä. Rintasyövässä rinta pitää ihan oikeasti avata ja lääkärin pitää omin silmin nähdä ja tutkia, mitä sieltä löytyy ja mitä sieltä otetaan pois, huolimatta kaikista edeltävistä tutkimuksista ja kuvauksista. Minullakin vasta leikkauksessa selvisi, paljonko sitä kudosta pitää ottaa siitä ympäriltä pois eikä sellaista päätöstä käsittääkseni voi tehdä kuin avaamalla ja katsomalla. Mikä on mielestäni tosi hyvä juttu. Koneita voi käyttää apuna, mutta ihmisen pitää tehdä päätös, sitä mieltä minä olen.

Vasta jälkikäteen - eli sen jälkeen, kun olin kuvat tutuille lähettänyt - tajusin, että siellä haavateipin altahan hiiluu myös kuulakärkikynällä piirretyt viivat, joiden mukaan leikkaus on tehty. Eli haavat näyttävät pahemmilta, mitä ne oikeasti ovatkaan näiden tummien viivojen takia ja sitäkin ovat varmaan kuvaa katsellessa hätkähtäneet. Täytyy varmaan laittaa uusintakuva, jahka väriloisto on laskeutunut ja kuulakärkikynän jälki peseytynyt pois.

VieläOliJotain:
Olen tapojeni vastaisesti käynyt suihkussa kaksi kertaa päivässä, koska "vesi vanhin voitehista" ja muutenkin. Lisäksi olen antanut etenkin kainalohaavalle ilmakylpyjä, ettei vain hautuisi liikaa.

Rinnan haava ei tunnu miltään ja rinta on pehmeä, vaikkakin myös pieniä muhkuroitakin löytyy, mutta se kai on normaalia kaiken sen ronkkimisen jälkeen. Kainalon haava pikkasen aristaa ja sieltä ne kauneimmat mustelmatkin löytyvät, joten siitäkään en ole huolissani, kun myös se alue näyttää olevan ihan ok ja pehmeä. Särkylääkettä (Pamol) syön edelleenkin sen kolme kertaa päivässä ja sillä pärjään kyllä.

Eilen tosin kävi mielessä, että onko normaalia, että vieläkin aristaa. Sitten tajusin, että leikkauksestahan on kulunut vasta alle neljä vuorokautta ja päätin, etten ehkä huolestu vielä. Jos nämä parissa päivässä tokenisivat, niin miksi sitten olisi määrätty kolme viikkoa sairaslomaa. Täytyy vain ottaa iisisti ja antaa ajan hoitaa tehtävänsä.

leikkausreissu, osa 2

Naapurit

Kirra on siis sen verran vanha rakennus, että todennäköisesti jotkut suojelusäännökset estävät väliseinien rakentamisen, josta syystä meikäläinen yöpyi kommuunihuoneessa, jossa oli sänkypaikat kuudelletoista potilaalle. Yksityisyyttä ei siis juurikaan ollut, koska väliverhot olivat vain näkösuoja eikä aina edes sitäkään, mutta se ei meikäläistä - ja tuskin muitakaan - haitannut.

Paitsi keskiviikkoaamuna, kun naapurisänkyyn ohjattiin nainen, jonka vaatteet haisivat niin hirveästi pesuaineelle, että jopa meikäläinenkin alkoi välittömästi aivastella ja nenä meni ihan tukkoon, mitä ei juurikaan koskaan tapahdu. Jopa silmissä tuntui se haju ja se on kyllä jo tosi paljon.

Aivan kammottavaa! Miten kukaan voi asua sellaisessa kodissa, joka haisee kemikaaleille noin hirveästi ?! Onneksi joutui vaihtamaan omat käryävät vaatteensa heti sairaalan "ajattoman tyylikkäisiin" (EY:n luonnehdinta *tirsk*) vaatteisiin. Siltikin se haju jäi siihen pyörimään niin, että pakko oli siirtyä yhteiseen tilaan katsomaan aamutelkkaria, kun aivastelusta ei vaan tullut loppua. Yhteistilassa eräs rouva ihasteli tuoreen kahvin tuoksua, meikäläinen hyvä kun sai ilmaa nenän kautta, hajuaisti oli ihan mennyttä kalua. En ikinä ole tuollaista kammotusta kohdannut. Tuntuu, että toiseen sieraimeen jäi joku haisumolekyyli, joka kutittaa siellä vieläkin ja saa noka vuotamaan. Tai sitten se on vain nuhan alkua.

Muuten naapurit olivat suht hajuttomia ja mauttomia vanhempia rouvia, joilla kyllä juttua riitti aamu kuudesta lähtien. Onneksi olen tottunut heräämään aikaisin, joten se pulputus ei meikäläistä häirinnyt. Yökin meni ihan rauhallisissa merkeissä - korvatulpat korvissa -, vaikka rouvat kivenkovaan väittivätkin, etteivät olleet nukkuneet silmäystäkään koko yönä. Tiedä, mistä ne kaikki vienot tuhinat sitten tulivat...

Kaikki potilaat olivat ystävällisiä ja kohteliaita henkilökunnalle ja toisilleen eikä minkäänlaista 'tappiomielialaa' ollut yhtään ilmassa. Porukat hymyilivät ja naureskelivat ja juttelivat iloisesti eikä olisi voinut heti arvata, miksi siellä kaikki olimme. Tunnelma oli mukava ja toiveikas ja kannustava, josta syystä sen 'haisulinaapurin' kommentti särähtikin korvaani kuin olisi lasitikarilla pistetty.

Kun lääkäri meiltä muilta aina keskustelun alussa kysyi "mitäs tänne kuuluu, mikä olotila ?", niin kaikki järjestään aina vastasivat "ihan hyvää, hyvin menee, jne." ja sekä lääkäri että potilas molemmat tiesivät, että vastaus tarkoittaa, että ihan hyvin menee olosuhteisiin nähden, vaikka onkin matka syöpäleikkaukseen tai tissi leikattuna ja niin pois päin.

Tältä haisulilta kun lääkäri kysyi saman kysymyksen ystävällisesti ennen leikkausta eli mitä kuuluu, oli tämän n. 45-vuotiaan naisen tympeällä äänellä sanottu vastaus: "Ihan perseestä." Tähän lääkäri vain tyynesti totesi: "Siis perseestä."

Okei. Eihän syöpä koskaan ole kiva sairaus, mutta siellä sairaalassa kaikki kuitenkin yrittävät ja haluavat saada meidät sairastuneet terveiksi. He yrittävät kaikin keinoin meitä auttaa ja tehdä olomme paremmaksi, joten minun käytöskäsitysten mukaan vähintä on, että vastapalvelukseksi edes yrittää itsekin vähän tsempata. Vaikka se olo olisikin perseestä. Tai voihan sen muotoilla toisin, tyyliin "muuten ihan ok, mutta mua jännittää tää leikkaus" tai jotain vastaavaa. Töykeydella ei voita mitään, vaikka olenkin varma, ettei sekään lääkäri ollut siitä vastauksesta moksiskaan. Tokihan hän ymmärtää, että kurja fiilis on. Toisilla vain ei ole mitään.. pidäkkeitä sen suhteen, mitä suustaan päästävät.

Kun lähtiessäni odotin ala-aulassa taksia, meni siitä ohi pari rouvaa samasta leikkaussatsista. Toinen kysyi, milloin minulla on jälkitarkastus ja kävi ilmi, että meillä on peräkkäiset lääkäriajat. Iloisesti toivottelimme hyvät toipumiset ja huikkasimme "nähdään parin viikon päästä". Taistelutoverit.

Henkilökunta

Jos olosuhteet nyt eivät ihan Kämpiä vastanneetkaan (vaikka mun mielestä nukkumasali oli kyllä tosi kaunis aulaportaikosta puhumattakaan), niin henkilökunta kyllä oli ihan viiden tähden porukkaa. Kaikki olivat tosi ystävällisiä ja iloisia ja avuliaita. Ei voi sanallakaan moittia, päinvastoin annoin todella vilpittömät ja lämpimät kehut palautelomakkeella lähtiessäni pois. Myös lääkärille kiittelin saamastani hoidosta ja huolenpidosta ja totesin, ettei jäänyt minkäänlaisia huonoja fiiliksiä käynnistäni.

Myös tarjoilu, oli kyse sitten ruuasta tai napeista, oli täysin moitteetonta. Toinen vei nälän ja toinen kivun (ja välillä tajunkin).

Muuta

Keskiviikkoaamuna siinä aamu-uutisia katsoessamme tuli kourallinen uusia potilaita, sen päivän leikkauslistalla olevia, osastolle.

Katselimme heitä ja eräs rouva totesikin puoliksi hämmästellen ja puoliksi järkyttyneenä: "Ihan liukuhihnalta. Osa lähtee ja uutta tulee tilalle. Joka ikinen päivä."

Juuri näin. Tiistaina, kun itse tulin sisään, osa valmistautui lähtemään kotiin ja kun minä olin lähdössä kotiin, tuli uutta saapumiserää sisään. Liukuhihnalta, jatkuvalla syötöllä. Tätä tautia on vaan niin järkyttävän paljon. Jono on katkeamaton ja päättymätön. Ja tokihan sen on tiennyt, mutta tuolla se jotenkin vasta konkretisoitui, kun näki ne naiset. Uskomatonta.

VieläOliJotain:
Aamujumpat suoritettu.

Sellaista käsien ojenteluahan se vain on: ylös, sivuille ja taakse, ei sen ihmeellisempää. Ei juurikaan kiristele arvet ainakaan vielä. Toivottavasti ei alakaan.

leikkausreissu, osa 1

Saapuminen

Olin aamulla sairaalalla hyvissä ajoin klo 6.45, kun liikennettä ei juurikaan ollut ja raitiovaunukin tuli etuajassa. Sain heti laitoksen ihanat (oikeasti) pehmeät rytkyt päälleni enkä sitten suostunut koko aikana luopumaan leikkausleningistäni, vaikka siinä selkäpuoli auki olikin. Housut - vihreät - toki sain jalkaani sekä tukisukat, joita niitäkin pidin koko sairaalassaoloajan tulppien estona. Sukat eivät häirinneet meikäkäistä yhtään toisin kuin naapurisänkyläistä, joka jokaisessa välissä yritti kinuta lupaa riisua ne. Eivät antaneet ja ihan hyvä niin.

Vaatteiden vaihdon jälkeen hoitaja laittoi ranteisiini tunnusnauhat, jossa oli nimeni ja henkilötunnukseni. Miksi ihmeessä molempii käsiin, se ei selvinnyt koskaan ja ehkä on parempi olla ajattelematta niitä vaihtoehtoja, joissa toista tunnusnauhaa ei enää olisikaan. Tuplavarmistus on hyväksi.

Klo 7 sain esilääkityssatsin, johon kuului kipulääkkeiden lisäksi Diapam. Napit vetivätkin olotilan sopivan pöhnäiseksi, vaikka itse pääsinkin vielä kävelemällä leikkaussaliin jonnekin talon uumeniin. Sitä ennen kävi  kuitenkin fysioterapeutti antamassa vähän jumppaohjeita leikkauksen jälkeiseen aikaan.

Leikkaus

Itse operaatiosta sain tietty kuulla vasta jälkikäteen, mutta sen verran tolkuissani olin siellä salissa, että mielenkiinnolla seurasin, mitä se revohka siellä oikein puuhaa. Siitä tässä.

Eli klo 8 meikäläinen ohjattiin leikkausalin ovelle, jossa anestesiahoitaja tarkisti minulta henkilötunnuksen, jotta varmasti on oikea henkilö tulossa operaatioon. Sinänsä huvittava ajatuskin, että joku sinne salaa yrittäisi livahtaa, mutta kai se on hyvä tarkistaa, kun hulluista ei koskaan tiedä.

Ennen kuin nousin lavitsalle, päälleni puettiin tuohon lantion kohdalle tiukka putkisukka. Sen olivat sitten vetäneet ylös rinnalleni leikkauksen jälkeen pitämään ryntäät ja suojatupot paikallaan. Pikkasen mietin, että mitenköhän ovat lötköä meikäläistä jaksaneet nostaa niin, että sen saivat ujutettua ylös, kun oli niin pirun tiukka jo lantiollakin, mutta ehkä he pyysivät sieltä vahtimestareita avuksi. Tai sitten leikkaussalin nurkassa oli joku valasvinssi, jota en huomannut.

Leikkaussalissa kaikki tosiaan toimi Titan kertomalla tavalla: "liukuhihnamaisesti" jokainen käsipari vankalla ammattitaidolla oman tonttinsa hoitaen. Tehokkuus teki vaikutuksen meikäläiseen, joka on kaivoksella harva se viikko saanut kuulla saarnaa työn tehostamisesta yms. Tuolta leikkaussalista sitä oppia pitäisi lähteä hakemaan eikä konsulttien luennoilta.

Anestesialääkäri kyseli jotain perusjuttuja ja asetteli kanyylia oikean käden rystypuolelle. Ja sen verran tarkkaan laittoikin, ettei edes pienintä mustelmapistettä siitä jäänyt, mikä on todellinen ihme, kun mustelmia muuten leikkauksessa tuli ihan kivasti.

Yksi hoitaja lätki ekg-lätkiä vähän sinne sun tänne yläkroppaan ja toinen paineli unta vahtivia piuhoja riviin otsalle. Joku laittoin sormeen happisaturaatiomittarin ja kaipa se kirurgikin siellä jossain taustalla haahuili. Eli porukkaa riitti siinä suht pienessä leikkaus'salissa'.

Ennen nukuttamista tyrkättiin suoneen kipulääke, joka pisti kyllä maailman pyörimään silmissä niin, ettei koskaan. Kivat karusellit, pakko myöntää. Sen jälkeen anestesialääkäri sanoi, että kohta lähtee unilääke tulemaan. Siihen vastasin, että "muistakaahan herättää mut sitten". Viimeinen muistikuva olivatkin naurahdukset, jotka kuulin, ennen kuin taju sumeni.

Seuraavan kerran olin tässä maailmassa 2 h 15 min myöhemmin heräämössä. Leikkaus itse kesti 1 h 15 min ja siinä samalla oli tosiaan tutkittu vartijaimusolmuke ja otettu röntgenkuva möököstä (kai ?), jotta selviäisi, että kaikki on varmasti saatu pois.

Heräämössä sain pariin otteeseen kipulääkettä suoraan suoneen, jonka jälkeen pääsin sänkykyydillä takaisin osastolle, jossa olin siis jo klo 11.15.

Osastolla

Osastolla kommuunisalin sänkypaikalla nro 15 homma meni lähinnä lepäilyksi. Ei ollut yhtään huono olo eikä kipuja. Sellainen puolitahmea pehmeä pölly vain päässä. Tippaletkusta tuli nestettä ja sen lisäksi sain vähän vettä. Myöhemmin iltapäivällä tarjoiltiin myös mustikkakeittoa, vaikkei nälkä juuri ollutkaan.

Siinä sitten soittelin "olen hengissä" -puheluita ja lähettelin samansisältöisiä tekstiviestejä. Puhe oli puuroista, mutta oletettavasti suht loogista.

Puolen päivän jälkeen tuli lääkäri moikkaamaan ja kertoi sen ilouutisen, että vartijaimusolmuke oli puhdas. Lisäksi hän kertoi, että oli vuotanut suht reippaasti leikkauksen aikana, josta syystä kainalossa, rinnassa ja käsivarressakin on varsin komeita mustelmia. Arveli, että vuoto johtui siitä, että olen syönyt Omega3-kalaöljyä enkä ehtinyt lopettaa sitä ajoissa ennen leikkausta. Onneksi tästä Omegan lopettamisesta oli jo työkaveri vihjaissut, joten reilut pari viikkoa olin ollut kuitenkin sitä syömättä. Muuten olisinkin varmaan valunut kuiviin. No, nyt se öljy on sitten edelleenkin tauolla vielä reilun ajan tästä eteenpäinkin, mutta hyvä olisi ollut tämäkin etukäteen tietää.

Iltapäivällä alkoi rinnan yläosaa särkeä. Haavat - viilto kainalossa sekä kolmasosaympyrä nännin ympäristössä käden puolella vasemmalla - eivät särkeneet, vaan kun se möökö on ollut siellä suht keskellä rintaa, niin se 'rouhintakohta' säteili sinne, mihin sitä venytystä tuli, kun kompressiotoppia vähän höllättiin. Oma mokani oli, etten tajunnut pyytää kipulääkettä ajoissa, mutta sitten kun sen sain, alkoi taas elämä hymyillä.

Iltahoitajan kanssa sovittiin sitten siinä klo 18 maissa, että jään varmuuden vuoksi yöksi sairaalaan, mikä helpotti mieltä, vaikkei kipuja enää ollutkaan. Mukavampi nukkua, kun tietää, että apu ja lääkkeet ovat lähellä.

Koska sairaalayö oli edessä, päättivät TM ja lapset käydä meikäläistä moikkaamassa. Varmaan oli outoa nähdä meikäläinen potilaana sairaalan kuteissa, mutta kiva oli kuitenkin kun kävivät hetken juttelemassa.

Iltapalan ja yöhoitajan kanssa jutustelun jälkeen otin vielä ennakoivan särkylääkkeen ja luin hetken ennen nukahtamista.

Yö meni hyvin. Kello yhden aikaan heräsin ja tunsin pientä juilimista, mutta se meni ohi ja nukuin yön katkonaisesti, mutta ihan hyvin kuitenkin. Samassa huoneessa meitä oli 16:lla paikalla ehkä 6-7 naista ja vaikka yö oli suht rauhallinen ja hiljainenkin, niin silti tungin korvatulpat korviini, etten ainakaan heräisi mihinkään kahisteluihin ja kuorsaamisiin.

Aamulla mammat heräilivät jo ennen kuutta eikä se meikäläistä juurikaan haitannut, kun olen siihen aikaan muutenkin tottunut heräämään. Aamulääke tuli klo 6 ja aamiainen sitten jossain klo 8 tienoilla.

Aamupäivän aikana kävi vielä lääkäri kyselemässä vointia ja juttelemassa hetken. Sen jälkeen kävi vielä fyssari ja sairaanhoitajan kanssa käytiin läpi tarvittavat ohjeet tulevien viikkojen ajalle. Jälkitarkastus on parin viikon päästä ja silloin sitten kuullaan möökön lopullinen luonne. Sitä ennen ei saunomista tai muuta riuhtomista, pelkkää lepo, rauhaa ja kävelylenkkejä.

Lounaan jälkeen tilasin Kela-taksin, jota jouduin hetken odottelemaan. Kotona olin joskus klo 13 aikaan.

Että sellainen reissu.

VieläOliJotain:
Pari ihan muuta juttua vielä kerron ko. sairaalareissulta, siksi osa 1, mutta tässä nyt suurinosa alkuun.

lyhyesti

Tiedätte meikäläisen taipumuksen laveasanaisuuteen, vaikka kertoisin tarinaa hammastikusta. No, nyt tässä tulee tissin tarinaa alkuun lyhyesti ja sitten yksityiskohtaisempi rapsa seuraa myöhemmin.

Pääkohdat ja tärkeimmät ovat, että leikkaus meni hyvin ja möökö saatiin pois. Möökön luonteesta tässä vaiheessa ei tiedetä vielä juuri mitään, mutta se tiedetään siitä lähimaastosta, että edellisenä päivänä kuvattu vartijaimusolmuke oli puhdas. Eli se pieni musta piste, josta olisi voinut jotain möököön liittyvää löytyä, oli tyhjä pahoista soluista.

Mikä puolestaan tarkoittaa sitä, ettei sytostaattihoitoja näillä tiedoin tarvittaisi. Josta ansiosta toivottavasti pääsen kaivokselle jo tämän vuoden puolella.

Se, mitä muita hoitoja tämä sitten muuten tuo tullessaan, onkin toinen juttu, mutta olivatpa ne sitten mitä tahansa, niistä kyllä selvitään. Lähinnä kysymys on mahdollisesta hormonihoidosta. Tai sitten ei. Mutta sekin selviää myöhemmin.

Sädehoito, joka varmistelee, ettei siihen möökön lähipiiriinkään ole jäänyt möökösoluja, alkanee vielä tämän kalenterin puolella ja siellä sitten käyn joitakin viikkoja, ehkä 5-6 viikkoa, en tiedä vielä, mutta sen hoidan tietty otona. Sairaslomaa siihen tuskin tarvitsen.

Eli näin. Nyt sitten vain parantelen tätä tissiäni kotona kolme (!!!) viikkoa. Kuinkakohan monen vuoden joulukortit tässä ehtivätkään valmistua...

Kaikille teille, jotka olitte ajatuksillanne suojelemassa leikkaustani, olen ikuisesti kiitollinen enkä kykene sitä saamani tuen määrää koskaan maksamaan takaisin. Te olette kantaneet minua yli tämänkin tuskaisan kokemuksen ja uskon, että voin luottaa teihin jatkossakin kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.

En olisi ikinä uskonut silloin reilut kuusi vuotta sitten, että blogin kirjoittaminen voisi tuoda elämääni teidän kaltaisianne huippuystäviä. Sillä sitä te todellakin olette. Ystäviä. Kiitos, että olette olemassa.

kotona

Siis kotona ollaan. Osa tissiä amputoituna, mutta toivottavasti nyt terveenä.

Valitan, etten omista älypuhelinta, jolla olisin voinut jo eilen teidät, rakkaat inehmot, päästää peukutuksen piinasta. Jäin meinaan sittenkin sairaalaan yön yli. Kun kerran pitivät niin hyvänä.

Eli ei mitään suurta eikä pientäkään dramatiikkaa siinä ollut. Kerron siitä rapsaa, jahka tässä olen vähän hengähtänyt ja kotiutunut.

Kiitos teille, että olitte hengessä mukana ja tukena. Mä tunsin teidät kaikki siinä vierelläni.

"älä tule paha tissi, tule hyvä tissi!"

Paskaaks tässä. Se on menoa nyt.

Jos kellä ei ole mitään hommaa tänään aamupäivällä n. klo 8 lähtien yhdelle peukalolle, niin saa toki pitää pystyssä.

VieläOliJotain:
Mun sydän pakahtuu kiitollisuudesta ja ilosta, kun ajattelen teidän kaikkia tsemppiajatuksia, joita olette laittaneet tänne päin tulemaan tavalla tai toisella. Sana 'kiitos' on jotenkin niin... Ihan liian mieto ilmaisu. Mutta ei mulla muutakaan ole ja se kuitenkin tulee täydestä sydämestä. Siispä.

Kiitos.

varjoisat aineet

Tänään oli sitten vuorossa vartijaimusolmukkeiden varjoainekuvaus. Kuvauksen tarkoitus oli kartoittaa, missä ne tuolla kainalossa ovat, jotta kirurgi ne huomenna löytää helposti ilman, että tarvitsee koko rynnästä kaivella auki. Vartijaimusolmukkeet puolestaan antavat tietoa möököstä ja sen mahdollisesta levittäytymisestä muualle kehoon. Joten ihan perusteltu tutkimus tuokin.

Homma meni niin, että tuossa kymmenen jälkeen aamupäivällä menin Meilahteen isotooppilaboratorioon, jossa sairaanhoitaja pisti - kyllä, neulalla taas operoitiin - varjoaineen rintaan. Kesti muutaman sekunnin, sattui vähän, ei puudutettu.

Sen jälkeen meikäläisellä oli melkein kolme tuntia luppoaikaa, jonka käytin kävelemällä Töölön katuja ja syömällä lounaan kaupungilla.

Noin klo 13 olin takaisin Meilahdessa samassa paikassa, jossa sitten kuvasivat tissiä. Kolme viiden minuutin kuvaussessiota tehtiin, ensin sivusta ja sitten pari sessiota suoraan päältä. Minä siis pötkötin vaihteeksi selälläni ja kuvauslaite siinä ympärilläni vaihtoi asentoa hoitajan käskyjen mukaan. Puolisen tuntia meni siihen kaikenkaikkiaan ja sain kuvat mukaani huomista varten. Ja todellakin toivon, että kirurgi tajuaa niistä kahdesta erikokoisesta mustasta ympyrästä enemmän kuin minä. Näyttivät lähinnä täysin oudolta modernilta taiteelta.

Kuvaussession aikana minua oltiin yritetty tavoittaa Kirralta huomiseen liittyen. Soitin, jahka pääsin selvemmille vesille: olen ensimmäisenä leikkauslistalla eli paikalla pitää olla vähän ennen klo 7, kun leikkaus alkaa klo 8.

Että silleen. Siinä se nyt on. Tämän matkan maali ja uuden lähtöviiva.

VieläOliJotain:
Valehtelisin, jos sanoisin, ettei yhtään jännitä tai vähän pelotakin. Olen selvästi tullut vanhaksi enkä tarvitsisi enää tällaisia seikkailuja elämääni. Mutta joku on määrännyt toisin, joten näillä korteilla on pelattava, jotka jaettu on.

löysässä hirressä

Kun tässä päivät ennen leikkausta alkavat käydä vähiin, on koko ajan sellainen kuvottava tunne kuin silloin, kun on unohtanut jonkin hemmetin tärkeän työjutun ja josta unohduksesta koituu ihan pirunmoinen haloo. Inhottava tunne vatsassa, rinnassa, ohimoiden välissä ja suolistossa. En halua edes kuvitella, millaista on sellaisella, joka on saanut tätä möököä huomattavasti paljon paskemman ennusteen. Kun pitää muutaman kuukauden välein ihan tosissaan pelätä koetuloksia.

En yhtään ihmettele, jos joku menettää järkensä roikkuessaan kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen samassa löysässä hirressä. Onko tämä kaikki sen arvoista?

Näissä aurinkoisissa tunnelmissa haluan silti toivottaa hyvää Isänpäivää, jos tänne ketään isiä ylipäätään on eksynyt. Toisaalta paistaahan se Isänpäivä meille muillekin.

Päivän sananlasku:
Ora et labora.

jaksaa, jaksaa...

Eilen kerroin sitten Natolle. Anopille soitin jo alkuviikosta ja hän otti kyllä asian ihan rauhallisesti siinä puhelimessa, mutta mitä siellä kulisseissa on sitten tapahtunut, kun on kertonut asian Apelle, on sitten toinen juttu. En tiedä eikä se oikeastaan minua kiinnostakaan. Pääasia, ettei tästä tehrä ny mitään numeroo ainakaan tässä vaiheessa vielä. Anoppi kysyi, että varmaan itse kerron asian Natolle, mikä sopi minulle ihan hyvin, vaikka olin jotenkin ehkä ajatellut, että hän sen kertoisi, kun muutenkin on häneen tiiviimmin yhteydessä. Mutta parempi varmasti näin.

Eli soitin Natolle ja kerroin, missä mennään. Hän olikin vähän jo aavistellut tämän tyyppisiä uutisia, kun niin harvoin hänelle muuten soittelen, joten oli ehtinyt pahimmat sydämentykytykset rauhoittua, kun vasta toisella puhelulla ehti kanssani juttelemaan.

Ihan asiallista keskustelua aiheesta. Sovittiin, että olen sitten yhteydessä, kun jotain uutta tietoa tulee. Lähinnä varmaan leikkauksen jälkeen. Tsemppiä toivotteli hänkin matkaan.

Langon Avokkia en sen sijaan ole yrityksistäni huolimatta saanut kiinni. Ei ole vastannut soittoihini eikä soittanut takaisin päin, joten he saavat asian kuulla sitten huomenna kahvipöydässä juhliessamme yhdessä isänpäivää Anoppilassa. Ei ehkä kaikkein hilpein keskustelunaihe siinä tilaisuudessa, mutta minkäs teen, kun yhteyttä ei muuten synny.

Äidille möököstä kerroin iltapäivällä, kun kotiuduin kaupungista.

Etukäteen pelkääminen, jännittäminen, stressaaminen ja kaikenlainen murehtiminen on kyllä niin ylimainostettua hommaa, ettei ole tosikaan, Nytkin meni pirusti hyvää engergiaa täysin harakoille, kun tuotakin tilaisuutta olin mielessäni pyöritellyt: Muori oli kuin viilipytty pakkasella. Ei hetkahtanut suuntaan eli toiseen.

Ja ymmärtäähän sen toisaalta, kun on viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana kuullut vuorotellen kaikkien sukulaisnaistensa sairastuneen rintasyöpään itsensä mukaan lukien, että siinä turtuu yksi jos toinenkin. Minäkin sain siinä punkkulasin äärellä oman historiakatsaukseni vuosikymmenten taakse, kuka missäkin iässä tämän möökön on saanut ja miten sen on löytänyt, joten harvinaisen selvää on, etten tässä suvussa juurikaan ylitä uutiskynnystä. Olen vain yksi linkki rikkumattomassa ja päättymättömässä ketjussa.

No, ei. Kyllä tämä on ihan yhtä uniikki juttu kuin ne muutkin ennen minua, mutta kyllä tätä meidän suvun sairaskertomusta ihmettelee jokainen, joka sen kuulee. Itsekin sitä ihmettelen edelleen.

Mutta nyt alkaisi olla tämä uutinen pulkassa, mitä tulee niihin, kenen tässä vaiheessa haluankin tietävän. Loput sitten ajallaan kukin vuorollaan.

VieläOliJotain:
Käytin työkavereiden lahjakortin heti tänään. Ostin itselleni kaulaan roikkumaan tällaisen. Se on lähellä sydäntäni muistuttamassa niistä ihanista ihmisistä. Ikuisesti.

tunteet pinnassa

Jos eilen oli pala kurkussa, niin tänään pyrki noin valtameri ulos silmistä.

Heti aamulla huomasin, että nyt ollaan herkillä tämän homman kanssa. Edessä oli viimeinen työpäivä ties kuinka pitkään aikaa ja vaikken lomakalenteriin syljekään, niin tässä nyt ei ole edessä lomaa ihan sanamukaisessa merkityksessä, kun siinä on se sana 'sairas' edessä. Mieluummin olisin ehkä sittenkin töissä möököttä kuin kotona/ sairaalassa taistelemassa möököä vastaan.

Mutta kuten töissäkin sanoin, tässä ei ole vaihtoehtoja. Näillä mennään, mitä väkisin tyrkytetään ja yritetään tulla voittajana maaliin. On pakko ja pakko on harvoin kivaa. Kuten ei nytkään.

Hyppään tarinassani suoraan iltapäivään, vaikka suolavesipadot murtuivatkin jo heti aamupäivällä enkä saanut niitä tilkittyä oikein missään kohtaa päivää täysin vesitiiviiksi. Sellaista tiputtelua oli tasaisin väliajoin.

Mikä asia hieman häiritsi itseäni, koska a) en oikeasti ole mikään itkupilli ja 2) ei oikeasti ollut edes kunnollista syytä siihen tyrskimiseen. (Työkaverit olivat kyllä tiukasti toista mieltä kohdasta 2), mutta mitä hekään mistään tietävät, rakkaat. Eikä asia nyt liittynyt möököön, vaan ihan muihin juttuihin.)

Iltapäivällä porukat alkoivat kokoontua normaalille iltapäiväkahvikselle. Pari työkaveria oli pistänyt elämän risaiseksi ja ostanut kahviosta oikein kakunkin viikonlopun kunniaksi.

Paitsi, että se kaakku - ihana sellainen - olikin minua varten. Ja minua varten oli myös kortti, suloinen kipsienkeli sekä ruskea (valkoinen) kirjekuori odottamassa kokoushuoneessa.

Menin täysin sanattomaksi ja padot murtuivat uudestaan täydellä voimalla.

Vieläkään en voi itkemättä ajatella, miten ihania ne kaikki ihmiset siellä 'kaivoksella' ovat. Ei heitä voi sanoin tarpeeksi ylistää, kaikki sanat ovat aivan liian laimeita ja täysin riittämättömiä kuvaamaan heitä oikeassa valossa. Ihania ja rakkaita ovat ja joka päivä olen heistä kaikista iloinen ja kiitollinen. Olen todella onnekas, kun saan työskennellä heidän kanssaan. He tekevät työstäni ja työpäivistäni kevyitä.

Minua halattiin paljon, pitkään ja hartaasti. Toivoteltiin tsemppiä ja jaksamista ja kaikkea hyvää, ja suorastaan tunsin sen heistä huokuvan positiivisen energian täyttävän sisimpäni. Tiedän, että olen heidän ajatuksissaan nyt ja tulevinakin aikoina, ja se tieto kantaa minua matkallani.

Olen kyllä pirun onnekas tyyppi.

VieläOliJotain:
Tarkoitukseni oli mennä tänään kertomaan myös Äidille, mutta ei tällä naamalla voi mennä kenenkään 8-kymppisen tykö. Varsinkaan, jos tyypillä sydän jo ilmankin sätkii omiaan. Katsotaan sitten huomenna uudestaan, jahka pöhötys on laskenut.

suklaata ja punkkua

Eilisestä vielä sen verran, että kun tämä möökö tuntui olevan jotenkin haasteellinen tutkittava ja piiloutuvaa sorttia, niin kysäisinpä lääkäriltä, jotta kävikö tässä nyt tuuri, että se ylipäätän löytyi tässä vaiheessa.

Lääkäri totesi, että tuttu lääkäri sen olisi kyllä varmaankin löytänyt (kuten löysikin; olen käynyt samalla lääkärillä tutkittavana jo kymmenen vuoden ajan, joten hänellä on käsitys, mitä näistä melooneista löytyy ja mitä ei pitäisi löytyä), mutta jos olisin jonkun random-lääkärin luo mennyt, niin hän ei ehkä olisi ymmärtänyt muutosta tai edes löytänyt sitä.

No, niin tai näin pääasia, että kävin saman lääkärin luona vuodesta toiseen ja hän oli kärppänä kaiken sen sekamelskan keskellä, mitä meikäläisenkin kannut pitävät sisällään.

Josta syystä ajattelinkin kiittää häntä tässä joulun alla pienellä muistamisella, koska hänen ansiostaan olen tässä nyt enkä vasta vuoden kuluttua ehkä pahemmassa jamassa.

***

Eilisestä senkin verran vielä, että hoitaja kertoi, että tällaisilla radioaktiivisilla 'kihomadoilla' (juu, siltä se todellakin näyttää) hoidetaan eturauhassyöpää. Niitä vain laitetaan kolmekymmentä sinne jonnekin nivusten seutuville. AUTS!

Toivottavasti edes silloin puuduttavat.

Kuulinkohan mä ton edes oikein...? Kuulostaa niin hurjalta meiningiltä.

VieläOliJotain:
Viimeisiä päiviä töissä. On mennyt kyllä työntouhussa koko viikko. Olen yrittänyt putsata 'pöytäni' mahdollisimman kivuttomaksi niille, jotka nyt joutuvat minua paikkaamaan. Suht hyvin olen onnistunutkin ihanien työkavereiden avustuksella.

Tosi moni sellainenkin, jonka kanssa vähemmän olen noin muuten tekemisissä, on osoittanut tukensa tavalla tai toisella. Joku on kysynyt, saako halata, toinen laittanut kannustavan sähköpostin ja moni muu muuten suusanallisesti toivottanut tsemppiä matkaan. Nousee ihan pala kurkkuun, kun huomaa, että ihmiset välittävät kuitenkin.

todistetusti säteilevä persoona

Tänään oli vuorossa sitten sen radioaktiivisen 'jyvän' laitto möököön.

Sehän siis laitettiin siksi, jotta lääkäri sen kasvaimen sitten leikkauksessa helposti löytäisi. Kysyin, laitetaanko se automaattisesti kaikille ja vastaus oli, että ei. Ainoastaan, jos kasvain on pieni ja vaikeasti tunnistettavissa (?). Olen siis nyt todistetusti myös haasteellinen tapaus, mutta senhän te jo tiesittekin.

Mutta homma meni siis niin, että ensin meikäläinen rojautettiin lavitsalle yläruumiskroppa (eipäs nyt mennä asioiden edelle) paljaana odottelemaan lääkäriä, joka sen jyvän laittaisi. Ja olisihan se pitänyt arvata.

Hetken päästä huoneeseen saapasteli ihan syötävän suloinen nuorehko mieslääkäri. Jälleen kerran.

Voi penteleen pentele... Mä olen jo seonnut laskuissani, kuinka mones tämä oli laatuaan, jonka edessä olen punastellut puolialastomana. Meikäläisen ristinä on näet nähtävästi kohdata jossain vaiheessa sairaalloista elämääni kaikki nämä tämän valtakunnan lääkärihunksit. Onneksi tämä kappale kuitenkin keskittyi tuijottamaan ultraäänilaitteen monitoria eikä ehkä huomannut kuolatippaa suupielessäni. Mutta ne kädet... Voi pieksut....

Enivei. Sen verran pitkään ja intensiivisesti hän monitoria tuijotti, että meikäläistäkin alkoi jo vähän jännittää, jotta pistikö se uuden bondin pyörimään vai mitä hittoa siellä oikein näkyy.

Ei kuitenkaan nähtävästi tarpeeksi mitään, koskapa kävi kutsumassa toisen lääkärin paikalle. Hoitaja siinä välissä paljasti, että tämä suloinen mies olikin vasta erikoistumassa eikä siksi halunnut ko. jyvää laittaa niin haasteelliseen tissiin, vaan sen laittaisikin erikoislääkäri, joka Luojan kiitos oli sentään nuorehko naislääkäri.

Hänkin kyllä syynäsi ja ihmetteli sitä möököä tosi pitkään, vaikka toki sen heti löysikin. Meikäläisellä on kuitenkin niin paljon kudosta (lue: isot hinkit) ja paljon kystia, jotta koska se möökö on siellä jossain välissä eli uumenissa, piti sitä tarkastella vähän pidempään ja joka puolelta.

Itse operaatio meni suht nopeasti ja... No, valehtelisin, jos väittäisin, että kivuttomasti. Sanotaan, että se tuntui tympeältä ja eniten koko hommassa jännitti se, kun ei tiennyt, mitä on tulossa. Jälkeen päin olisi hyvä hurskastella ja sanoa, että "eihän se nyt mitään, tollanen pieni pistos...", mutta joo, ei siihen nyt ihan joka päivä haluaisi joutua. Eikä siinä tiettykään mitään puuduttelemaan lähdetty. Juu ei, koska puuduttaminen on nössöjen hommaa olisi kuulemma sattunut enemmän, mistä asiasta nyt voidaan olla varmasti montaa mieltä.

Tosinainen kesti sen kuitenkin inahtamatta *öhöm*, vaikka lääkäri joutuikin sitä neulaa oikein tunkemaan, kun oli niin timmiä tissikudosta edessä ja vähän vielä ronklaamaankin eli pujottelemaan kystien ohi, mutta sinne se merkki kuitenkin upposi, keskelle kasvainta. Näin sen monitorista itsekin.

Eli kyse ei ole mistään maissin- tai edes vehnänjyvästä, vaan oikeammin ompelulangan pätkästä, joka ujutetaan sen neulan sisältä tissiin ja siitä katkaistaan pieni - mun tapauksessa alle sentin pituinen - pala, joka nyt sitten tekee meikäläisestä entistäkin säteilevämmän tyypin.

Lopuksi otettiin vielä pari lähikuvaa tissistä nuorta mieslääkäriä leikkaavaa kirurgia varten ja sitten pääsinkin lähtemään jo kustannuspaikalle.

Nyt tissi kiukuttelee, kun sitä on sorkittu enkä ehkä luvasta huolimatta menekään tänään saunaan. Katsotaan sitten huomenna uudestaan.

VieläOliJotain:
EY kysyi, tuleeko siinä säteilyn sivussa kenties jotain muita supervoimia, -taitoja tai -ominaisuuksia.

Lääkäri vastasi, että valitettavasti ei tule. Pöh, mälsää.

kaksi kommenttia

Tämän muutaman viikon aikana olen saanut pari kommenttia - en blogeissani -, jotka pistivät miettimään, mitä ihmettä niiden lausujat oikein halusivat asiallaan ilmaista. Eivät ainakaan tukeaan tässä tilanteessani.

No, ihan rehellinen kyllä ollakseni, niin tuskin he tarkoittivat kommenttejaan sellaisina kuin ne nyt vain olivat, mutta silti ihmettelen, että moiset sammakot pääsivät varsin fiksujen ihmisten suusta. Eikä siitäkään ollut kysymys, että olisivat olleet erityisen järkyttyneitä uutisestani ja siitä syystä hätäännyksissään sanoneet mitä sylki suuhun tuo, ei todellakaan.

Kommentit olivat tyyliä "...mutta jos se syöpä osoittautuu sellaseksi (= määritelmä), niin sitten kyllä..." Eli kertoivat kuinka 'kivaa' mun elämä tulee sitten jatkossa olemaan, jos tämä möökö kuuluu tiettyyn kategoriaan.

Ensinnäkin kommentit menivät pikkasen asioiden edelle ja toiseksikin... Miksei voinut vain jättää sanomatta ? Tuli tunne, että siellä oli taustalla katkeruutta tai vahingoniloa tai jotain muuta omiin fiiliksiin liittyvää negatiivisuutta, joka piti päästä purkamaan meikäläiseen.

En ole niin tyhmä ja tietämätön, ettenkö olisi hajulla siitä, mitä kaikkea tästä voi koitua eli ei niitä huonoja vaihtoehtoja tarvitse minulle erikseen ja erityisesti alleviivata. Mutta nähtävästi suht rauhallinen asenteeni koko tilanteeseen vaati hieman järkyttelyä ja pelästyttelyäkin. Mulla nähtävästi näyttää menevän olosuhteisiin nähden liian hyvin joidenkin mielestä.

Toivottavasti en itse ikinä maailmassa ole kenellekään tuollainen pahan ilman raakkuja. Minä haluan valaa uskoa sielläkin, missä toivo on jo kadonnut.

VieläOliJotain:
Tai ehkä mulla tuntosarvet vain tekevät ylitöitä. :)

lääkäri, syöpäsairaanhoitaja, anestesiahoitaja, labra(dorin)hoitaja

No, nyt alkaa vihdoin ja viimein tapahtua jotain.

Kävin siis lääkärissä ja todennäköisesti tapasin leikkaavan kirurgin. Nainen. Ehkä meikäläisen ikäinen, suomenruotsalainen korostuksesta päätellen. Nimi ei jäänyt mieleen. Mukava ihminen kuitenkin.

Tutki käsikopelolla ja totesi, että vasen tissi on isompi, joten siitä voi hyvinkin palan poistaa. Huvitti. Sanoi myös, ettei kykene sitä möököä tuntemaan eikä tuntenut mitään kainaloissakaan. Jos se on vain se, mitä oletetaan, niin säästävä leikkaus on kyseessä. Mutta sekin ratkeaa sitten vasta, kun on leikattu ja tutkittu tarkemmin. Ok.

Magneettikuva sen sijaan yllätti. Sieltä löytyi vaikka mitä. Mm. kipeä oikea olkapää, jonka lausunnon antaja määräsi myös tutkittavaksi. Siinä on kyllä venähdysvamma, jollainen vastaava on ollut myös vasemmassa olkapäässä joskus vuosia sitten, mutta jos haluavat sen tsekata, niin en vastustele. Lisäksi löytyi maksasta pienehkö hematooma, joka on kuulemma vaaraton, mutta sekin oli merkitty ultrattavaksi vielä jossain vaiheessa. Jopa lääkäri oli pikkasen äimänä, miten laajalta alalta se magneettikamera oli pyyhinyt ja miten tarkkaan niitä kuvia oli syynätty muualtakin kuin tissien kohdalta, mutta ei kai siinä mitään.

Lääkärin jälkeen juttelin syöpäsairaanhoitajan kanssa. Juteltiin mukavia puolisen tuntia, kun ei minulla nyt ollut mitään sen ihmeempää kysyttävää. Antoi kasan esitteitä, jotka kohteliaasti otin vastaan, vaikka tiedän, että puolet niistä jää lukematta, kun ovat tuttua huttua. Mm. Syöpä-yhdistyksen paperit olivat turhia, koska kuulumme jo ko. yhdistykseen.

Sen jälkeen oli vuorossa anestesiahoitaja, jonka kanssa käytiin leikkausta läpi. Kertoi, että leikkaus kestänee noin 1 - 1,5 tuntia näillä näkymin ja tehdään päiväkirurgisena toimenpiteenä eli aamulla sisään ja illalla ulos. TM on luvannut hakea ja vahtikoiran lailla vartioida untani seuraavana yönä. Mikä tahtoo sanoa, että todennäköisesti kuorsaa räkä poskella siinä vieressä viis veisaamatta meikäläisestä ja meikäläisen tissiparasta.

Lisäksi kertoi huojentavan uutisen, että otsaan (minun) laitettavat anturit vahtivat koomani tilaa, jos vaikka leikkaussaliporukat keksisivät ryhtyä pelaamaan korttia siinä aikansa kuluksi. Lisäksi saan herättyäni herkullista sairaalaruokaa, jotta selviää, meneekö vesi sisään ja tuleeko ulos. Jos näin käy ja muutenkin olo on bueno, niin sitten vaan yöksi kotiin. Mikä on hyvä juttu, koska yhtään ei houkuta jäädä sellaiseen 15 hengen saliin viettämään yötä muiden potilaiden kanssa. Sellainen kokemus on teiniajoilta, kun nilkka operoitiin ja on harvinaisen tuoreessa muistissa se reissu vieläkin. Mutta toki, jos on pakko syystä tai toisesta jäädä sairaalaan, niin sitten on vain pakko eikä siitä puolta sanaa.

Lopuksi nappastiin vielä putkilo punaista ihan perusverenkuvaa varten. Ja olikin sypäkkä täti neulan varressa. Sattui ihan simona, vaikka normaalisti saa ronkkia ihan tosissaan ja siltikin olen stoalaisen tyyni. Taisi ottaa neulansa kanssa oikein vauhtia, kun vihjasin, että suoneni ovat ujot ja liukkaat.

Verenpainekin mitattiin ja alapaine oli - yllätys, yllätys - pikkasen kohollaan, mutta siitä ei tehty suurta numeroa, kun osasivat sitä odottaa. Henk koht en ota kantaa, mikä siihen oli syynä. Tuskin ainakaan sairaalaympäristö.

Nyt ennen leikkausta on tiedossa vielä käynti Kirurgisessa tällä viikolla ja toinen Meilahdessa sitten maanantaina ennen leikkauspäivää. Josta herää kysymys, että missäs välissä mä ehdin tehdä mun loput duunit ennen sairaslomaa...?

VieläOliJotain:
Sairaalasta jäi kaikin puolin hyvä fiilis.

Kirra itse on komea, vuonna 1888 valmistunut vaalea ja valoisa rakennus korkeine ja avarine tiloineen. Seinillä  on tauluja eikä sairaalamaisuus niin puske päälle.

Henkilökunta tuntui mukavalta. Kaikki, joiden kanssa olin vähänkin tekemisissä, olivat ystävällisiä, hymyileviä ja auttavaisia. Sanoinkin jo heille, että ei minulla ole mitään hätää heidän hoidossaan. Että luottavaisin mielin lähden tähän savottaan.

Sisko, Serkku ja Tutturouva (check, check, check)

Tää homma on kuin pato: kun yhdestä kohtaa murtuu (Lapsuudenystävä), niin sitten se alkaa repeillä enemmänkin.

Kerrottu siis näille kahdelle sukulaisnaiselle, joiden kanssa näemme vähintään kerran viikossa. Ja voin vakuuttaa, että harvoin on ihmisellä näin überkiinnostunutta yleisöä kuin mitä meikäläisellä sen automatkan aikana. Kerrankin näin.

Mutta ei siinä sen suurempaa dramatiikkaa. "Mikset oo kertonut aikaisemmin ?" No, kun ei ole ollut mitään kerrottavaa (eikä ollut vieläkään, siis eilen). "Paitsi rintasyöpä." Okei, myönnän, mutta nyt, kun lääkäri on lähellä, ei tarvitse heidänkään kauaa tiedottomana asiaa miettiä ja se oli tarkoitukseni.

Siitä, milloin kerron Äidille, olimme yksimielisiä: mieluummin ei ollenkaan. No, mutta koska se ei ole vaihtoehto (minulle), niin totesimme, että ensi viikonloppu eli juuri ennen leikkausta on ihan passeli ajankohta kertoa tämä Muorille, koska hän... No, hän nyt vaan on sellainen. Rasittava.

Helpotti kyllä kertominen. Ei tarvitse enää salailla. Systeri muistutteli mieleen, miten hänellä homma meni silloin 10 vuotta sitten. Suht helpolla pääsi hän.

Tutturouva puolestaan oli listalla vasta tänään, mutta hänellekin nyt sitten päätin soittaa jo eilen samoilla saranoilla ja hyvä päätös olikin. Tauti kun on hänellekin tuttu, niin oli helppo jutella ilman voivotteluja ja surkutteluja.

Rouva totesi: "Sähän oletkin aina sanonut, että kysymys ei kuulu tuleeko se, vaan että milloin se tulee." Ja näin on. Tiennyt olen tämän jo vuosikymmeniä, en kai muuten olisikaan juossut joka hemmetin vuosi siellä tutkimuksissa. Yritin vain saada sen kiinni mahdollisimman ajoissa ja toivotaan, että siinä myös onnistuin. Ettei ollut turhaa se juokseminen.

Samoin Tutturouva muistutti, että joka vuosi puhtaat tissit saatuani olen ollut ristiriitaisesti sekä tyytyväinen että pettynyt. Tyytyväinen, ettei sitä vielä löytynyt ja pettynyt, koska taas joudun odottamaan vuoden ja tunnetusti se odottaminenhan on sitä kaikkein pahinta. Sanoi myös, että "nyt se sitten tuli eikä sun tarvitse enää odottaa."

Ja oikeassa oli. Odottaminen siltä osin on ohi.

VieläOliJotain:
Ai niin... LÄÄKÄRI !!!

lapsuudenystävä (check)

Kerroin möököstä lapsuudenystävälleni, jonka kanssa olemme tunteneet jo koht 40 vuotta, mutta edelleen hän pitää minua ystävänään. Olosuhteiden pakosta jouduin kertomaan asiasta hänelle puhelimitse.

Se ei selvästikään ole paras mahdollinen tapa, koska siinä en näe henkilön ilmeitä, jotka kertovat sen todellisen reaktion. Ei niin, että odottaisin suuria tunteenpurkauksia vaan niin, että osaisin arvoida, kuinka paljon ko. henkilö tarvitsee lohduttelua minulta. Tässä kävi vähän niin.

Ystävätär on järki-ihminen, mutta mitä tulee ystäviin - tiedän muista tilanteista -, hän kyllä tuntee ja syvästi. Nyt hän kyllä selvästikin huolestui, mutta ihan hienosti piti itsensä kasassa ja keskusteli aiheesta asiallisesti. Pari kertaa hän kuitenkin sanoi jotain sellaista, jota hieman ihmettelin ja josta syystä aloin epäillä, ettei hän sittenkään ollut ihan niin tyyni, miltä siinä luurissa todennäköisesti minun vuokseni yritti kuulostaa. Olisi nähtävästi pitänyt rauhoitella vähän enemmän kuin mitä tein.

Tässä taustaksi, että meiltä on tämä samainen möökö jo vienyt yhden lapsuudenkaverin mukanaan, joten ehkä se muisto siellä ystävättären mielen taustalla kummitteli.

Valitettavasti minulla on vielä toinenkin niin läheinen ystävä, jolle on 'pakko' (lue: haluan) kertoa. Enkä hänellekään voi sitä kertoa kasvotusten. Tosin hän on oman samaisen möökönsä jo selättänyt, joten oletan, että hän osaa sen kokemuksen perusteella puolestaan suhtautua rauhallisemmin. Tai niin uskon ja toivon.

VieläOliJotain:
Viime yönä näin ensimmäistä kertaa unta möököstä.

Olin sairaalassa ja sairaanhoitaja asetteli minua (ja tissejäni) johonkin lavitsalle, ehkä leikkausta varten, koskapa mitään roiskeita tai tikkejä ei ollut vielä kuvissa. Sairaanhoitajalla oli pitkät vaaleat hiukset poninhännällä ja silmälasit ja hän oli kovin ystävällinen.

The End.

Juu, tuosta ei vielä ihan koko illan jännitysleffaksi ole. Ei edes traileriksi.