torstai 29. lokakuuta 2015

"ostakaa makkaraa..."

Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että kuumöllykän ja möökön yhteisvaikutus vei meikäläiseltä loputkin niistä vähistä unenlahjoista. Siksi melatoniini. Vaikka olisi kuinka ja vaarallista ja rintasyöpäriskistä - mitä se ei kaiketi edes ole -, niin siltikin sitä nyt otin, jotta saisin edes jonkun yön nukuttua säädyllisesti. Siis tukkina.

Tuosta syöpäriskistä on tietty pakko mainita myös otsikossa viitattu makkara, tuo suoleen (ei perä-) tungettu jauhomötikkä, joka on nyt listattu terroristejakin vaarallisemmaksi maailmassa. Mutta niin vain sitä meilläkin töissä tarjoiltiin.

Työkaveri - se, jonka kanssa vielä ryöstöviljelemme mustan huumorin sukupuuttoon - kysyi, lähdenkö syömään porukan kanssa. Viittasin syöpäriskiseen ruokatarjontaan ja kieltäydyin kutsusta.

työkaveri: "Mut eihän sillä sun kohdalla ole enää mitään väliä."

En muista, milloin olisin nauranut jollekin jutulle vielä pitkään iltapäivälläkin niin paljon kuin tuolle yhdelle tokaisulle.

VieläOliJotain:
Luulen, että muutamat töissä välttelevät minua tietoisesti. Tuntuu kuin olisin joku hemmetin Lavantauti-Mary, jota uskaltaa korkeintaan silmäkulmasta hieman vilkaista. Mielellään vielä salaa.

Juu, ei. Ei haittaa. Ymmärrän, että tilanne voi olla ahdistava heille, onhan se sitä minullekin aina välillä. Noin ikäiseni naiset miettivät, josko heilläkin voisi olla. Nuoret tyttönaiset miettivät, josko heidän äideillään voisi olla. Miehet miettivät, josko heidän vaimoillaan, siskoillaan, tyttösystävillään voisi olla tämä sama möökö. Ja kyllähän se, totta mosambik, ahdistaa. Vähemmästäkin.

Sitä paitsi. Niin yleistä kuin syöpä tänä päivänä onkin, niin onhan toki vielä ihmisiä, joita se ei ole koskettanut. Siis vielä. Tai ei ainakaan näin läheltä. Eikä silloin voi kukaan - en edes minä - vaatia, että pitäisi osata se möökö ja sen kantaja kohdata rennon huolettomasti jutellen niitä näitä makkaranpäitä. Kukaan ei ole seppä syntyessään eikä tämän asian kanssa ehkä kuollessaankaan.

Joten vilkuilkoot vain varovasti ihan vapaasti. Mutta se kannattaa tehdä ehkä vähän kauempaa. Meikäläiselle saattaa näet tulla yllättäen vastustamaton tarve heittää jotain täysin pikimustaa. Niinku piruuttaan ja hihitelleen, silleen.

8 kommenttia:

  1. Tosi hyvä tuo työkaverin lohkaisu! Mutta se on varmasti osaltaan myös niin, että ihmiset välttelevät, kun eivät tiedä mitä sanoa. Kaikilta ei lohkea ja toiset varmasti myös miettivät sitä, mitä uskaltavat sanoa. Paras kaverini sai työssään irtisanomislapun ja työkavereiden kohdalla kävi sama tilanne kuin sinulla. Mietittiin silloin, että pelkääkö porukka, että se tarttuu vai ajattelevatko he, että jos sanovat jotain, toinen alkaa itkeä eikä sitten enää osaa sanoa mitään. Vaikeita juttuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuh. :D
      Ja niin se tietty on ja ymmärrän kyllä, mutta huvittaa ne vilkuilut. Entinen esimies kysy suoraan, miten mä voin ja siitä se juttu lähti ihan rennosti eli ei siinä kummosia korulauseita tarvita. Mutta joo, vaikeita juttuja.

      Poista
  2. Siis anteeksi, mutta mä repesin ton sun työkaverin kommentin kohdalla. Jos minulle joskus ilmaantuu joku epämääräisyys elimistöön, niin toivon, että ystäväni kommentoisivat juuri tuolla tavalla =D. Tosin onhan niitäkin, jotka ajattelisivat työtoveristasi, että miten ilkeä ihminen.

    Eräs tuttava kertoi, että kun hän sain syöpädiagnoosin, niin jotkut henkilöt, jotka olivat häntä aikaisemmin halanneet, lopettivat sen. Tosin kyseessä oli melanooma, joten luulivatkohan he, että se tarttuu? Tiedä häntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, niinhän mäkin repesin. Kyyneleet poskilla nauroin sitä pitkään ja hartaasti. :D Meillä töissä ihmiset onneksi tuntevat mut ja tietävät, että ihan pienimmästä en luhistu ja tietävät toki meidän olevan työkaverin kanssa ystäviä.

      Välillä tulee vastaan kyllä niin keskiaikaisia tyyppejä, että ihan ällistyttää. Hyvin ovat onnistuneet välttämään Tiedon.

      Poista
  3. Se on muuten hemmetin hankalaa toisilla ja toisaalta tällainen kohtaaminen

    Itellä oli tässä taannoin tilanne kun tuttavallani oli todettu syöpä,hän oli antanut luvan siitä kertoa ja näinpä sain tiedon muualta kun häneltä itseltään.Sitten tapasimme aivan sattumalta metrossa pian tämän jälkeen.olimme menossa samaan tilaisuuteen.En kokenut voivani siinä oransissa tuubissa alkaa häntä halaamaan ym.siis siksi koska olisin revennyt itkemään.
    Olen sen myös hänelle myöhemmin tuonut julki ja pahoitellut.Hän sanoi ymmärtävänsä.Tiedä sitten ymmärsikö
    En tiedä ymmärsitkö sinäkään tästä yhtään mitään!
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä meillä suomalaisilla ainakin on oppimisen paikka: miten kohdata ihminen eri tilanteissa. Koskaan et voi meinaan olla varma, jos se jonain päivänä oletkin sinä, joka sitä kohtaamista toivoo ja tarvitsee. Ja kyllä mun mielestä tunteet saa näyttää. Aika monelle on töissä noussut kyyneleet silmiin ja se kertoo välittämisestä. :)

      Eli ymmärsin. :)

      Poista
  4. Meinasin kommentoida tuosta melatoniinista saman, mitä työkaverisi makkarasta. En vaan ollut ihan varma olisiko se korrektia.

    Syöpä on yleistä, mutta melkein yhtä yleistä on se, ettei asiasta puhuta. Harva kertoo asiasta yhtä avoimesti kuin sinä (ja se heille sallittakoon), mistä helposti seuraa se, ettei toisetkaan osaa käsitellä asiaa eikä tiedä miten siihen pitäisi suhtautua ja mitä voi sanoa tai ei voi sanoa jne.
    Itse kuulun siihen koulukuntaan, että voin puhua ihan mistä tahansa vaivastani hyvinkin avoimesti. Usein vaan täytyy rajoittaa pelkästään siitä syystä, ettei vastapuoli kiusaannu kaikessa hienotunteisuudessaan. Rasittavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, samahan se senkin kanssa on, joten olisit kommentoinut vaan. :)

      Miksi ei puhuta? Kyllähän jo kaikki vähänkään fiksummat tietävät, ettei se tartu tai ettei siihen sairastunut ole itse syyllinen, paitsi tietty, jos on tarkoituksella elänyt yltiöriskaabelia elämää, mutta ei se silloinkaan välttämättä kaikille tule. Mikä siinä on vielä 2000-luvullakin se tabu? En ymmärrä, kun mulla noita tabuja ei juurikaan ole kuin purkissa.

      Mutta juu, kukin tavallaan, mutta ei pidä ihmetellä, jos ympäristö on ymmällään.

      Ja mä en kyllä ole rajoittanut puhumisiani sen takia, ettei joku kestä kuunnella. Se on hänen murheensa, tämä syöpä on minun.

      Poista