Jukka ja Arja

Luin Taina Westin kirjoittaman kirjan Tänä iltana Jukka Puotila. Kirja oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, joten sen lukeminen sujui jouheasti. Kirjan loppu, jossa Jukka kertoo tuntemuksistaan ja ajatuksistaan syöpähoitojen aikana, kiinnosti luonnollisestikin ihan erityisesti ja pisti miettimään.

Nyt ehkä jotenkin taas vähän paremmin ymmärrän, että joillekin syöpädiagnoosi todellakin on järkytys ja shokki, vaikkei se minulle ollut kuin pieni säikähdyksen sekainen yllätys ja sitäkin vain siksi, etten ollut sitä odottanut vielä ehkä 2-3 vuoteen. Ainoa, mitä oikeasti jonkin verran pelkäsin, oli se leikkaus/ nukutus ja senkin pelon tajusin järjellä täysin perusteettomaksi.

Mutta on se varmasti kamalaa, kun tieto tulee ihan puun takaa. Kyllä varmasti minäkin olisin järkyttynyt pahasti, jos minun syöpäni ei olisikaan ollut rinnassa, vaan jossain muualla. Rintasyöpää olin jo odottanut ja siihen asennoitunut, josta syystä se ei tietenkään ollut niin kova isku kuin esim. Jukalla.

Kirjassa Jukka kertoo myös tajunneen (muuten tai ehkä osittain sairaudenkin myötä), ettei hän muista juurikaan mitään siitä ajasta, kun hänen kaksi vanhinta poikaansa olivat pieniä. Työ vei kaiken hänen aikansa silloin ja vaikkei hän niitä töitään/ aikoja kadukaan, niin silti pohdiskelussa on pieni haikea sävy.

Meikäläisen ei tarvitse sitä asiaa koskaan harmitella. Olen ollut kotona lasten ollessa pieniä - menin töihin, kun Pienin täytti kolme vuotta - ja lopettanut lyhyemmän työpäivän teon vasta, kun Pienin täytti 11 vuotta. Onneksi minulla oli siihen mahdollisuus ja onneksi sen mahdollisuuden myös halusin käyttää hyväkseni. Niin monen suusta olen meinaan kuullut, että mitään muuta eivät kadu kuin sitä, että töitä tuli tehtyä lasten/ perheen kustannuksella, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta.

VieläOliJotain:
Arja Koriseva on näköjään - onneksi - tervehtynyt omasta mörköstään siinä määrin, että pystyy jälleen aloittamaan työn teon.

En ole lukenut naistenlehden juttua Arjasta, mutta referaatista tuli mieleeni - mikä siinä muuten onkin, että nämä jutut tajuaa vasta nyt -, että mitä siitä, jos kainaloa vähän kiristää tai yöllä herää tyyny litimärkänä niskahiestä. Ne ovat niin pikku juttuja kaiken sen muun rinnalla, mitä olisi voinut olla/ tulla.

Että kyllähän mä ihan pentelee onnekas olen ollut, ei sitä käy kiistäminen.

kainalo kireällä

Meikäläinenhän on kävelevä jumi: venytellä pitäisi joka päivä ja kaikkia mahdollisia lihaksia. Mutta kun... Joo joo, seliseli. Josta syystä en ehkä huomannut uutta kiristelyä, joka on hiljaa hiipinyt kroppaan: leikattu kainalo jumittaa. Ei pahasti, mutta sen tuntee, kun esim. kurottaa jotain korkealta.

Elikkäs kiristää. Tai iho ei kiristä, vaan kudokset siellä nahkan alla. Mikä on mielestäni outo juttu, koskapa ko. kiristelyä ei ollut leikkauksen jälkeen, vaan se on tullut tässä loppukeväästä. Josta syystä on käynyt mielessä, josko se olisikin jotain imusolmuke-oireilua. Eli turvotusta ja sen sellaista. Vaikka päällepäin ei kyllä näy mitään eroa oikeaan puoleen. Hämmentävää.

Lisäksi on ollut kaikenlaisia nipistelyjä myös rinnan alueella. Niistä en ole kyllä ollut kovin huolissani, koska faktaa on, ettei syöpä - ainakaan alussa ja rinnassa - satu. Eli se varmaankin on jotain hormonien aiheuttamaa nävertämistä. Eikös se ole niin, että rintarauhaskudos alkaa vähetä vaihdevuosien aikana ja sitähän tässä nyt mennään. Ja daisarien pienenemistä odotellaan.

Hassua on muuten sellainen, että olen jatkuvasta lääkityksestä ja näistä kolotuksista huolimatta aika hyvin unohtanut - siis muutamassa kuukaudessa -, että minulla toden totta on ollut syöpä. Ajatus tuntuu oudolta ja jotenkin absurdiltakin, vaikka ymmärtääkseni olen ollut suht jalat maassa ainakin suurimman osan matkaa.

En siis ensimmäisenä tajua tai osaa ajatella, että joku oire kropassa voisi johtua syöpähoitojen jälkimainingeista. Toisaalta meikäläisen stressiherkkyyden tietäen onkin ehkä parempi, ettei ensimmäisenä ymmärrä ajatella pahinta. Koska harvemmin kai se sitä kuitenkaan on. Tai näin haluan ainakin uskoa.

VieläOliJotain:
Luin Jukka Puotilan muistelmat. Mielenkiintoista luettavaa ja herätti sattuneesta syystä ajatuksia, joista lisää myöhemmin.