keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

unohdus

Uskomatonta! Unohdin eilen ottaa hormonilääkitykseni. Ensimmäistä kertaa reilun 13 kuukauden aikana.

Itseasiassa on uskomatonta, että vasta nyt unohdin sen ottaa. Onneksi ei ole yhdestä napista kiinni tämä hoito.

lauantai 28. tammikuuta 2017

hämmentävät geenit

En muista, olenko tässä blogissa tullut maininneeksi geenitutkimuksesta, jota on meidän suvun osalta tehty jo iät ja ajat. Joka tapauksessa niin on laita. Minäkin olen käynyt luovuttamassa verta tutkimuksia varten ensimmäisen kerran jo vuonna 1994 ja näytteiden käytön säännöllisistä lupapyynnöistä päätellen tutkimusta on tehty näinä vuosikymmeninä vähintäänkin epäsäännöllisesti. Tosin lähiaikoina tilanne on muuttunut.

Serkkuni on ollut viime syksyn aikana tarkemman geenitutkimuksen kohteena ja häneltä joku rintasyöpään altistava geeni löydettiinkin. Tyttärellään sitä puolestaan ei ole, mikä oli hieman hämmentävä tieto.

Mutta koskapa serkulta geeni löytyi, kutsuttiin Siskokin tutkimuksiin ja koska Muori ja serkun äiti ovat siskoksia, oli Sisko saadessaan kutsun kuulemaan tuloksia varma, että häneltäkin se oli löydetty. Mutta eipä ollutkaan. Mikä sekoitti pakan lopullisesti. Tutkijat ovat ymmällään, että mistä tässä nyt oikein loppupeleissä on kyse.

Minua ei ole tutkittu eikä nyt tässä vaiheessa vielä tutkitakaan, koska Siskolta ei serkun geeniä löytynyt. Lupalapun kliinisen genetiikan yksikölle kuitenkin täytin, jos vaikka jossain vaiheessa kaipaavat meikäläisestä kudosnäytteitä.

On kyllä outoa, ettei Siskosta mitään löytynyt. Olen kyllä melko varma, että joku ikävä rintasyöpägeeni meissä kuitenkin on, mutta sitä ei vielä vain ole löydetty. Onneksi on tutkijoilla materiaalia, mitä syynätä. Olivat sanoneet, että harvaa sukua on näin tarkkaan syynätty, kun tietoa on aina 60-luvulta saakka. Runsaasti.

VieläOliJotain:
'Löysin' saunassa epämiellyttäviä kyhmyjä leikatusta rinnasta. Sen yhden väliinjääneen sydämenlyönnin aikana ehdin onneksi tajuta, että ovat joko jotain perusmuhkuraa tai sitten leikkauksen jäljiltä jäänyttä arpikudosta. Kun vielä aristivatkin hieman vakuutuin, ettei hätää ole. Syöpä ei meinaan satu. Tai ei ainakaan tämä ja siinä vaiheessa.

perjantai 30. joulukuuta 2016

vuosi syövättä

Puhdas vuosi 2016 syöpien osalta meikäläisen kohdalla. Että jos jostain tämän vuoden kanssa pitää olla kiitollinen, niin ollaan nyt sitten vaikka siitä.

Viikko sitten saunan jälkeen katsoin pitkästä aikaa kainalon arpea. Sehän oli näistä kahdesta se näkyvämpi, leveämpi ja punaisempi, syystä tuntemattomasta.

Nyt ei näy mitään! Tietämätön ei sitä huomaisi ja vaikka itse tiedän sen siinä olevan, niin vähän pitää käännellä, että sen erottaa. Uskomaton juttu, miten sekin hävisi noin kokonaan näkyvistä. Kuvittelin sen erottuvan pidempään, kun sai vähän siipeensä siitä sädehoidosta, mutta ei. Nätisti on häipynyt näkymättömiin.

Muorin kanssa näistä arvista tuossa kuun alussa juteltiin ja hän sanoi, että myös hänellä on iho, johon ei pahoja arpia jää. Että jos olen syöpäni häneltä perinyt, niin olenpa sitten tämänkin, positiivisemman jutun saanut mukaani. No, jos olisi toisin, niin eipä kyllä naurattaisi. Sen verran on meikäläistä tässä vuosikymmenien aikana eri puolilta leikelty.

Hei! Vuosi on just loppumassa! Oikein hyvää uutta vuotta kaikille teille, jotka olette tätä syöpäläistarinaani jaksaneet seurata. Vähänhän täällä blogissa nykyään tapahtuu, mutta se kaiketi on vain hyvä juttu. Ainakin mun mielestä. En kuitenkaan päätä tai sulje blogia. Joskus saattaa jotain aiheesta mieleen juolahtaa, joten pidän ovet avoinna. Ensi syksynä nyt viimeistään laitan näitä kuulumisia, kun taas kontrolliin menen.

Eli ei muuta kuin että pidetään itsestämme huolta. Ja kaverista kans. :)

lauantai 19. marraskuuta 2016

askel eteenpäin

Nyt, kun reissut tältä vuodelta on reissattu, niin vihdoin ja viimein päätin uskaltautua tilaamaan itselleni hierojan.

Homman nimihän oli, että syöpälääkärini työhistorian aikana oli yksi lähes samanlaisen leikkauksen läpikäynyt nainen saanut jostain hieronnasta tai vastaavasta hoidosta hemmetinmoisen turvotuksen käteen, josta syystä en uskaltanut ottaa pienintäkään riskiä ennen pitkiä lentoja Atlantin taakse.

Mutta nyt kävin hieronnassa ja hyvin meni. Ja hyvää teki! Yläselkä on ollut jo vuoden enemmän tai vähemmän jatkuvasti jumissa, joten oli jo aikakin käydä hierojalla. Varsinkin kun en tämän plunssani takia voi enkä pysty käymään sauvakävelyllä, mistä kyllä siitäkin on ollut apua.

Siihen hierontapöydälle asettuessani tajusin yhtä äkkiä, etten ollut missään välissä kokeillut, voinko ylipäätään maata vatsallani suht kovalla alustalla. Rinnassa on kuitenkin ollut tuntemuksia ja olen sitä hieman varonut etenkin sen prkeleen kovakouraisen mammografiakokemuksen jälkeen.

Varovasti itseni tälläsin siihen ja hierojalta pyysin, että säätää käsituet hieman normaalia korkeammalle, etten ihan täydellä painolla röhnötä siinä. Ja se auttoikin. Hyvin onnistui hierominen eikä tarvinnut yhtään varoa hierojan.

Nyt pitää heti löytää kalenterista uusi aika tai sitten väli venähtää taas törkeän pitkäksi.

VieläOliJotain:
Olin hierojan nähnyt viimeksi joskus sädehoitojen aikaan eli ihan alkuvuodesta. Sanoi, että näytän hyvältä. Tulkitsin sen, että näytän hyvältä - syöpäpotilaaksi. Tosin olin kyllä kuorinut naaman edellisiltana saunassa, joten en ehkä ollut ihan tavallinen harmaa oma itseni.

Kävin ostamassa taas seuraanvan kolmen kuukauden satsin Tamofenia. Kolme kuukautta... Se tarkoittaa, että seuraavalla kerralla onkin maaliskuu jo melko lähellä. Jos Luoja suo.

torstai 10. marraskuuta 2016

leikkauksen vuosipäivä

Voi kääk sentään, miten aika rientää! Vuosi jo!

Kävin lueskelemassa noita vuoden takaisia ajatuksiani sekä teidän kommenttejanne. Kyllä lämmittää ihmisen mieltä vieläkin, kun tajuaa, miten täysillä te lukijani olitte silloin mun mukana. Blogia oli klikattu melko monta kertaa siinä parin päivän aikana, kun jäinkin sairaalaan yökylään lepäämään.

Joo. En olisi pärjännyt ilman teitä näin hyvin. Olette korvaamattomia kaikki. <3

tiistai 8. marraskuuta 2016

syöpäsairaan hoitaja

Toi on ärsyttävä sana, josta syystä jaoin sen noin päin prinkkalaa. Mutta siis tänään oli keskustelu Syöpätautien poliklinikalla hoitajan kanssa.

Ensin näytti minulle osastonlääkäri Aleksei Roganov'n (siis stroganoffi, mun lemppari ! ilmankos tuntui niin hyvältä tyypiltä) lausunnon mammografiasta ja ultraäänitutkimuksesta. Suomensi vierasperäiset sanat enkä kehdannut sanoa, että ne on meikäläiselle ihan tuttua huttua.

Eli mikään ei viitannut mihinkään ikävään tai huolestuttavaan lausunnossakaan, tietenkään.

Sitten totesi verikokeista, että kaikki arvot ovat kohdillaan, josta syystä sitä ei sen enempää siinä alettu syynätä. Bussissa sitä kotimatkalla katsoin ja totesin sen, minkä jo tiesinkin: olen ihan harvinaisen keskinkertainen keski-ikäinen nainen. Labratkin sen todistaa: kaikki tulokset keskellä viitearvoja.

Sitten vähän juteltiin, tutkittiin ihan käsikopelolla tissejä ja sen jälkeen taas vähän juteltiin.

Jatkossa - tai ensi vuonna, jos mitään ei sitä ennen ilmiinny - käyn vain mammografiassa ja UÄ:ssa ilman verikokeita tai muita lätinöitä. Kolme vuoden päästä leikkauksesta - eli kahden vuoden kuluttua - on taas mammo, ultra, verikokeet ja vastaanotto. Sitten katsotaan, mitä sen jälkeen.

Tamofen jatkuu näillä näkymin nämä kaksi vuotta ja todennäköisesti vielä senkin jälkeen, ellei tiede ole keksinyt jotain uutta mullistavaa sijalle.

Eli alle puolituntia siinä meni ja kiitos ja näkemiin. No, mitäpä sitä turhaan, jos ei mitään sen enempää huolta tai murhetta ole puolin ja toisin. Ensi vuonna uudestaan.

JälkiMärinät:
Hoitaja oli ihan mukava ja ystävällinen. Eikä mitään 'muttaa'.

Vaikka luulen kyllä, että häntä ehkä jotenkin ärsytti meikäläisen olemus ponkkareineen ja huulipunineen. Taisin olla hänen mielestään liian hyvällä tuulellakin ottaen huomioon, että olen rintasyöpäpotilas. Tai entinen sellainen. Töpäkkänä jostain minua 'oikaisi', vaikka asian olisi voinut ilmaista toisellakin äänensävyllä ja ilman kulmakarvojen kohottelua.

No, minä siitä kuus veisasin, iloisesti pulputtelin vain omia juttujani ja myöntelin hänen olevan oikeassa. Mikä ei sekään tainnut häntä oikein ilahduttaa. Liian yhteistyökykyinen olin, pentele.

Mutta ihan hyvin se meni, ei hätää eikä valittamista.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

1. vuosikontrolli

Eli siihen kuului labrakäynti, mammografia ja ultraäänitutkimus.

Labrassa juoksin heti aamusta ja taisin kiilata muutaman mummelin. Yksi ainakin mulkoili tosi pahasti meikäläistä. Ajattelin, että jos jotain sanoo kysyn, onko hänelläkin kiire töihin. Mulla meinaan oli, ettei päivä olisi mennyt ihan käteen. Montaa minuuttia en kyllä verinäytteessä hapannut, joten ehkä sain anteeksi syntini, todennäköisesti en.

Päivällä oli sitten ensin mammografia.

Pakko sanoa, että ei ole koskaan tuntunut niin tympeältä kuin nyt. Ehkä vähän sitä jännitin, kun leikattu rinta ei kovakouraisesta kohtelusta tykkää ja sehän nyt on melkoista veivaamista ja vaivaamista ja vanuttamista ja venyttämistä. Tai sitten he siellä Syöpäläistautien poliklinikalla ovat vaan keskimääräistä ronskempia otteissaan. Hammasta piti vähän purra ja sekunteja laskea, mutta kyllä sen kesti, tietysti.

Luonnollisestikin otettiin vielä toiset varmistuskuvat, että kaikki tulee taatusti litistettyä sinne levyjen väliin. Hyvä, ettei solisluu murskautunut siinä sivussa, kun kaksi naista meikäläistä tunkivat laitteeseen. Kävi kyllä mielessä, että kun olen isompiakin tissejä nähnyt kuin meikäläisen, että miten niitten kanssa oikein selvitään. Siinähän tarvitsee komppanian hoitsuja pitämään hommaa kasassa. Huhhuh.

Kuvat saatiin kuitenkin otettua ja pääsin odottelemaan kutsua ultraääneen. Siinä odotellessani hokasin, että siellä mammossahan ne olivat tosiaan olleet naisia meikäläisen utareiden kimpussa eikä perinteisesti miehiä. Ehdin jo innostua, että meikäläisen tuuri tässä asiassa olisi kääntynyt.

Mutta ei ollutkaan. Ultraaja oli meinaan mies. Tietysti, kuinkas muutenkaan. Sellainen nallekarhumainen partamies - meikäläistä nuorempi, koska kaikki ovat kohta mua nuorempia -, joka puhui venäläisittäin korostaen suomea. Ihan mukava tyyppinä ja jotenkin hänestä ja otteistaan huokui sellainen kokemus ja varmuus, että ilman sen kummempia perusteita tunsin itseni täysin rauhalliseksi ja luottavaiseksi hänen tutkittavanaan.

Ensin tutki leikatun rinnan ja kun tutkimushuone on sellainen hämärä monitorinäkyvyyden maksimoimiseksi, ei hän meinannut löytää leikkaushaavaa. Kysyi, mihin viilto oli tehty ja sitten ihan hämmästeli, miten siisti se on ja hyvin parantunut. No, sehän jo tiedettiinkin, että niin on.

Tulos oli, että mitään huolestuttavaa ei kummastakaan rinasta löytynyt. Ei mammografiakuvista eikä myöskään ultraäänitutkimuksessa. Eli kuten olin arvellutkin. Lääkäri muuten kysyi, miten on mennyt ja kun vastasin, että enpä juuri ole ajatellut koko asiaa, totesi hän, että "se on oikein, turha miettiäkään sitä, pitää vain nauttia elämästä." Mikä mun mielestä oli varsin nappiin todettu.

Vielä on rintasyöpäsairaanhoitajan jutteluhetki parin viikon päästä ja sitten odotellaan vaan lokakuuta 2017 näissä kontrolliasioissa.

VieläOliJotain:
Meinaan se, että nopeasti kyllä aika pyyhkäisee menemään. Vuosi on jo kulunut siitä kaikesta hässäkästä.

'Vuosipäivä' meni muilla mailla vierahilla enkä todellakaan muistanut sitä päivää tipan vertaa. Tänään joku hoitsuista sanoi, että edellinen mammografia on ollut 12.10.2015 ja siitähän sitten kolmen päivän päästä sain kuulla möököstä eli 15.10.2015 kai sitten on se 'virallinen vuosipäivä'. En olisi muistanut päivämäärää, jos joku olisi kysynyt, joten tulen unohtamaan sen jatkossakin. Ja mitäpä sitä muistelemaan, olutta ja menyttä. Tärkeintä on nykyhetki.