Muistaakseni itsekin

Mitä elämä tuokaan, kaksi totuutta pysyy:

Olet vahvempi kuin luulet etkä koskaan ole yksin. 

***

Tuon yllä olevan laitoin ystävälle tueksi ja muistutukseksi viikko sitten. Nyt kaivoin sen uudestaan esiin ja tännekin kirjaan ihan vaan siksi, jotta itsekin muistaisin.

VieläOliJotain:
Kierrokset alkavat hidastua.

Olin eilen nähtävästi niin ylikierroksilla, että alkoi vannekin jo kiristää. Nyt tuntuu vauhti taantuvan. Tuntuu myös kuin olisin ollut syöpäpotilas (kääk! :)) jo iät ja ajat. Välillä jopa unohdan senkin, että tästä todellakin tietää vasta erittäin rajallinen joukko meikäläisen piireistä.

Se, etten ole kertonut sukulaisille, kavereille ja tuttaville, on myös toisella tavalla hyvä juttu: ehdin itse märehtiä tätä asiaa etukäteen. Se, että olen teille blogiystävilleni kertonut, ei - kaikella rakkaudella - kuitenkaan meinaan ole ihan sama asia.

Täällä blogissa voin tätä asiaa ruotia yksinäni ilman, että vaadin keneltäkään välitöntä vastausta, keskustelua. Se vastaa, keskustelee, kommentoi ken haluaa, mutta lähtökohtaisesti tämä on tällaista yksinpuhelua, tilanteen ja pääkopan selvittelyä kirjallisesti sekä muistiin raportointia tulevia aikoja varten. Ja se on hyvä, se sopii mulle tässä ja nyt. Eikä tämä missään nimessä tarkoita, ettenkö olisi iloinen kommenteistanne, päinvastoin !

Nyt tosiaan, kun pahin adrenaliinipiikki tällä hetkellä on ohitettu, alan oikeasti tajuta, miten suuri merkitys ihan puoli- tai kokotuntemattomienkin ihmisten tuella ja ajatuksilla on. Siis teidän tuellanne. Sillä vaikka en tätä möököä olekaan ehtinyt - tai pystynyt - vielä itkemään, niin kyyneleet valuvat välittömästi poskilleni, kun nyt olen uudestaan lukenut teidän kommenttejanne. Jännittävää ja outoa. Tavallaan uusi kokemus minulle sekin.

Pari ystävää on ollut tässä 'riisissäni' enemmän tulilinjalla kuin muut. Toiselle - EY:lle - sanoin, että välillä minusta tuntuu kuin olisin jossain näytelmässä: kohta esirippu laskeutuu, kumarran ja vastaanotan ruusut ja aplodit. Saman tyyppinen tunne tulee, kun näen itseni vessan peilistä: ai, onko tolla, joka katsoo peilistä, se ?? Täysin absurdia.

Ei niin, että kieltäisin asian. Ei, olen kyllä harvinaisen jalat maassa tämän möököni kanssa, mutta olen ehkä tavallaan elänyt tätä asiaa jo niin monta kertaa aikaisemminkin tässä vuosien varrella, kuvitellut kaiken tämän jo etukäteen, etten enää erota todellisuutta kuvitelmista. Ja nyt kun kuvitelmista on tullut totta, olen hieman pyörällä päästäni. Peilimaailma on tunkeutunut todelliseen maailmaani.

Joo, on tää kyllä jännää menoa.

EY kysyi, saako leikatun tissin mukaansa kotiin. :D

En ajatellut edes ehdottaa sitä lääkärille. Vaikka voisihan se olla melko eksoottista, kun kirjahyllyssä olisi purkki, jossa olisi meikäläisen tissi. Ei ihan joka kodin sisustuselementti, uskoisin.