sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Päivä viisi

(Itseasiassa nämät päivät menevät vähän jälkijunassa, mutta sou not, asiat ovat kuitenkin tapahtunutta faktaa.)

No, nyt se itku sitten tuli.

Tarkistin varaustiedoista, että joulun lomamatka pitää maksaa viimeistään 5.11. eikä silloin mua ole vielä edes leikattu, joten se siitä hartaasti odotetusta ihanasta matkasta sitten.

En tietenkään itkenyt omaa pettymystäni, vaan lasten. Se on niin väärin, että niiden murusten ilo tärveltyy mun takia.

Vituttaa.

***

Velloessani vitutukseni ja pettymykseni pyörteissä tein amatöörin mokan: soitin TM:lle, joka vietti ajatuksia tasaannuttavaa viikonloppua Kesäpaikalla.

Tiedoksi kaikille:

Jos olet pari päivää aikaisemmin saanut syöpädiagnoosin, niin et todellakaan soita kumppanille jonnekin hornantuuttiin itkien. Siinä voi meinaan leskeys olla lähempänä kuin arvaatkaan.

TM-parka säikähti oikein todella, kun kuuli itkevän meikäläisen. Luuli, että olen saanut keskellä viikonloppua (just) jotain ylimääräistä huolestuttavaa tietoa möököstäni. Henki meinasi ukkoraasulta salpautua ennen kuin kuuli, mikä vaimoa nyt niin tyrskityttää.

Onneksi ei lähtenyt sättimään säikyttelystä (minkä minä itse luonnollisestikin vastaavassa tilanteessa olisin tehnyt), vaan rauhallisesti pohdiskeli vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Päädyttiin lopputulemaan: odotetaan ja katsotaan. Kaikki järjestyy, keksimme jotain muuta jossain vaiheessa, jos ei jouluna.

Ei ole, jumankauta, helppoa kellään. Hohhoijaa.

VieläOliJotain:
Pienin otti asian yllättävän tyynesti. Itketti, koska mua itketti, mutta jotenkin stoalaisesti pystyi sen asian hyväksymään suunnilleen samalta istumalta. Ymmärsi, että matka ehkä tehdään, muttei suunniteltuna ajankohtana ja/tai suunniteltuun kohteeseen.

Isompaa potutti sitten Pienimmänkin edestä. Tosissaan harmitti ja jankutti ja jankutti, voisinko soittaa lääkärille tai jotain, jotta päästäisiin matkaan. Loppuillasta tilanne valitettavasti eskaloitui siihen mittaan, että jouduin selittämään tilanteen hänelle rumimmilla ja pelottavimmilla mahdollisilla sanoilla.

Ei tuntunut mukavalta minustakaan yhtään, kun jouduin ääneen sanomaan ne pahimmat omatkin pelkoni kaiken toiveikkuuden keskellä, mutta kun tunnen Isomman ja tiedän, ettei hän lopeta jankuttamistaan ennen kuin on satavarma, ettei mitään ole enää sillä saavutettavissa, oli pakko ikään kuin kirveellä iskeä se poikki.

Hemmetin kurja tilanne eikä kyyneliltäkään säästytty, mutta nähtävästi tässä on ison oppimisen paikka sekä Isommalla että minulla. Isompi on selkeästi vielä kypsymätön käsittelemään pettymyksen tunteitaan ja minä suorastaan paska selittämään tilanteita nätisti niin, että ne myös menevät perille.

Mutta päivemmällä kyllä lähtivät tyrskimisen ansiosta meikäläisellä stressihormonit liikkeelle. Tuli kepeämpi olo ja tunne siitä, että kaikki järjestyy vielä parhain päin, vahvistui ainakin hetkeksi. Samalla vahvistui usko, että itkeminen helpottaa. Aina.

Illalla ei sitten meinannutkaan heti tulla uni silmään, vaikka olin juonut saavillisen 'kaninvilla'teetä.

Kaikki mielikuvitukselliset kauhukuvat kasvoivat suorastaan eksponettaalisiin mittoihin. Tississäkin tunsin, kuinka siellä syöpäsolut juhlivat ja mässäilevät maiskutellen itsensä lihaviksi ja hyvinvoiviksi lisääntyen valonnopeudella ja siirtyen imusolmukkeitani pitkin joka puolelle kehoani (ei siis vielä ruumista, hohhoijaa...) rakentamaan uusia pesiä.

Ei kovin tervettä ajattelua sairaalle, vai mitä.

6 kommenttia:

  1. Voi sua... ja sä aina aattelet muita myös, niitten pettymystä ja jaksamista. Välillä pitää saada itekin olla heikko ja nyt varmaan vaan oli sen hetki. Itku puhdistaa, anna sen tulla. Paljon lämpimiä aatoksia täältä lähetän joka ainoa päivä.

    (Mullakin tuli itku kun kerroin ystävälle miks mulla on poikkeuksellisesti roosa eikä oranssi kynttilä palamassa...)

    Hmm, mitä ihme on kaninvillatee?!?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua itkettää myös muiden tuki ja ajatukset ja tsemppaukset, kuten nytkin vähän. Mut se on sellasta hyvää itkua, ei tuskaitkua.

      Kynttilä on kiva, mutta ei me nyt pinkkipossuiksi kuitenkaan heittäydytä. Oranssi vaan takaisin ruotuun, kun olet sen saanut poltettua. :)

      Se on tutun lapsen väännös kamomillateestä. :)

      Poista
    2. Heh, tietysti. Meillä esikoinen juo sitä kans ja täytyy kertoa tuo sille. Jos se olis ollut jotain oikeeta kaninkarvateetä niin mä olisin voinut lähettää vuoden varaston sulle täältä ;-)

      Poista
    3. :D Mä saatan kuvitella, miten sä jo innostuit, kun luulit pääseväsi eroon niistä kaninvilloista ja saada ne vielä uusiokäyttöön. Eikö niistä voi tehdä vaikka hanskoja ? Tai huovuttaa peffanlämmitintä ? Siis alustaa.

      Poista
  2. Olisiko isommalla reagoinnin takana puolustuskeino, mitä olen ymmärtänyt, kun vuosia lukenut kirjoituksiasi, niin olette todella läheisiä. Tokihan äiti on lapsilleen läheinen yleensä aina mutta olen kokenut muutakin... Hmm, ymmärrätköhän nyt mitä ajan takaa. Itse en oman äitini kanssa ole läheinen, omiin lapsiin tietoisesti yritän saada pidettyä läheisyyden mitä en siis lapsuudenkodissani oppinut.

    Ihana TM kun sai luotua uskoa suhun! Kaikella on aikansa ja teidän reissun aika tulee vielä. Siellä saatte sitten kilistellä voittomaljat nujerretun möökön hävittyä taistelun.

    Täällä blogien maailmassa olen seurannut joitakin taisteluita, tiukkoja tilanteita mutta myös niitä onnellisia voittoja, sinä tulet kuulumaan voittajiin!

    Halaus Pohojammaalta!

    -Heidi-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan osaltaan sitäkin. Valitettavasti se vain ilmeni todella väsyttävällä tavalla eikä varmasti olisi loppunut itsekseen. Ja ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat. :)

      Ei TM:kään ihan ole vielä sisäistänyt uutista, mutta se lienee normaalia. Kai se konkretisoituu viimeistää, kun menen leikkuriin. Toisaalta töissä se on sisäistetty sitten sitäkin paremmin: tänään on tullut lohduteltua yhtä jos toista itkevää työkaveria. :D

      Vähempään ei tyydytä. :)

      Samoin sinne. :)

      Poista