Päivä kuusi

Eilen jouduin TM:lle vähän avautumaan, kun ei ehkä ole oikein valaistunut tämä koko tilanne hänelle vielä.

Kerroin, että vaikka noin päällisinpuolin en vielä olekaan tekemässä kuolemaa ja muutenkin vaikutan - ja olenkin - suht pirteältä, niin todellisuudessa sisällä pääkopassa kyllä pyörii kaikennäköistä koko ajan. Ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan. Ja ne syövät voimavaroja ihan väkisinkin. Lähinnän niitä henkisiä, mutta varmasti myös ihan fyysisiäkin voimavaroja. Väsyttää enemmän kuin normaalisti eikä mikään oikein kiinnosta. Pinnakin saattaa (heh!) olla normia kireämpi.

Joten hänenkin olisi hyvä tämä tiedostaa ja tajuta, että oli se sitten mahdollisesti kuinka pieni ja helposti hoidettava möökö tahansa, niin sen nimi on Syöpä ja sen mukaan siihen on suhtauduttava nyt ja tulevinakin vuosina. Ja tajusihan TM sen. Eihän se tyhmä ole, vaikka joskus hoksottimet toimivatkin vähän hitaammin eikä empatia-nappi aina olekaan "on"-asennossa.

Omista normireaktioista ko. tyyppisissä tilanteissa on huomattavissa taas yksi tuttu eli nälkä. Tai sen puute.

Meikäläinen on näet sellainen epeli, että kun tilanne on huono, huolestuttaa tai on muuten vain paha mieli, niin ruokahalu katoaa kokonaan. Joudun suorastaan pakottamaan itseni syömään ja sen teenkin, koska tiedän mitä siitä seuraa, jos lakkaa syömästä. Testattu on vuosikausien varrella sekin vaihtoehto eikä todellakaan ole hyvä.

Onneksi on tätä vararavintoa, joten ihan välitön näivettyminen ei toki uhkaa, mutta jos polttoainetta ei yhtään lapa sisään, niin silloin romahtaa kyllä jo henkinenkin puoli. Eli syön, vaikkei mieli teekään. Vähemmän kuin normaalisti, mutta tarpeeksi kumminkin, ettei pää hajoa.

Eli ei niin suurta pahaa, jottei jotain hyvääkin. Saatan meinaan laihtua tässä matkan varrella. Jihaa! "Kesäkuntoon 2016 rintasyövän voimin !" Siinäpä osuva kampanja.

JotainOliVielä:
Töissä kerroin vielä yhdelle hyvälle työkaverille 'uutisen', kun ei ollut viime viikolla töissä sitä tuoreeltaan kuulemassa. Samoin kerroin muutamalle muullekin, jotka olivat sen tiedon onnistuneet perjantaina välttämään.

Itkua ja halailuahan siitä tuli, kuten arvata saattoi. Ystävätyökaveriin uutinen kolahti luonnollisestikin kovimmin ja taisi häneltä mennä päivä pikkasen sekaisin sen johdosta. Kaikki olivat kuitenkin hienosti positiivisia, vaikka jotkut lauserakenteet meikäläisesti hieman salaisesti hymyilyttivätkin. Tuollainen uutinen kyllä sekoittaa pakan kuin sanatkin, se on selvää.

Mutta ei tässä vielä hätää. Kuulin näet, että erään työkaverin sukulaisperheestä oli viikonlopun aikana kuollut isä, sellainen nelikymppinen useamman lapsen isä. Joten voimia ja jaksamista sinne maailman suuntaan minulta, jolla niitä vielä on.