torstai 15. lokakuuta 2015

Päivä kaksi

Yö meni vähän kosteissa merkeissä: stressihikeä pukkasi enkä saanut nukuttua kuin kuutisen tuntia. Tänään onkin hyvä sitten nukkua elokuvissa... zzZZZzz....

Töissä piti asia kertoa. Jännitti kyllä, jotta minkälainen on vastaanotto. Naurettavaa sinänsä meikäläisen jännittää, mutta kun tässä nyt ensimmäistä kertaa ollaan tätä nimenomaista pappia kyydissä (siis henkkoht), niin pieni jännitys kaiketi oli sallittua.

Ensin kerroin hyvälle ystävälle. Sen nyt arvasi, että itkuhan siitä tulee. En olisi kertonut, jos ei olisi ollut pakko, koska tämä vain lisäsi hänen huolitaakkaansa ihan turhaan. Lohduttelin heittämällä meille molemmille tuttua mustaakin mustempaa huumoria, jolla sain hänet nauramaan läpi kyynelten.

Naapurissa istuva työkaveri olikin sitten hieman närkästynyt niistä heitoistani. Hänen mielestään tämä kohta oli täysin sopimaton mustalle huumorille. Ei taida oikein ymmärtää mustan huumorin funktiota hän, koskapa juuri tuohon tilanteeseen se sopi kuin nenä pyllyyn. Tai siis hyvin.

Sitä paitsi. Tää nyt kuitenkin on mun syöpä, josta saan heittää vaikka minkälaista hetulaa, jos se meikäläistä helpottaa ja auttaa käsittelemään asiaa. Mun ei todellakaan tarvitse - enkä tosiaankaan aio - miettiä, miltä jostain toisesta tuntuu mun sairaus. Jos ei kestä kuunnella, niin häipyköön paikalta. Niin kauan kuin en hänen sairauksistaan tms. heittele tätä vähän rankempaa huumoria, niin saan sanoa mitä lystään.

Ystävälle totesin, että ihan hyvä senkin tyypin huomata, että kaikki tässä maailmassa ei ole niin pirun haudanvakavaa. Huumorilla - sillä mustallakin - ja naurun siivin pääsee yli vähän kivikkoisemmankin taipaleen. Tuhka ja säkki otetaan käyttöön sitten, jos mitään ei ole enää tehtävissä. Ehkä.

Esihenkilö otti asian suht rauhallisesti. Ainakin päällepäin ja sillä hetkellä. Vähän ajan kuluttua oli kyllä tiuskinut toiselle työkaverille. Nähtävästi tuleva resurssivaje vatutti. Onneksi en ollut ainoa, joka heitti haasteellisen uutisen. Todettiin, että niillä on tapana tulla ryppäinä. Siis ei kuitenkaan samanlainen kuin mun uutinen.

***

Puolenpäivän kieppeissä soi työpuhelin. Numero tuntui jollain tapaa tutulta, mutta ei toisaalta sittenkään. HUS:sta soitettiin.

Sairaanhoitaja soitti työnumeroon, kun kännykkänumeroa ei löytynyt tiedostoista. Magneettikuvausaika oli varattuna... huomiseksi (perjantai 16.10.) !!

Ja lääkäri 2.11. sekä leikkausaika 10.11. Että ei tässä kauaa tämän kanssa hapata, sano. Hyvä, kun pysyy perässä, mutta parempi näin kuin toisinpäin.

VieläOliJotain:
Tulin juuri kotiin (yllä oleva kirjoitettu päivällä). Olen todella puhki. Päivä on ollut henkisesti yllättävän rankka. Tai oikeammin väsyttävä. Väsyttävä, koska voitte uskoa, että tunteita on ollut ilma sakeanaan aamusta iltaan. Se kyllä imee mehut turpeimmastakin emännästä.

Huomasin paljon kommentteja. Vastaan huomenna. Nyt on pakko mennä nukkumaan, että jaksan valvoa magneettikuvassa huomenna. Vai voiko siinä nukkua ? Meikäläisellä on tapana sätkiä unissaan ja se ei kaiketi ole suotavaa, kun kuvaillaan, luulen.

2 kommenttia:

  1. Mä kyllä ymmärrän, että tunteet heittelee. Ei tuo diagnoosi voi olla kehenkään vaikuttamatta. Onneksi sulla on sun oma musta huumori, että jaksat ja tuo täydellinen mies! Tukihan on suorastaan erinomaista. Äkkiä kaikki etenee, mutta ehdottomasti parempi niin, kuin joutua kauan odottamaan. Varmasti et ehdi lukea tätä ennen magneettia, mutta äitini oli hiljattain pään magneetissa ja sanoi, että siinä oli helpoin olla, kun piti silmät kiinni. Ei tule ahtaan paikan kammoa. Voimia ja haleja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väsyttävintä tosiaan eilisessä päivässä oli se jännitys, miten ihmiset tiedon ottavat vastaan. Onneksi kukaan ei lähtenyt voivottelulinjalle, kun näkivät mun naaman, että sellainen surkuttelu on mun kanssa turhaa, mutta voimia se silti vei. Nyt särkee päätäkin. Inhaa.

      TM on jäyhää länsisuomalaista rotua. Sitä pitää oppia lukemaan suurennuslasin kanssa, jotta erottaa eri tunteet. Ne vähät. :)

      Poista