Olen tässä parin viikon aikana muutamaan otteeseen ihmetellyt ihmisten tietämättömyyttä (tuo ei kyllä ole ihan oikea sana, mutta jotain sinne päin), mitä tulee syöpiin yleensä.
Heti alkuun totean, että toisaalta se on ihan luonnollista, jos syöpä ei ole ehtinyt vielä mitenkään koskettaa tai edes sivuta omaa elämää. Tuskin syövät nyt mikään niin kiehtova aihe on ottaa selvää ihan vain huvin vuoksi, joten ymmärrän periaatteessa.
Siltikin olen hämmästynyt, että kun sanon, etten tiedä tästä taudistani vielä yhtään mitään, kun lääkäri on vasta maanantaina ja leikkauskin puolentoista viikon päästä, niin siltikin minulta on kysytty, että kuinka kauan olen sairaslomalla. Tai nipsaistaanko leikkauksessa vain pala vaiko koko tissi. Tai mitä hoitoja saan sitten leikkauksen jälkeen.
Ihan kyllä asiallisia ja asiaan liittyviä kysymyksiä, en sitä toki kiellä, mutta jos en tiedä tästä möököstä siis yhtään mitään muuta kuin että se on tississä - vasemmassa, jos ei ole tullut mainittua -, niin miten ihmeessä noihin pystyisin vastaamaan. Ei niihin varmasti pysty vastaamaan edes lääkäri maanantaina, vaan vasta leikkauksen jälkeen. Jos heti silloinkaan. Mikä on toisaalta hyvä juttu, koska se tarkoittaa sitä, että tästä möököstäni - kuten muistakin möököistä - tiedetään jo niin paljon, että vasta kun se on huolellisesti tutkittu, voidaan kertoa, mitä tehdään seuraavaksi.
Voisihan sitä tietty spekuloida, mutta olen senkin sanonut, että turha sitäkään on tehdä, kun mitään ei ole tiedossa. Katsotaan ensin, mitä siellä on ja sen jälkeen kuunnellaan, mitä lääkärit sanovat. Tulevaisuutta on turha pohdiskella tässä vaiheessa, kun olen ihan vielä tiedottomassa tilassa.
Sitä sen sijaan voi kysyä, miten se löytyi. Tai minkä kokoinen se on. Tai miltä minusta tuntuu tai miten voin nyt tässä hetkessä. Näihin osaan jo vastata. Joten kuten.
Syöpiä on maailmassa aika moinen määrä ja niitä kaikkia hoidetaan omalla tavallaan. Leikkauksella, sytostaateilla, sädehoidolla. Joko yhdessä tai erikseen ja osaan ei tehoa mikään näistä. Porukat nähtävästi luulevat, että syöpä kuin syöpä, niin aina on sama sabluuna käytössä.
Jännää huomata.
VieläOliJotain:
Pettymyksekseni huomasin illalla, että naapurilähiöstä saamani 'unilääke' olikin napsaistu parempiin kitusiin jo joskus aikaisemmin. Onneksi siinä vieressä nökötti jostain vuodelta luu puolikas Sirdalud (se pienin), jonka muistin muiden ominaisuuksiensa lisäksi myös nukuttavan. Eli ei muuta kuin kohti ääntä.
Tulos: nukuin viime yönä yhdellä pissakäynnillä ja yhdellä kyljenkäännöllä sellaiset pyöreät 10 tuntia. Miksi hitossa en ole keksinyt sitä aikaisemmin ?? Täytyy tehdä lääkekaapin inventaario. Kyllä sieltä aina muutama lihasrelaksantti löytyy, olen varma.
lauantai 31. lokakuuta 2015
perjantai 30. lokakuuta 2015
ystävät ja kylänmiehet
Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin mainittakoon ihan ääneenkin, että olen aika kova puhumaan. Suosin avoimuuden politiikkaa, josta syystä tämä tämänhetkinen tilani ei ole monellekaan jäänyt salaisuudeksi jokapäiväisessä elämässäni saati sitten täällä blogimaailmassa.
Arastelenkin - ja sysään maton alle - siitä syystä tämän kertomista lähiystävilleni, koska pelkään, että 'avaudun' heidät kuoliaaksi. Tukahdutan heidät omalla navallani (herkullinen mielikuva *röyh*) enkä halua sitä. Pelkään, että olen sen aikoinani jo tehnyt ja nyt toisen kierroksen jälkeen minulle jäisi ystävämarkkinoilla luu käteen.
Huomattavasti helpompaa on ollut kirjoittaa asiasta täällä ja puhua siitä töissä. Töissä ei asiasta voi eikä jaksakaan koko ajan jauhaa ja te taas puolestaan voitte valita, luetteko näitä juttuja vaiko ette. Tilanne, jossa kaikki voittavat. Blogi on paras.
***
Sanokaa mitä sanotte, mutta lastenlaulu tietää, mistä puhuu: uni paras lääke on.
Eilen oli pakko nukkua iltapäikkärit, jotta voisin nukkua yöunet. Kuulostaa oudolta ja ristiriitaiselta, mutta siinä on jyväsensä. Olen meinaan ollut iltaisin nukkumaan mennessä niin yliväsynyt, että se on häirinnyt jopa yöuntani. Nyt kun menin nukkumaan hieman jo valmiiksi levänneenä, sain yönkin nukuttua paremmin ja aamu oli suorastaan ihana.
Eikä vannekaan kiristä enää niin paljoa ja typerät päässäni pyörineet ajatukset tuntuvat itsestänikin typeriltä.
VieläOliJotain:
Muutama on kysynyt, että miten ihmeessä mä olen töissä. Eli tarkoittavat, että miksen ole sairaslomalla.
Mielestäni kysymys on jotenkin... hassu. Tokihan mä olen töissä, kun en ole varsinaisesti sairaskaan. Tai olen sairas, mutta... äh. Tiedätte kyllä. Rättiväsynyt olen, sen myönnän, mutta se ei taida olla hyväksyttävä syy olla pois töistä täydellä palkalla. Joten olen siis töissä.
Tiedän toki, että saisin työterveyslääkäriltä sairaslomaa vaikka kaksi viikkoa syyllä "akuutti stressireaktio"- tai ihan vain "sekosi" -diagnoosilla, mutta tuskin siitä olisi mitään apua, että makaisin kotona tätä möököä märehtimässä päivät pitkät. Parempi märehtiä ne tekemättömät duunit pois alta, kun sairasloman pituudesta ei ole vielä käryäkään.
Kysymys kuitenkin pisti miettimään, olenko jotenkin poikkeava yksilö. Vai onko oikea termi poikkeuksellinen ? Enivei. Mitä joku muu - siis normaali ihminen - tekisi tässä tilanteessa ? Olisiko 'oikea' käyttäytymismalli kuitenkin jäädä kotiin näivettymään sängyn pohjalle ? Pitäisikö sittenkin tempoa säkkiä niskaan ja ottaa aamuisin tuhkakylpyjä ?
Tuntuu, että olin niin tai näin, niin aina olen jotenkin väärinpäin ja uimassa vastavirtaan.
Arastelenkin - ja sysään maton alle - siitä syystä tämän kertomista lähiystävilleni, koska pelkään, että 'avaudun' heidät kuoliaaksi. Tukahdutan heidät omalla navallani (herkullinen mielikuva *röyh*) enkä halua sitä. Pelkään, että olen sen aikoinani jo tehnyt ja nyt toisen kierroksen jälkeen minulle jäisi ystävämarkkinoilla luu käteen.
Huomattavasti helpompaa on ollut kirjoittaa asiasta täällä ja puhua siitä töissä. Töissä ei asiasta voi eikä jaksakaan koko ajan jauhaa ja te taas puolestaan voitte valita, luetteko näitä juttuja vaiko ette. Tilanne, jossa kaikki voittavat. Blogi on paras.
***
Sanokaa mitä sanotte, mutta lastenlaulu tietää, mistä puhuu: uni paras lääke on.
Eilen oli pakko nukkua iltapäikkärit, jotta voisin nukkua yöunet. Kuulostaa oudolta ja ristiriitaiselta, mutta siinä on jyväsensä. Olen meinaan ollut iltaisin nukkumaan mennessä niin yliväsynyt, että se on häirinnyt jopa yöuntani. Nyt kun menin nukkumaan hieman jo valmiiksi levänneenä, sain yönkin nukuttua paremmin ja aamu oli suorastaan ihana.
Eikä vannekaan kiristä enää niin paljoa ja typerät päässäni pyörineet ajatukset tuntuvat itsestänikin typeriltä.
VieläOliJotain:
Muutama on kysynyt, että miten ihmeessä mä olen töissä. Eli tarkoittavat, että miksen ole sairaslomalla.
Mielestäni kysymys on jotenkin... hassu. Tokihan mä olen töissä, kun en ole varsinaisesti sairaskaan. Tai olen sairas, mutta... äh. Tiedätte kyllä. Rättiväsynyt olen, sen myönnän, mutta se ei taida olla hyväksyttävä syy olla pois töistä täydellä palkalla. Joten olen siis töissä.
Tiedän toki, että saisin työterveyslääkäriltä sairaslomaa vaikka kaksi viikkoa syyllä "akuutti stressireaktio"- tai ihan vain "sekosi" -diagnoosilla, mutta tuskin siitä olisi mitään apua, että makaisin kotona tätä möököä märehtimässä päivät pitkät. Parempi märehtiä ne tekemättömät duunit pois alta, kun sairasloman pituudesta ei ole vielä käryäkään.
Kysymys kuitenkin pisti miettimään, olenko jotenkin poikkeava yksilö. Vai onko oikea termi poikkeuksellinen ? Enivei. Mitä joku muu - siis normaali ihminen - tekisi tässä tilanteessa ? Olisiko 'oikea' käyttäytymismalli kuitenkin jäädä kotiin näivettymään sängyn pohjalle ? Pitäisikö sittenkin tempoa säkkiä niskaan ja ottaa aamuisin tuhkakylpyjä ?
Tuntuu, että olin niin tai näin, niin aina olen jotenkin väärinpäin ja uimassa vastavirtaan.
torstai 29. lokakuuta 2015
"ostakaa makkaraa..."
Nyt ollaan sitten siinä pisteessä, että kuumöllykän ja möökön yhteisvaikutus vei meikäläiseltä loputkin niistä vähistä unenlahjoista. Siksi melatoniini. Vaikka olisi kuinka ja vaarallista ja rintasyöpäriskistä - mitä se ei kaiketi edes ole -, niin siltikin sitä nyt otin, jotta saisin edes jonkun yön nukuttua säädyllisesti. Siis tukkina.
Tuosta syöpäriskistä on tietty pakko mainita myös otsikossa viitattu makkara, tuo suoleen (ei perä-) tungettu jauhomötikkä, joka on nyt listattu terroristejakin vaarallisemmaksi maailmassa. Mutta niin vain sitä meilläkin töissä tarjoiltiin.
Työkaveri - se, jonka kanssa vielä ryöstöviljelemme mustan huumorin sukupuuttoon - kysyi, lähdenkö syömään porukan kanssa. Viittasin syöpäriskiseen ruokatarjontaan ja kieltäydyin kutsusta.
työkaveri: "Mut eihän sillä sun kohdalla ole enää mitään väliä."
En muista, milloin olisin nauranut jollekin jutulle vielä pitkään iltapäivälläkin niin paljon kuin tuolle yhdelle tokaisulle.
VieläOliJotain:
Luulen, että muutamat töissä välttelevät minua tietoisesti. Tuntuu kuin olisin joku hemmetin Lavantauti-Mary, jota uskaltaa korkeintaan silmäkulmasta hieman vilkaista. Mielellään vielä salaa.
Juu, ei. Ei haittaa. Ymmärrän, että tilanne voi olla ahdistava heille, onhan se sitä minullekin aina välillä. Noin ikäiseni naiset miettivät, josko heilläkin voisi olla. Nuoret tyttönaiset miettivät, josko heidän äideillään voisi olla. Miehet miettivät, josko heidän vaimoillaan, siskoillaan, tyttösystävillään voisi olla tämä sama möökö. Ja kyllähän se, totta mosambik, ahdistaa. Vähemmästäkin.
Sitä paitsi. Niin yleistä kuin syöpä tänä päivänä onkin, niin onhan toki vielä ihmisiä, joita se ei ole koskettanut. Siis vielä. Tai ei ainakaan näin läheltä. Eikä silloin voi kukaan - en edes minä - vaatia, että pitäisi osata se möökö ja sen kantaja kohdata rennon huolettomasti jutellen niitä näitä makkaranpäitä. Kukaan ei ole seppä syntyessään eikä tämän asian kanssa ehkä kuollessaankaan.
Joten vilkuilkoot vain varovasti ihan vapaasti. Mutta se kannattaa tehdä ehkä vähän kauempaa. Meikäläiselle saattaa näet tulla yllättäen vastustamaton tarve heittää jotain täysin pikimustaa. Niinku piruuttaan ja hihitelleen, silleen.
Tuosta syöpäriskistä on tietty pakko mainita myös otsikossa viitattu makkara, tuo suoleen (ei perä-) tungettu jauhomötikkä, joka on nyt listattu terroristejakin vaarallisemmaksi maailmassa. Mutta niin vain sitä meilläkin töissä tarjoiltiin.
Työkaveri - se, jonka kanssa vielä ryöstöviljelemme mustan huumorin sukupuuttoon - kysyi, lähdenkö syömään porukan kanssa. Viittasin syöpäriskiseen ruokatarjontaan ja kieltäydyin kutsusta.
työkaveri: "Mut eihän sillä sun kohdalla ole enää mitään väliä."
En muista, milloin olisin nauranut jollekin jutulle vielä pitkään iltapäivälläkin niin paljon kuin tuolle yhdelle tokaisulle.
VieläOliJotain:
Luulen, että muutamat töissä välttelevät minua tietoisesti. Tuntuu kuin olisin joku hemmetin Lavantauti-Mary, jota uskaltaa korkeintaan silmäkulmasta hieman vilkaista. Mielellään vielä salaa.
Juu, ei. Ei haittaa. Ymmärrän, että tilanne voi olla ahdistava heille, onhan se sitä minullekin aina välillä. Noin ikäiseni naiset miettivät, josko heilläkin voisi olla. Nuoret tyttönaiset miettivät, josko heidän äideillään voisi olla. Miehet miettivät, josko heidän vaimoillaan, siskoillaan, tyttösystävillään voisi olla tämä sama möökö. Ja kyllähän se, totta mosambik, ahdistaa. Vähemmästäkin.
Sitä paitsi. Niin yleistä kuin syöpä tänä päivänä onkin, niin onhan toki vielä ihmisiä, joita se ei ole koskettanut. Siis vielä. Tai ei ainakaan näin läheltä. Eikä silloin voi kukaan - en edes minä - vaatia, että pitäisi osata se möökö ja sen kantaja kohdata rennon huolettomasti jutellen niitä näitä makkaranpäitä. Kukaan ei ole seppä syntyessään eikä tämän asian kanssa ehkä kuollessaankaan.
Joten vilkuilkoot vain varovasti ihan vapaasti. Mutta se kannattaa tehdä ehkä vähän kauempaa. Meikäläiselle saattaa näet tulla yllättäen vastustamaton tarve heittää jotain täysin pikimustaa. Niinku piruuttaan ja hihitelleen, silleen.
keskiviikko 28. lokakuuta 2015
first world problems
En olisi minä, jos en menisi asioiden edelle. Olen miettinyt, millaista on mennä sairaalaan muiden syöpäsairaiden sekaan. Olla siellä ??? aikaa.
Luulen, että tulen hulluksi. Ellei joku kanssasisar ehdi sitä ennen tappaa minua.
Eniten minua arveluttaa se 'tunnelma' siellä osastolla. Hiivitäänkö siellä hiljaa, ettei vain harras fiilis menisi pilalle ? Mitä jos mua naurattaa, saako siellä nauraa kovaan ääneen vai onko se pyhäinhäväistys ? Saanko laulaa, jos mua laulattaa ? Päällimmäisenä mielessä on sattuneesta syystä vain ns. hengellisiä lauluja ja jos niitä alan siellä veisata, niin kuulostaako se muista pahaenteiseltä manaamiselta ? Saanko sanoa "ai, vittu!", jos sattuu ?
En kestä, jos porukat ovat siellä samanlaisia kuin se yksi työkaverini: säkki niskassa ja tuhkakokkareita hiuksissa.
VieläOliJotain:
Kuulin tutun naisen rintasyövän kakkosleikkauksesta (kun ykkösleikkauksen piti olla ainoa pikku nipsaus). Kolmasosa vuorokaudesta oli siihen vierähtänyt ja selkälihas oli muuttunut tissiksi siinä sivussa.
Ei järkyttänyt, lähinnä mielenkiinnosti. Meikäläisestä ei meinaan sen kokoista lihasta löydy, jolla tissi saataisiin rakennettua uudestaan saman kokoiseksi.
Luulen, että tulen hulluksi. Ellei joku kanssasisar ehdi sitä ennen tappaa minua.
Eniten minua arveluttaa se 'tunnelma' siellä osastolla. Hiivitäänkö siellä hiljaa, ettei vain harras fiilis menisi pilalle ? Mitä jos mua naurattaa, saako siellä nauraa kovaan ääneen vai onko se pyhäinhäväistys ? Saanko laulaa, jos mua laulattaa ? Päällimmäisenä mielessä on sattuneesta syystä vain ns. hengellisiä lauluja ja jos niitä alan siellä veisata, niin kuulostaako se muista pahaenteiseltä manaamiselta ? Saanko sanoa "ai, vittu!", jos sattuu ?
En kestä, jos porukat ovat siellä samanlaisia kuin se yksi työkaverini: säkki niskassa ja tuhkakokkareita hiuksissa.
VieläOliJotain:
Kuulin tutun naisen rintasyövän kakkosleikkauksesta (kun ykkösleikkauksen piti olla ainoa pikku nipsaus). Kolmasosa vuorokaudesta oli siihen vierähtänyt ja selkälihas oli muuttunut tissiksi siinä sivussa.
Ei järkyttänyt, lähinnä mielenkiinnosti. Meikäläisestä ei meinaan sen kokoista lihasta löydy, jolla tissi saataisiin rakennettua uudestaan saman kokoiseksi.
tiistai 27. lokakuuta 2015
elämän tarkoitus
Elämän tarkoitus on valjennut: pysyä hengissä.
***
On mennyt monia hetkiä päivissä, etten edes muista möököä. Tottuuko siihen ajatukseen ? Ehkä.
Väsymykseen ei. Eilen oli pakko mennä kotiin päästyäni pötkölleen ja hengittää oikein syvään. Taisinpa vähän torkahtaakin. Sen jälkeen ei sydän hakannut enää niin raskaasti.
Möökö ei enää niin hirveästi ihmetytä, vaikka välillä olo on edelleenkin epätodellinen. Varsinkin silloin, kun muistan sen taas hetken unohduksen jälkeen. Nyt jänskättää sen sijaan leikkaus. Edellisestä leikkauksesta on jo 20 vuotta ja nukutuksesta vielä kauemmin, joten ei ehkä ihmekään. Häiritsee se, kun taju lähtee puolessa sekunnissa, mutta minkäs teen.
Viikon päästä tiedänkin sitten jo enemmän aiheesta. Lisääkö tieto tuskaa, sen näemme sitten.
VieläOliJotain:
Ajatus siitä, että kohta tästä asiasta pitää alkaa kertoa jo muillekin sukulaisille ja lähimmille ystävillekin, huokasuttaa pikkasen. En jaksaisi millään, mutta minkäs sillekään teen. Pakko kai se kuitenkin on.
***
On mennyt monia hetkiä päivissä, etten edes muista möököä. Tottuuko siihen ajatukseen ? Ehkä.
Väsymykseen ei. Eilen oli pakko mennä kotiin päästyäni pötkölleen ja hengittää oikein syvään. Taisinpa vähän torkahtaakin. Sen jälkeen ei sydän hakannut enää niin raskaasti.
Möökö ei enää niin hirveästi ihmetytä, vaikka välillä olo on edelleenkin epätodellinen. Varsinkin silloin, kun muistan sen taas hetken unohduksen jälkeen. Nyt jänskättää sen sijaan leikkaus. Edellisestä leikkauksesta on jo 20 vuotta ja nukutuksesta vielä kauemmin, joten ei ehkä ihmekään. Häiritsee se, kun taju lähtee puolessa sekunnissa, mutta minkäs teen.
Viikon päästä tiedänkin sitten jo enemmän aiheesta. Lisääkö tieto tuskaa, sen näemme sitten.
VieläOliJotain:
Ajatus siitä, että kohta tästä asiasta pitää alkaa kertoa jo muillekin sukulaisille ja lähimmille ystävillekin, huokasuttaa pikkasen. En jaksaisi millään, mutta minkäs sillekään teen. Pakko kai se kuitenkin on.
maanantai 26. lokakuuta 2015
särmät terotettuina
Olen huomannut itsessäni piirteen, joka kärjistyy kriisien aikana: harmaan sävyt katoavat.
Suomeksi se tarkoittaa sitä, että muutun jotenkin ehdottomammaksi, mustavalkoisemmaksi. En ole sitä koko ajan ja jatkuvasti, mutta kun tilanne on ns. päällä, saatan kuohahtaa tosi nopeasti ja voimalla. Mielipiteeni muuttuvat teräviksi ja ehdottomiksi, välimuotoa ei ole. Joko tai. Ja minä luonnollisestikin olen vain ja ainoastaan oikeassa *köh*.
Tämä liittyy varmasti siihen, että paskanjauhannalle riittää kärsivällisyyttä vieläkin vähemmän kuin mitä normaalisti. Eli jaksamisesta sekin vain on kiinni. Valitan, mutta toivottavasti tila on ohimenevä.
Mutta tämänhän te jo tiesittekin. Mustavalkoinen heittää vastamulkaisun, joten olkaatte varuillanne.
Suomeksi se tarkoittaa sitä, että muutun jotenkin ehdottomammaksi, mustavalkoisemmaksi. En ole sitä koko ajan ja jatkuvasti, mutta kun tilanne on ns. päällä, saatan kuohahtaa tosi nopeasti ja voimalla. Mielipiteeni muuttuvat teräviksi ja ehdottomiksi, välimuotoa ei ole. Joko tai. Ja minä luonnollisestikin olen vain ja ainoastaan oikeassa *köh*.
Tämä liittyy varmasti siihen, että paskanjauhannalle riittää kärsivällisyyttä vieläkin vähemmän kuin mitä normaalisti. Eli jaksamisesta sekin vain on kiinni. Valitan, mutta toivottavasti tila on ohimenevä.
I don't have a short temper,
I just have a quick reaction to bullshit.
Mutta tämänhän te jo tiesittekin. Mustavalkoinen heittää vastamulkaisun, joten olkaatte varuillanne.
VieläOliJotain:
Toisaalta mulla on varaa olla myös ymmärtäväinen, tyyni ja pitkämielinen, koska syöpä.
sunnuntai 25. lokakuuta 2015
ahtaassa paikassa
Olen tämän möököni kanssa puun ja kuoren välissä.
En haluaisi tätä asiaa suurennella - varsinkaan tässä vaiheessa -, mutta toivoisin, että se otettaisiin jossain määrin huomioon, kun esim. käytöstäni katsotaan. En halua tällä pelotella, mutta totuus on, että kyseessä on kuitenkin möökö eikä se asia muuksi muutu.
Kyse on jälleen Isomman kanssa käydystä väännöstä. Se, että olen jaksanut noin suurin piirtein olla oma itseni, selvästikin hämää häntä. Hän luulee, ettei tämä asia muuta mitään normiarjessamme. Että hän voi edelleenkin elää kuin pellossa.
Ja kyllä. Mikään ei ole juurikaan muuttunut. Ja Isompi todellakin elää edelleen kuin pellossa. Ainoa asia, joka todella on muuttunut on se, että olen aika pirun väsynyt koko ajan. Henkisesti kyllä myös, mutta pääasiassa fyysisesti. Nukun levottomasti ja liian vähän ja sitä kautta olo tuntuu väsähtäneeltä lähes koko ajan. Ja tätä väsymystä - ja sitä kautta lyhyempää pinnaa väittelyssä - ei Isompi tajua.
Josta syystä käymme sitä jatkuvaa vääntöä hänen toistaessaan "Miksi ?", "Perustele" ja vielä kerran "Miksi ?" kysymyksiään ja vaatimuksiaan. Enkä niitä vain tässä hetkessä jaksa. Josta syystä jouduin sen taas sanomaan versaalilla eikä tuntunut yhtään kivalta.
Onko tuo Isomman normaalikäytös tässäkin tilanteessa vain hänen tapansa torjua asia ? En tiedä, ehkä tai sitten ei. Ja olenko minä nyt sitten raaka äiti, kun häntä herättelen todellisuuteen vain suojellakseni itseäni totaaliselta väsymysromahdukselta ? Todennäköisesti kyllä.
En vaadi mitään erityiskohtelua töissä enkä täällä kotonakaan. Teen ne hommat, jotka minulle kuuluvat, koska... No, ei tämä tieto möököstä ole meikäläistä yhdessä yössä täysin toimitakyvyttömäksi muuttanut, joten miksen jatkaisi normaalia elämää tässä arjessa. Se pieni muutos on tapahtunu korvien välissä eikä sitä voi muut nähdä. Aikuinen sen tajuaa, kun osaa paremmin asettua toisen asemaan, mutta teini-ikäisellä se taito on selvästi vasta raakile.
Täytyy siis nähtävästi yrittää vain ymmärtää. Ja sinnitellä.
En haluaisi tätä asiaa suurennella - varsinkaan tässä vaiheessa -, mutta toivoisin, että se otettaisiin jossain määrin huomioon, kun esim. käytöstäni katsotaan. En halua tällä pelotella, mutta totuus on, että kyseessä on kuitenkin möökö eikä se asia muuksi muutu.
Kyse on jälleen Isomman kanssa käydystä väännöstä. Se, että olen jaksanut noin suurin piirtein olla oma itseni, selvästikin hämää häntä. Hän luulee, ettei tämä asia muuta mitään normiarjessamme. Että hän voi edelleenkin elää kuin pellossa.
Ja kyllä. Mikään ei ole juurikaan muuttunut. Ja Isompi todellakin elää edelleen kuin pellossa. Ainoa asia, joka todella on muuttunut on se, että olen aika pirun väsynyt koko ajan. Henkisesti kyllä myös, mutta pääasiassa fyysisesti. Nukun levottomasti ja liian vähän ja sitä kautta olo tuntuu väsähtäneeltä lähes koko ajan. Ja tätä väsymystä - ja sitä kautta lyhyempää pinnaa väittelyssä - ei Isompi tajua.
Josta syystä käymme sitä jatkuvaa vääntöä hänen toistaessaan "Miksi ?", "Perustele" ja vielä kerran "Miksi ?" kysymyksiään ja vaatimuksiaan. Enkä niitä vain tässä hetkessä jaksa. Josta syystä jouduin sen taas sanomaan versaalilla eikä tuntunut yhtään kivalta.
Onko tuo Isomman normaalikäytös tässäkin tilanteessa vain hänen tapansa torjua asia ? En tiedä, ehkä tai sitten ei. Ja olenko minä nyt sitten raaka äiti, kun häntä herättelen todellisuuteen vain suojellakseni itseäni totaaliselta väsymysromahdukselta ? Todennäköisesti kyllä.
En vaadi mitään erityiskohtelua töissä enkä täällä kotonakaan. Teen ne hommat, jotka minulle kuuluvat, koska... No, ei tämä tieto möököstä ole meikäläistä yhdessä yössä täysin toimitakyvyttömäksi muuttanut, joten miksen jatkaisi normaalia elämää tässä arjessa. Se pieni muutos on tapahtunu korvien välissä eikä sitä voi muut nähdä. Aikuinen sen tajuaa, kun osaa paremmin asettua toisen asemaan, mutta teini-ikäisellä se taito on selvästi vasta raakile.
Täytyy siis nähtävästi yrittää vain ymmärtää. Ja sinnitellä.
lauantai 24. lokakuuta 2015
torstai 22. lokakuuta 2015
Päivä yhdeksän
Marraskuusta tulee mielenkiintoinen kuukausi.
Marraskuun aikana minun pitäisi revetä tavalla tai toisella ainakin kolmeen HUS:n eri yksikköön joko itseni tai Isomman kanssa. Siis jos mitään bonuskäyntejä ei tule.
Kuun alussa minulla on siis tissilääkäri. Ja nyt puhutaan tämän hetkisen tiedon mukaisista aikatauluista. Samoin Isomman pitää muistaa käydä toimittamassa tilkka verta ja nokare pskaa omaa kontrollilääkäriään varten.
Sitten minulla on tissileikkaus Kirurgisella.
Kun sieltä olen toivon mukaan kotiutunut, suuntaamme Isomman kanssa lääkäriin Naistenklinikalle, koska suolistosairauksien poli on siellä remppaevakossa.
Jos näistä on selvitty kunnialla, on meikäläisellä vielä kontrollikäynti Kätilöopistolla liittyen siihen toukokuiseen hilpeään tapaamiseen laserleikkurin kanssa, jos kuka uskaltaa muistella.
Lisäksi marraskuulle osuvat sopivasti noiden yllä mainittujen rientojen väliin ripoteltuna TM:n synttärit, meidän hääpäivämme, Isomman synttärit sekä isänpäivä. Ihan selvää sabluunaa ei ole, missä näitä kaikkia juhlia vietämme ja millä porukalla, mutta ehkä tässä joku ratkaisu keksitään.
Joten elämme vielä varsin haasteellisia aikoja, jahka marraskuuhun joudutaan.
VieläOliJotain:
Eilinen oli ihan kohtuullinen päivä, vaikken juuri mitään jaksanut tehdäkään. No, pyykkiä pesin, - siis kone pesi -, mutta siinäpä se melkein sitten olikin.
Olo on edelleen epätodellinen.
Marraskuun aikana minun pitäisi revetä tavalla tai toisella ainakin kolmeen HUS:n eri yksikköön joko itseni tai Isomman kanssa. Siis jos mitään bonuskäyntejä ei tule.
Kuun alussa minulla on siis tissilääkäri. Ja nyt puhutaan tämän hetkisen tiedon mukaisista aikatauluista. Samoin Isomman pitää muistaa käydä toimittamassa tilkka verta ja nokare pskaa omaa kontrollilääkäriään varten.
Sitten minulla on tissileikkaus Kirurgisella.
Kun sieltä olen toivon mukaan kotiutunut, suuntaamme Isomman kanssa lääkäriin Naistenklinikalle, koska suolistosairauksien poli on siellä remppaevakossa.
Jos näistä on selvitty kunnialla, on meikäläisellä vielä kontrollikäynti Kätilöopistolla liittyen siihen toukokuiseen hilpeään tapaamiseen laserleikkurin kanssa, jos kuka uskaltaa muistella.
Lisäksi marraskuulle osuvat sopivasti noiden yllä mainittujen rientojen väliin ripoteltuna TM:n synttärit, meidän hääpäivämme, Isomman synttärit sekä isänpäivä. Ihan selvää sabluunaa ei ole, missä näitä kaikkia juhlia vietämme ja millä porukalla, mutta ehkä tässä joku ratkaisu keksitään.
Joten elämme vielä varsin haasteellisia aikoja, jahka marraskuuhun joudutaan.
VieläOliJotain:
Eilinen oli ihan kohtuullinen päivä, vaikken juuri mitään jaksanut tehdäkään. No, pyykkiä pesin, - siis kone pesi -, mutta siinäpä se melkein sitten olikin.
Olo on edelleen epätodellinen.
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Päivä kahdeksan
Alan kyllästyä.
Alan kyllästyä miettimään sitä möököä koko ajan. Tätä möököä. No, kummin vaan. Siltikin ajattelen ja puhun siitä koko ajan. En voi olla ajattelematta sitä, en voi olla puhumatta siitä. En voi olla kirjoittamatta siitä. (Ainoa, mitä voin olla, voin olla lukematta ja guuglaamatta siitä. ;))
Alan kyllästyä olemaan väsynyt koko ajan. Hengästynyt. Saamaton plötkö. Kädetön, joka ei saa mitään aikaiseksi, vaan odottaa vain, että aika kuluisi. Ihan kuin se odottamalla kuluisi nopeammin.
Alan kyllästyä kuuntelemaan jokaista nipistystä ja vihlaisua ja tuntemusta siellä, täällä ja tuolla, ja miettimään, mikäköhän perkele se siellä nyt sitten mua kalvaa.
Alan kyllästyä olemaan pirteä ja reipas, vaikka teenkin sen pääasiassa itseni takia. Haluan olla tavallinen, normaali minä. Tai ehkä mä olenkin normaali minä. Eilen itkin bussissa ja se, jos joku on normaalia mua.
Alan kyllästyä tähän tietämättömyyteen. Möökö se on, mutta muuten se on täysin tuntematon minulle. Siltikin aion odottaa lääkäriä, lihaa ja verta olevaa, en nettilääkäriä.
Melko hyvin kyllästytty. Viikossa.
Ja voin vannoa käsi vasemman pakaran päällä, että pian alatte tekin kyllästyä tämän saman jauhamiseen. Enkä ihmettele yhtään.
VieläOliJotain:
Soitin sairaanhoitajalle Kirurgisen rintarauhasyksikköön. Pakko oli saada tietää, pitääkö olla huolestunut tississä tuntuvista juilimisista. Ei kuulemma tarvitse olla.
Se tieto vähän helpotti.
Alan kyllästyä miettimään sitä möököä koko ajan. Tätä möököä. No, kummin vaan. Siltikin ajattelen ja puhun siitä koko ajan. En voi olla ajattelematta sitä, en voi olla puhumatta siitä. En voi olla kirjoittamatta siitä. (Ainoa, mitä voin olla, voin olla lukematta ja guuglaamatta siitä. ;))
Alan kyllästyä olemaan väsynyt koko ajan. Hengästynyt. Saamaton plötkö. Kädetön, joka ei saa mitään aikaiseksi, vaan odottaa vain, että aika kuluisi. Ihan kuin se odottamalla kuluisi nopeammin.
Alan kyllästyä kuuntelemaan jokaista nipistystä ja vihlaisua ja tuntemusta siellä, täällä ja tuolla, ja miettimään, mikäköhän perkele se siellä nyt sitten mua kalvaa.
Alan kyllästyä olemaan pirteä ja reipas, vaikka teenkin sen pääasiassa itseni takia. Haluan olla tavallinen, normaali minä. Tai ehkä mä olenkin normaali minä. Eilen itkin bussissa ja se, jos joku on normaalia mua.
Alan kyllästyä tähän tietämättömyyteen. Möökö se on, mutta muuten se on täysin tuntematon minulle. Siltikin aion odottaa lääkäriä, lihaa ja verta olevaa, en nettilääkäriä.
Melko hyvin kyllästytty. Viikossa.
Ja voin vannoa käsi vasemman pakaran päällä, että pian alatte tekin kyllästyä tämän saman jauhamiseen. Enkä ihmettele yhtään.
VieläOliJotain:
Soitin sairaanhoitajalle Kirurgisen rintarauhasyksikköön. Pakko oli saada tietää, pitääkö olla huolestunut tississä tuntuvista juilimisista. Ei kuulemma tarvitse olla.
Se tieto vähän helpotti.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Päivä seitsemän
Tuli postia työterveyslääkäriltä.
Kirjekuoressa on patologien lausunto tästä möököstäni.
En aio avata kuorta. Vielä.
Jonkun mielestä tämä on pään työntämistä pensaaseen. Minä kutsun sitä tässä elämänvaiheessa itsesuojeluvaistoksi.
Tiedän, että siellä lukee sellaista hepreaa, josta ei ilman kuukkelointia ota selvää seppokaan ja sehän on sitten suora tie helvettiin. Eli olkoon. Mikään tieto, mitä siellä kirjeessä on, ei auta minua tällä hetkellä, päinvastoin tekee seuraavasta kahdesta viikosta kahdenvuoden vuosikymmenen pituisen. Siksi olen valmis odottamaan, mitä sanottavaa lääkärillä on tästä aiheesta yliviikon päästä.
***
EY:n kanssa keskusteltiin tästä meidän matka-asiasta ja onhan se niin, että ei kyllä mustakaan enää tunnu hirveän innostavalta lähteä tuoreen leikkaushaavan kanssa tropiikkiin. En siitä matkasta kumminkaan pystyisi nauttimaan, kun koko ajan miettisin, tuleeko joku pöpö tai muu tulehdus. Se menisi vain sellaiseksi varomiseksi ja vahtaamiseksi ja sen jälkeen matka olisi pilalla ihan kaikilta.
Eli menemme sitten joskus paremmalla ajalla ja kunnolla. Ja EY kuten TM:kin totesi, että matkavakuutus kyllä varmasti korvaa sen etumaksun takaisin. Tai jos ei vaikka korvaisikaan, niin hei: tonni sinne tai tänne tässä konkurssissa ei meitä hetkautta itään, ei länteen. Piste.
Kun joulun suunnitelmat menevät tässä nyt uusiksi, niin koin yllättävän asiaan liittyvän valaistumisen aamubussissa: toteutan sen ajatuksen, mitä jo viime jouluna mietin, mutta joka kariutui syystä jos toisestakin. Oivallus piristi ja kohotti mielialaani monta pykälää.
Asioilla on siis monta puolta ja elämällä syvyttää niin, että kun yksi suunnitelma kariutuu, paljastuu alta toinen. Eikä voi etukäteen tietää, vaikka se osoittautuisi jopa paremmaksi kuin alkuperäinen suunnitelma.
VieläOliJotain:
Kävin Muorin luona istumassa hetken.
Ei, en kertonut. Kuuntelin hänen hilpeitä muistelujaan siitä, kuinka sisarensa kuolinpäivä oli joku päivä sitten tässä lokakuussa ja veljensä tänään. Äitinsä kuolinpäivä on sitten viikon päästä. Onneksi tässä sentään on vielä jonkun synttäritkin välissä: Muorin omat. Täytyy ehkä keksiä jotain suvun vanhimman - kautta aikojen - naaraan kunniaksi.
Kirjekuoressa on patologien lausunto tästä möököstäni.
En aio avata kuorta. Vielä.
Jonkun mielestä tämä on pään työntämistä pensaaseen. Minä kutsun sitä tässä elämänvaiheessa itsesuojeluvaistoksi.
Tiedän, että siellä lukee sellaista hepreaa, josta ei ilman kuukkelointia ota selvää seppokaan ja sehän on sitten suora tie helvettiin. Eli olkoon. Mikään tieto, mitä siellä kirjeessä on, ei auta minua tällä hetkellä, päinvastoin tekee seuraavasta kahdesta viikosta kahden
***
EY:n kanssa keskusteltiin tästä meidän matka-asiasta ja onhan se niin, että ei kyllä mustakaan enää tunnu hirveän innostavalta lähteä tuoreen leikkaushaavan kanssa tropiikkiin. En siitä matkasta kumminkaan pystyisi nauttimaan, kun koko ajan miettisin, tuleeko joku pöpö tai muu tulehdus. Se menisi vain sellaiseksi varomiseksi ja vahtaamiseksi ja sen jälkeen matka olisi pilalla ihan kaikilta.
Eli menemme sitten joskus paremmalla ajalla ja kunnolla. Ja EY kuten TM:kin totesi, että matkavakuutus kyllä varmasti korvaa sen etumaksun takaisin. Tai jos ei vaikka korvaisikaan, niin hei: tonni sinne tai tänne tässä konkurssissa ei meitä hetkautta itään, ei länteen. Piste.
Kun joulun suunnitelmat menevät tässä nyt uusiksi, niin koin yllättävän asiaan liittyvän valaistumisen aamubussissa: toteutan sen ajatuksen, mitä jo viime jouluna mietin, mutta joka kariutui syystä jos toisestakin. Oivallus piristi ja kohotti mielialaani monta pykälää.
Asioilla on siis monta puolta ja elämällä syvyttää niin, että kun yksi suunnitelma kariutuu, paljastuu alta toinen. Eikä voi etukäteen tietää, vaikka se osoittautuisi jopa paremmaksi kuin alkuperäinen suunnitelma.
VieläOliJotain:
Kävin Muorin luona istumassa hetken.
Ei, en kertonut. Kuuntelin hänen hilpeitä muistelujaan siitä, kuinka sisarensa kuolinpäivä oli joku päivä sitten tässä lokakuussa ja veljensä tänään. Äitinsä kuolinpäivä on sitten viikon päästä. Onneksi tässä sentään on vielä jonkun synttäritkin välissä: Muorin omat. Täytyy ehkä keksiä jotain suvun vanhimman - kautta aikojen - naaraan kunniaksi.
maanantai 19. lokakuuta 2015
Päivä kuusi
Eilen jouduin TM:lle vähän avautumaan, kun ei ehkä ole oikein valaistunut tämä koko tilanne hänelle vielä.
Kerroin, että vaikka noin päällisinpuolin en vielä olekaan tekemässä kuolemaa ja muutenkin vaikutan - ja olenkin - suht pirteältä, niin todellisuudessa sisällä pääkopassa kyllä pyörii kaikennäköistä koko ajan. Ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan. Ja ne syövät voimavaroja ihan väkisinkin. Lähinnän niitä henkisiä, mutta varmasti myös ihan fyysisiäkin voimavaroja. Väsyttää enemmän kuin normaalisti eikä mikään oikein kiinnosta. Pinnakin saattaa (heh!) olla normia kireämpi.
Joten hänenkin olisi hyvä tämä tiedostaa ja tajuta, että oli se sitten mahdollisesti kuinka pieni ja helposti hoidettava möökö tahansa, niin sen nimi on Syöpä ja sen mukaan siihen on suhtauduttava nyt ja tulevinakin vuosina. Ja tajusihan TM sen. Eihän se tyhmä ole, vaikka joskus hoksottimet toimivatkin vähän hitaammin eikä empatia-nappi aina olekaan "on"-asennossa.
Omista normireaktioista ko. tyyppisissä tilanteissa on huomattavissa taas yksi tuttu eli nälkä. Tai sen puute.
Meikäläinen on näet sellainen epeli, että kun tilanne on huono, huolestuttaa tai on muuten vain paha mieli, niin ruokahalu katoaa kokonaan. Joudun suorastaan pakottamaan itseni syömään ja sen teenkin, koska tiedän mitä siitä seuraa, jos lakkaa syömästä. Testattu on vuosikausien varrella sekin vaihtoehto eikä todellakaan ole hyvä.
Onneksi on tätä vararavintoa, joten ihan välitön näivettyminen ei toki uhkaa, mutta jos polttoainetta ei yhtään lapa sisään, niin silloin romahtaa kyllä jo henkinenkin puoli. Eli syön, vaikkei mieli teekään. Vähemmän kuin normaalisti, mutta tarpeeksi kumminkin, ettei pää hajoa.
Eli ei niin suurta pahaa, jottei jotain hyvääkin. Saatan meinaan laihtua tässä matkan varrella. Jihaa! "Kesäkuntoon 2016 rintasyövän voimin !" Siinäpä osuva kampanja.
JotainOliVielä:
Töissä kerroin vielä yhdelle hyvälle työkaverille 'uutisen', kun ei ollut viime viikolla töissä sitä tuoreeltaan kuulemassa. Samoin kerroin muutamalle muullekin, jotka olivat sen tiedon onnistuneet perjantaina välttämään.
Itkua ja halailuahan siitä tuli, kuten arvata saattoi. Ystävätyökaveriin uutinen kolahti luonnollisestikin kovimmin ja taisi häneltä mennä päivä pikkasen sekaisin sen johdosta. Kaikki olivat kuitenkin hienosti positiivisia, vaikka jotkut lauserakenteet meikäläisesti hieman salaisesti hymyilyttivätkin. Tuollainen uutinen kyllä sekoittaa pakan kuin sanatkin, se on selvää.
Mutta ei tässä vielä hätää. Kuulin näet, että erään työkaverin sukulaisperheestä oli viikonlopun aikana kuollut isä, sellainen nelikymppinen useamman lapsen isä. Joten voimia ja jaksamista sinne maailman suuntaan minulta, jolla niitä vielä on.
Kerroin, että vaikka noin päällisinpuolin en vielä olekaan tekemässä kuolemaa ja muutenkin vaikutan - ja olenkin - suht pirteältä, niin todellisuudessa sisällä pääkopassa kyllä pyörii kaikennäköistä koko ajan. Ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan. Ja ne syövät voimavaroja ihan väkisinkin. Lähinnän niitä henkisiä, mutta varmasti myös ihan fyysisiäkin voimavaroja. Väsyttää enemmän kuin normaalisti eikä mikään oikein kiinnosta. Pinnakin saattaa (heh!) olla normia kireämpi.
Joten hänenkin olisi hyvä tämä tiedostaa ja tajuta, että oli se sitten mahdollisesti kuinka pieni ja helposti hoidettava möökö tahansa, niin sen nimi on Syöpä ja sen mukaan siihen on suhtauduttava nyt ja tulevinakin vuosina. Ja tajusihan TM sen. Eihän se tyhmä ole, vaikka joskus hoksottimet toimivatkin vähän hitaammin eikä empatia-nappi aina olekaan "on"-asennossa.
Omista normireaktioista ko. tyyppisissä tilanteissa on huomattavissa taas yksi tuttu eli nälkä. Tai sen puute.
Meikäläinen on näet sellainen epeli, että kun tilanne on huono, huolestuttaa tai on muuten vain paha mieli, niin ruokahalu katoaa kokonaan. Joudun suorastaan pakottamaan itseni syömään ja sen teenkin, koska tiedän mitä siitä seuraa, jos lakkaa syömästä. Testattu on vuosikausien varrella sekin vaihtoehto eikä todellakaan ole hyvä.
Onneksi on tätä vararavintoa, joten ihan välitön näivettyminen ei toki uhkaa, mutta jos polttoainetta ei yhtään lapa sisään, niin silloin romahtaa kyllä jo henkinenkin puoli. Eli syön, vaikkei mieli teekään. Vähemmän kuin normaalisti, mutta tarpeeksi kumminkin, ettei pää hajoa.
Eli ei niin suurta pahaa, jottei jotain hyvääkin. Saatan meinaan laihtua tässä matkan varrella. Jihaa! "Kesäkuntoon 2016 rintasyövän voimin !" Siinäpä osuva kampanja.
JotainOliVielä:
Töissä kerroin vielä yhdelle hyvälle työkaverille 'uutisen', kun ei ollut viime viikolla töissä sitä tuoreeltaan kuulemassa. Samoin kerroin muutamalle muullekin, jotka olivat sen tiedon onnistuneet perjantaina välttämään.
Itkua ja halailuahan siitä tuli, kuten arvata saattoi. Ystävätyökaveriin uutinen kolahti luonnollisestikin kovimmin ja taisi häneltä mennä päivä pikkasen sekaisin sen johdosta. Kaikki olivat kuitenkin hienosti positiivisia, vaikka jotkut lauserakenteet meikäläisesti hieman salaisesti hymyilyttivätkin. Tuollainen uutinen kyllä sekoittaa pakan kuin sanatkin, se on selvää.
Mutta ei tässä vielä hätää. Kuulin näet, että erään työkaverin sukulaisperheestä oli viikonlopun aikana kuollut isä, sellainen nelikymppinen useamman lapsen isä. Joten voimia ja jaksamista sinne maailman suuntaan minulta, jolla niitä vielä on.
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Päivä viisi
(Itseasiassa nämät päivät menevät vähän jälkijunassa, mutta sou not, asiat ovat kuitenkin tapahtunutta faktaa.)
No, nyt se itku sitten tuli.
Tarkistin varaustiedoista, että joulun lomamatka pitää maksaa viimeistään 5.11. eikä silloin mua ole vielä edes leikattu, joten se siitä hartaasti odotetusta ihanasta matkasta sitten.
En tietenkään itkenyt omaa pettymystäni, vaan lasten. Se on niin väärin, että niiden murusten ilo tärveltyy mun takia.
Vituttaa.
***
Velloessani vitutukseni ja pettymykseni pyörteissä tein amatöörin mokan: soitin TM:lle, joka vietti ajatuksia tasaannuttavaa viikonloppua Kesäpaikalla.
Tiedoksi kaikille:
Jos olet pari päivää aikaisemmin saanut syöpädiagnoosin, niin et todellakaan soita kumppanille jonnekin hornantuuttiin itkien. Siinä voi meinaan leskeys olla lähempänä kuin arvaatkaan.
TM-parka säikähti oikein todella, kun kuuli itkevän meikäläisen. Luuli, että olen saanut keskellä viikonloppua (just) jotain ylimääräistä huolestuttavaa tietoa möököstäni. Henki meinasi ukkoraasulta salpautua ennen kuin kuuli, mikä vaimoa nyt niin tyrskityttää.
Onneksi ei lähtenyt sättimään säikyttelystä (minkä minä itse luonnollisestikin vastaavassa tilanteessa olisin tehnyt), vaan rauhallisesti pohdiskeli vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Päädyttiin lopputulemaan: odotetaan ja katsotaan. Kaikki järjestyy, keksimme jotain muuta jossain vaiheessa, jos ei jouluna.
Ei ole, jumankauta, helppoa kellään. Hohhoijaa.
VieläOliJotain:
Pienin otti asian yllättävän tyynesti. Itketti, koska mua itketti, mutta jotenkin stoalaisesti pystyi sen asian hyväksymään suunnilleen samalta istumalta. Ymmärsi, että matka ehkä tehdään, muttei suunniteltuna ajankohtana ja/tai suunniteltuun kohteeseen.
Isompaa potutti sitten Pienimmänkin edestä. Tosissaan harmitti ja jankutti ja jankutti, voisinko soittaa lääkärille tai jotain, jotta päästäisiin matkaan. Loppuillasta tilanne valitettavasti eskaloitui siihen mittaan, että jouduin selittämään tilanteen hänelle rumimmilla ja pelottavimmilla mahdollisilla sanoilla.
Ei tuntunut mukavalta minustakaan yhtään, kun jouduin ääneen sanomaan ne pahimmat omatkin pelkoni kaiken toiveikkuuden keskellä, mutta kun tunnen Isomman ja tiedän, ettei hän lopeta jankuttamistaan ennen kuin on satavarma, ettei mitään ole enää sillä saavutettavissa, oli pakko ikään kuin kirveellä iskeä se poikki.
Hemmetin kurja tilanne eikä kyyneliltäkään säästytty, mutta nähtävästi tässä on ison oppimisen paikka sekä Isommalla että minulla. Isompi on selkeästi vielä kypsymätön käsittelemään pettymyksen tunteitaan ja minä suorastaan paska selittämään tilanteita nätisti niin, että ne myös menevät perille.
Mutta päivemmällä kyllä lähtivät tyrskimisen ansiosta meikäläisellä stressihormonit liikkeelle. Tuli kepeämpi olo ja tunne siitä, että kaikki järjestyy vielä parhain päin, vahvistui ainakin hetkeksi. Samalla vahvistui usko, että itkeminen helpottaa. Aina.
Illalla ei sitten meinannutkaan heti tulla uni silmään, vaikka olin juonut saavillisen 'kaninvilla'teetä.
Kaikki mielikuvitukselliset kauhukuvat kasvoivat suorastaan eksponettaalisiin mittoihin. Tississäkin tunsin, kuinka siellä syöpäsolut juhlivat ja mässäilevät maiskutellen itsensä lihaviksi ja hyvinvoiviksi lisääntyen valonnopeudella ja siirtyen imusolmukkeitani pitkin joka puolelle kehoani (ei siis vielä ruumista, hohhoijaa...) rakentamaan uusia pesiä.
Ei kovin tervettä ajattelua sairaalle, vai mitä.
No, nyt se itku sitten tuli.
Tarkistin varaustiedoista, että joulun lomamatka pitää maksaa viimeistään 5.11. eikä silloin mua ole vielä edes leikattu, joten se siitä hartaasti odotetusta ihanasta matkasta sitten.
En tietenkään itkenyt omaa pettymystäni, vaan lasten. Se on niin väärin, että niiden murusten ilo tärveltyy mun takia.
Vituttaa.
***
Velloessani vitutukseni ja pettymykseni pyörteissä tein amatöörin mokan: soitin TM:lle, joka vietti ajatuksia tasaannuttavaa viikonloppua Kesäpaikalla.
Tiedoksi kaikille:
Jos olet pari päivää aikaisemmin saanut syöpädiagnoosin, niin et todellakaan soita kumppanille jonnekin hornantuuttiin itkien. Siinä voi meinaan leskeys olla lähempänä kuin arvaatkaan.
TM-parka säikähti oikein todella, kun kuuli itkevän meikäläisen. Luuli, että olen saanut keskellä viikonloppua (just) jotain ylimääräistä huolestuttavaa tietoa möököstäni. Henki meinasi ukkoraasulta salpautua ennen kuin kuuli, mikä vaimoa nyt niin tyrskityttää.
Onneksi ei lähtenyt sättimään säikyttelystä (minkä minä itse luonnollisestikin vastaavassa tilanteessa olisin tehnyt), vaan rauhallisesti pohdiskeli vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Päädyttiin lopputulemaan: odotetaan ja katsotaan. Kaikki järjestyy, keksimme jotain muuta jossain vaiheessa, jos ei jouluna.
Ei ole, jumankauta, helppoa kellään. Hohhoijaa.
VieläOliJotain:
Pienin otti asian yllättävän tyynesti. Itketti, koska mua itketti, mutta jotenkin stoalaisesti pystyi sen asian hyväksymään suunnilleen samalta istumalta. Ymmärsi, että matka ehkä tehdään, muttei suunniteltuna ajankohtana ja/tai suunniteltuun kohteeseen.
Isompaa potutti sitten Pienimmänkin edestä. Tosissaan harmitti ja jankutti ja jankutti, voisinko soittaa lääkärille tai jotain, jotta päästäisiin matkaan. Loppuillasta tilanne valitettavasti eskaloitui siihen mittaan, että jouduin selittämään tilanteen hänelle rumimmilla ja pelottavimmilla mahdollisilla sanoilla.
Ei tuntunut mukavalta minustakaan yhtään, kun jouduin ääneen sanomaan ne pahimmat omatkin pelkoni kaiken toiveikkuuden keskellä, mutta kun tunnen Isomman ja tiedän, ettei hän lopeta jankuttamistaan ennen kuin on satavarma, ettei mitään ole enää sillä saavutettavissa, oli pakko ikään kuin kirveellä iskeä se poikki.
Hemmetin kurja tilanne eikä kyyneliltäkään säästytty, mutta nähtävästi tässä on ison oppimisen paikka sekä Isommalla että minulla. Isompi on selkeästi vielä kypsymätön käsittelemään pettymyksen tunteitaan ja minä suorastaan paska selittämään tilanteita nätisti niin, että ne myös menevät perille.
Mutta päivemmällä kyllä lähtivät tyrskimisen ansiosta meikäläisellä stressihormonit liikkeelle. Tuli kepeämpi olo ja tunne siitä, että kaikki järjestyy vielä parhain päin, vahvistui ainakin hetkeksi. Samalla vahvistui usko, että itkeminen helpottaa. Aina.
Illalla ei sitten meinannutkaan heti tulla uni silmään, vaikka olin juonut saavillisen 'kaninvilla'teetä.
Kaikki mielikuvitukselliset kauhukuvat kasvoivat suorastaan eksponettaalisiin mittoihin. Tississäkin tunsin, kuinka siellä syöpäsolut juhlivat ja mässäilevät maiskutellen itsensä lihaviksi ja hyvinvoiviksi lisääntyen valonnopeudella ja siirtyen imusolmukkeitani pitkin joka puolelle kehoani (ei siis vielä ruumista, hohhoijaa...) rakentamaan uusia pesiä.
Ei kovin tervettä ajattelua sairaalle, vai mitä.
lauantai 17. lokakuuta 2015
Päivä neljä
Eilen illalla vasta muistin käydä postilaatikolla. Ei ollut mitään postia työterveyslääkäriltä, mutta HUS:sta sen sijaan oli. Ilmoitus vastaanottoajan varauksesta "rintarauhaskirurgiseen yksikköön". Eli siis se lääkäriaika silloin maanantaina 2.11.
Muuten kirje oli ihan kuten muutkin vastaavat, mutta lopussa oli teksti:
Mikäli teillä [pienellä !! idiootit. vai tarkoitetaanko tuolla kenties minua ja tissiäni ?] on todettu rintasyöpä, voitte tutustua rintasyöpäpotilaan hoitopolkuun osoitteessa www.hus.fi/rintasyopapotilaanhoitopolku
Työpaikkalääkärikin ohjasi nettiin. Se kai se on tämän päivän raamattu.
Toisaalta ymmärrän, mutta toisaalta on kyllä helvatan vaarallista puuhaa ohjata mahdollisesti tuskaspäissään oleva ihminen sinne. Saattaa meinaan olla niin, että ehtii sydänkohtaus viedä ennen kuin hoitoja päästään edes aloittamaan. Eli arvannette, etten minä ainakaan aio viihtyä netissä (siis muualla kuin blogissani) tämän aiheen parissa.
Ystävätär aikoinaan kaivoi netistä kaiken mahdollisen tiedon, mitä missään päin maailmaa ikinä olikaan rintasyövästä kirjoitettu ja ihmettelen vieläkin, ettei seonnut lopullisesti sen 'tieto'tulvan alla. Nyt kun vuodet ovat vierineet ja etäisyyttä asiaan on tullut hänellekin luulen, että saan häneltä halutessani jo hieman suodattunuttakin tietoa. Mutta se päivä ei ole vielä.
Tuon osoitteen takana on polku, joka on varmasti ihan ok niille, jotka asian kanssa ovat täysin ummikkoja, mutta meikäläiselle siitä ei ole juurikaan iloa. Lähden siitä, että käyn tutkimukset, jotka määrätään ja tapaan lääkärin ja kaikki tarvittavat asianosaiset säädetyssä järjestyksessä. Leikkauksen jälkeen katsotaan, mikä on tilanne ja toimitaan sitten sen mukaan, mitä lääkärit sanovat. On meinaan ihan turhaa meikäläisen mennä ammattilaisia ohjeistamaan nettitiedon perusteella, niin kuin olen kuullut joidenkin valopäiden tekevän. Yksi iso savotta on käyty läpi ammattilaisten avulla, ohjeistuksella ja päätöksillä ja se meni ns. putkeen, joten samaa sabluunaa aion soveltaa nytkin.
VieläOliJotain:
Tississä tuntuu haamukipuja. Onhan sitä tietty sorkittu maanantaina, mutta ei niiden nipsujen pitäisi kaiketi enää tuntua eli kyllä tässä pääkoppa tekee omia temppujaan. Ärsyttävää.
Hieman ärsyttävä on ollut tässä vuosien varrella myös eräs ystävättäreni, jolle olen kertonut tästä meidän suvun peikkomaisesta rintasyöpäriskistä. Joka vuosi - tälläkin viikolla -, kun olen maininnut, että taas olen menossa kontrolliin, huokaisee hän, että kyllä hänenkin pitäisi käydä tsekkauttamassa rinnat, vaikkei sukurasitetta olekaan.
Niin, pitäisi, mutta eipä vain ole saanut aikaiseksi. Ei, vaikka tietää, että Siskolta rintasyöpä löydettiin minua vuoden nuorempana, että lapsuudenystäväni kuoli siihen 44-vuotiaana (sairasti sitä todennäköisesti jo alle 40-vuotiaana) eli vuosia meitä nuorempana ja että tuttuperheen rouvalta se sama möökö hoidettiin pois vieläkin nuorempana, 41-vuotiaana.
Mielenkiinnolla odotan, mikä on hänen reaktionsa nyt, kun kuulee meikäläisen tarttuneen seulaan. Muuttuukohan se konditionaali vihdoinkin päätökseksi ja teoksi ?
Joo ei, tiedän. Ei ole minun asia olla sisareni vartija tässäkään asiassa. Jokainen aikuinen nainen toki tekee itse omat päätöksensä elämänsä (ja perheensä elämän) suhteen. Joillekin on vain helpompaa elää pää pensaassa ja kuvitella, että tietämättömyys suojelee, kunnes joku päivä löytää itsensä letkuista.
Anteeksi jyrkkyyteni, mutta kun tänä päivänä joka 8. nainen saa rintasyövän, niin kuinka kukaan aivoilla varustettu nainen voi enää vilpittömästi uskoa, että "ei se mulle tule". Ei ehkä tule, mutta kun sitä ei voi varmaksi koskaan tietää. Minä taas tiesin, että tulee, josta syystä tavallaan olen ollut etulyöntiasemassa muihin naisiin nähden ja olen jo vuosikymmeniä sitten ymmärtänyt, että rintoja pitää tutkia jollain muullakin keinoin kuin kokeilemalla omalla räpylällä.
"Tutkikaa rintojanne." Se on toki hyvä neuvo, mutta kyllä käsittääkseni suurin osa rintasyövistä kuitenkin löytyy jollain muulla tapaa kuin oman käden kautta. Paitsi tietysti sitten, kun se on jo kasvanut kunnon jöötiksi. Sitä ei meinaan omin käsin tunne ennen kuin se on kasvanut isommaksi kuin tämä meikäläisen möökö eikä aina silloinkaan, jos rinnat ovat isot ja muutenkin perunapeltoa. Kuten minulla.
Joulu on tulossa. Pyytäkää hyvä ihanat rakkaat naiset vaikka joululahjaksi mammografia+ultraääni -tutkimus. Tieto vähentää tuskaa tässä asiassa, voin luvata sen teille.
Muuten kirje oli ihan kuten muutkin vastaavat, mutta lopussa oli teksti:
Mikäli teillä [pienellä !! idiootit. vai tarkoitetaanko tuolla kenties minua ja tissiäni ?] on todettu rintasyöpä, voitte tutustua rintasyöpäpotilaan hoitopolkuun osoitteessa www.hus.fi/rintasyopapotilaanhoitopolku
Työpaikkalääkärikin ohjasi nettiin. Se kai se on tämän päivän raamattu.
Toisaalta ymmärrän, mutta toisaalta on kyllä helvatan vaarallista puuhaa ohjata mahdollisesti tuskaspäissään oleva ihminen sinne. Saattaa meinaan olla niin, että ehtii sydänkohtaus viedä ennen kuin hoitoja päästään edes aloittamaan. Eli arvannette, etten minä ainakaan aio viihtyä netissä (siis muualla kuin blogissani) tämän aiheen parissa.
Ystävätär aikoinaan kaivoi netistä kaiken mahdollisen tiedon, mitä missään päin maailmaa ikinä olikaan rintasyövästä kirjoitettu ja ihmettelen vieläkin, ettei seonnut lopullisesti sen 'tieto'tulvan alla. Nyt kun vuodet ovat vierineet ja etäisyyttä asiaan on tullut hänellekin luulen, että saan häneltä halutessani jo hieman suodattunuttakin tietoa. Mutta se päivä ei ole vielä.
Tuon osoitteen takana on polku, joka on varmasti ihan ok niille, jotka asian kanssa ovat täysin ummikkoja, mutta meikäläiselle siitä ei ole juurikaan iloa. Lähden siitä, että käyn tutkimukset, jotka määrätään ja tapaan lääkärin ja kaikki tarvittavat asianosaiset säädetyssä järjestyksessä. Leikkauksen jälkeen katsotaan, mikä on tilanne ja toimitaan sitten sen mukaan, mitä lääkärit sanovat. On meinaan ihan turhaa meikäläisen mennä ammattilaisia ohjeistamaan nettitiedon perusteella, niin kuin olen kuullut joidenkin valopäiden tekevän. Yksi iso savotta on käyty läpi ammattilaisten avulla, ohjeistuksella ja päätöksillä ja se meni ns. putkeen, joten samaa sabluunaa aion soveltaa nytkin.
VieläOliJotain:
Tississä tuntuu haamukipuja. Onhan sitä tietty sorkittu maanantaina, mutta ei niiden nipsujen pitäisi kaiketi enää tuntua eli kyllä tässä pääkoppa tekee omia temppujaan. Ärsyttävää.
Hieman ärsyttävä on ollut tässä vuosien varrella myös eräs ystävättäreni, jolle olen kertonut tästä meidän suvun peikkomaisesta rintasyöpäriskistä. Joka vuosi - tälläkin viikolla -, kun olen maininnut, että taas olen menossa kontrolliin, huokaisee hän, että kyllä hänenkin pitäisi käydä tsekkauttamassa rinnat, vaikkei sukurasitetta olekaan.
Niin, pitäisi, mutta eipä vain ole saanut aikaiseksi. Ei, vaikka tietää, että Siskolta rintasyöpä löydettiin minua vuoden nuorempana, että lapsuudenystäväni kuoli siihen 44-vuotiaana (sairasti sitä todennäköisesti jo alle 40-vuotiaana) eli vuosia meitä nuorempana ja että tuttuperheen rouvalta se sama möökö hoidettiin pois vieläkin nuorempana, 41-vuotiaana.
Mielenkiinnolla odotan, mikä on hänen reaktionsa nyt, kun kuulee meikäläisen tarttuneen seulaan. Muuttuukohan se konditionaali vihdoinkin päätökseksi ja teoksi ?
Joo ei, tiedän. Ei ole minun asia olla sisareni vartija tässäkään asiassa. Jokainen aikuinen nainen toki tekee itse omat päätöksensä elämänsä (ja perheensä elämän) suhteen. Joillekin on vain helpompaa elää pää pensaassa ja kuvitella, että tietämättömyys suojelee, kunnes joku päivä löytää itsensä letkuista.
Anteeksi jyrkkyyteni, mutta kun tänä päivänä joka 8. nainen saa rintasyövän, niin kuinka kukaan aivoilla varustettu nainen voi enää vilpittömästi uskoa, että "ei se mulle tule". Ei ehkä tule, mutta kun sitä ei voi varmaksi koskaan tietää. Minä taas tiesin, että tulee, josta syystä tavallaan olen ollut etulyöntiasemassa muihin naisiin nähden ja olen jo vuosikymmeniä sitten ymmärtänyt, että rintoja pitää tutkia jollain muullakin keinoin kuin kokeilemalla omalla räpylällä.
"Tutkikaa rintojanne." Se on toki hyvä neuvo, mutta kyllä käsittääkseni suurin osa rintasyövistä kuitenkin löytyy jollain muulla tapaa kuin oman käden kautta. Paitsi tietysti sitten, kun se on jo kasvanut kunnon jöötiksi. Sitä ei meinaan omin käsin tunne ennen kuin se on kasvanut isommaksi kuin tämä meikäläisen möökö eikä aina silloinkaan, jos rinnat ovat isot ja muutenkin perunapeltoa. Kuten minulla.
Joulu on tulossa. Pyytäkää hyvä ihanat rakkaat naiset vaikka joululahjaksi mammografia+ultraääni -tutkimus. Tieto vähentää tuskaa tässä asiassa, voin luvata sen teille.
perjantai 16. lokakuuta 2015
Muistaakseni itsekin
Mitä elämä tuokaan, kaksi totuutta pysyy:
Olet vahvempi kuin luulet etkä koskaan ole yksin.
***
Tuon yllä olevan laitoin ystävälle tueksi ja muistutukseksi viikko sitten. Nyt kaivoin sen uudestaan esiin ja tännekin kirjaan ihan vaan siksi, jotta itsekin muistaisin.
VieläOliJotain:
Kierrokset alkavat hidastua.
Olin eilen nähtävästi niin ylikierroksilla, että alkoi vannekin jo kiristää. Nyt tuntuu vauhti taantuvan. Tuntuu myös kuin olisin ollut syöpäpotilas (kääk! :)) jo iät ja ajat. Välillä jopa unohdan senkin, että tästä todellakin tietää vasta erittäin rajallinen joukko meikäläisen piireistä.
Se, etten ole kertonut sukulaisille, kavereille ja tuttaville, on myös toisella tavalla hyvä juttu: ehdin itse märehtiä tätä asiaa etukäteen. Se, että olen teille blogiystävilleni kertonut, ei - kaikella rakkaudella - kuitenkaan meinaan ole ihan sama asia.
Täällä blogissa voin tätä asiaa ruotia yksinäni ilman, että vaadin keneltäkään välitöntä vastausta, keskustelua. Se vastaa, keskustelee, kommentoi ken haluaa, mutta lähtökohtaisesti tämä on tällaista yksinpuhelua, tilanteen ja pääkopan selvittelyä kirjallisesti sekä muistiin raportointia tulevia aikoja varten. Ja se on hyvä, se sopii mulle tässä ja nyt. Eikä tämä missään nimessä tarkoita, ettenkö olisi iloinen kommenteistanne, päinvastoin !
Nyt tosiaan, kun pahin adrenaliinipiikki tällä hetkellä on ohitettu, alan oikeasti tajuta, miten suuri merkitys ihan puoli- tai kokotuntemattomienkin ihmisten tuella ja ajatuksilla on. Siis teidän tuellanne. Sillä vaikka en tätä möököä olekaan ehtinyt - tai pystynyt - vielä itkemään, niin kyyneleet valuvat välittömästi poskilleni, kun nyt olen uudestaan lukenut teidän kommenttejanne. Jännittävää ja outoa. Tavallaan uusi kokemus minulle sekin.
Pari ystävää on ollut tässä 'riisissäni' enemmän tulilinjalla kuin muut. Toiselle - EY:lle - sanoin, että välillä minusta tuntuu kuin olisin jossain näytelmässä: kohta esirippu laskeutuu, kumarran ja vastaanotan ruusut ja aplodit. Saman tyyppinen tunne tulee, kun näen itseni vessan peilistä: ai, onko tolla, joka katsoo peilistä, se ?? Täysin absurdia.
Ei niin, että kieltäisin asian. Ei, olen kyllä harvinaisen jalat maassa tämän möököni kanssa, mutta olen ehkä tavallaan elänyt tätä asiaa jo niin monta kertaa aikaisemminkin tässä vuosien varrella, kuvitellut kaiken tämän jo etukäteen, etten enää erota todellisuutta kuvitelmista. Ja nyt kun kuvitelmista on tullut totta, olen hieman pyörällä päästäni. Peilimaailma on tunkeutunut todelliseen maailmaani.
Joo, on tää kyllä jännää menoa.
EY kysyi, saako leikatun tissin mukaansa kotiin. :D
En ajatellut edes ehdottaa sitä lääkärille. Vaikka voisihan se olla melko eksoottista, kun kirjahyllyssä olisi purkki, jossa olisi meikäläisen tissi. Ei ihan joka kodin sisustuselementti, uskoisin.
Päivä kolme
Jo illalla särki päätä eikä se jomotus ollut ainakaan vähentynyt aamulla kun heräsin. Liian vähän unta, liian paljon henkisellä puolella ja liian vähän vettä. Täytyy yrittää panostaa näihin nyt viikonloppuna. Ja raittiiseen ilmaan.
Aamulla hilppasin sitten Meilahteen magneettikuvaukseen. Olin vähän liiankin hyvissä ajoin paikalla, kun en osannut ollenkaan arvioida, kauanko menee bussimatkaan ja kävelyyn paikan päälle. Kaksikymmentä minuuttia etuajassa olin paikalla, mutta onneksi oli kirja mukana.
Tismalleen sovittuna aikana klo 8.45 tuli nuori hoitajapoika hakemaan meikäläisen ja vei pieneen kopperoon, jossa sain vaihtaa hurmaavat sairaalakaatiot päälleni. M-koko mahtui, joten peli ei olekaan ehkä vielä menetetty. Omat sukat ja pikkarit sain pitää päälläni, muuten piti karsia kaikki pois, ettei kuvauksessa tulisi ongelmia. Sain ähellettyä jopa pikkurillisormukseni irti, vaikka en muista millä vuosikymmenellä olen sen viimeksi riipinyt sormestani. En tällä vuosituhannella ainakaan.
Kun olin valmis, tuli poika laittamaan kanyylin käteeni varjoainetta varten. Valitettavasti en muistanut siinä ihmettelyssä varoittaa häntä, että meikäläisellä on liukkaat ja ujot suonet. Hetki meni hänellä metsästäessä suonta kiinni, mutta lopulta sai neulan kohdilleen ja päästiin siirtymään putkihuoneeseen.
Sain korviini ensin korvatulpat ja sitten kuulokkeet radiota varten. Sen jälkeen asetuin vatsalleni lavitsalle, jossa oli molemmille tisseille reiät. Eli tissit vain roikkumaan reikiin, naama omaansa, kädet mukavaan asentoon kuin hierojan pöydällä ja ei kun eukko tuubiin. Aluksi lavitsa hieman painoi rintakehän keskeltä, mutta siihen tottui nopeasti.
Kaksikymmentä minuuttia kuvaus kesti. Mekkalaa riitti ihan kivasti korvatulpista ja kuulokkeista huolimatta, mutta se oli sen verran säännöllistä rytmiltään, että meikäläinen univelkaisena meinasi nukahtaa siihen, kun pidin lähes koko matkan silmiä kiinni. Välillä piti oikein terästäytyä, etten vain vaipuisi uneen ja alkaisi sätkiä. Puolessavälissä kuvausta hoitsu kävi kertomassa, että nyt menee varjoaine, joka saattaa tuntua viileältä käsivarressa. Jonkun pienen viileyden tosiaan tunsinkin, mutta se kesti vain hetken, kun ei sitä varjoainettakaan paljoa mennyt.
Sen parinkymmenen minuutin jälkeen sitten vaan vaatteet takaisin niskaan ja kassan kautta ulos. Paitsi etten tietenkään mitään maksanut, joska julkinen terveydenhoito. Olisin päässyt kyllä yksityisellekin tämän tissini kanssa, mutten tietenkään sellaiseen älyttömyyteen lähtenyt, koska luotan, että minut kyllä hoidetaan kuntoon julkisillakin. Sitäpaitsi. Alkaa tulla vastinetta niille miljuunille veroeuroilleni.
VieläOliJotain:
Nyt sitten kerroin asiasta virallisesti lapsillekin. Vaikka eihän tässä vielä mitään kertomista oikein ole. Sanoin niin kuin asia on: olen käynyt tutkimuksissa, jotain pientä on löytynyt ja se pitää leikata pois. Ja siinä se. Turha tästä nyt on sen suurempaa numeroa tehdä. Ainakaan tässä vaiheessa. Blogikin tuntuu vähän liioittelulta, mutta tekee itselleni helpommaksi, kun kaikki tissiin liittyvä on samassa lokerossa.
Aamulla hilppasin sitten Meilahteen magneettikuvaukseen. Olin vähän liiankin hyvissä ajoin paikalla, kun en osannut ollenkaan arvioida, kauanko menee bussimatkaan ja kävelyyn paikan päälle. Kaksikymmentä minuuttia etuajassa olin paikalla, mutta onneksi oli kirja mukana.
Tismalleen sovittuna aikana klo 8.45 tuli nuori hoitajapoika hakemaan meikäläisen ja vei pieneen kopperoon, jossa sain vaihtaa hurmaavat sairaalakaatiot päälleni. M-koko mahtui, joten peli ei olekaan ehkä vielä menetetty. Omat sukat ja pikkarit sain pitää päälläni, muuten piti karsia kaikki pois, ettei kuvauksessa tulisi ongelmia. Sain ähellettyä jopa pikkurillisormukseni irti, vaikka en muista millä vuosikymmenellä olen sen viimeksi riipinyt sormestani. En tällä vuosituhannella ainakaan.
Kun olin valmis, tuli poika laittamaan kanyylin käteeni varjoainetta varten. Valitettavasti en muistanut siinä ihmettelyssä varoittaa häntä, että meikäläisellä on liukkaat ja ujot suonet. Hetki meni hänellä metsästäessä suonta kiinni, mutta lopulta sai neulan kohdilleen ja päästiin siirtymään putkihuoneeseen.
Sain korviini ensin korvatulpat ja sitten kuulokkeet radiota varten. Sen jälkeen asetuin vatsalleni lavitsalle, jossa oli molemmille tisseille reiät. Eli tissit vain roikkumaan reikiin, naama omaansa, kädet mukavaan asentoon kuin hierojan pöydällä ja ei kun eukko tuubiin. Aluksi lavitsa hieman painoi rintakehän keskeltä, mutta siihen tottui nopeasti.
Kaksikymmentä minuuttia kuvaus kesti. Mekkalaa riitti ihan kivasti korvatulpista ja kuulokkeista huolimatta, mutta se oli sen verran säännöllistä rytmiltään, että meikäläinen univelkaisena meinasi nukahtaa siihen, kun pidin lähes koko matkan silmiä kiinni. Välillä piti oikein terästäytyä, etten vain vaipuisi uneen ja alkaisi sätkiä. Puolessavälissä kuvausta hoitsu kävi kertomassa, että nyt menee varjoaine, joka saattaa tuntua viileältä käsivarressa. Jonkun pienen viileyden tosiaan tunsinkin, mutta se kesti vain hetken, kun ei sitä varjoainettakaan paljoa mennyt.
Sen parinkymmenen minuutin jälkeen sitten vaan vaatteet takaisin niskaan ja kassan kautta ulos. Paitsi etten tietenkään mitään maksanut, joska julkinen terveydenhoito. Olisin päässyt kyllä yksityisellekin tämän tissini kanssa, mutten tietenkään sellaiseen älyttömyyteen lähtenyt, koska luotan, että minut kyllä hoidetaan kuntoon julkisillakin. Sitäpaitsi. Alkaa tulla vastinetta niille miljuunille veroeuroilleni.
VieläOliJotain:
Nyt sitten kerroin asiasta virallisesti lapsillekin. Vaikka eihän tässä vielä mitään kertomista oikein ole. Sanoin niin kuin asia on: olen käynyt tutkimuksissa, jotain pientä on löytynyt ja se pitää leikata pois. Ja siinä se. Turha tästä nyt on sen suurempaa numeroa tehdä. Ainakaan tässä vaiheessa. Blogikin tuntuu vähän liioittelulta, mutta tekee itselleni helpommaksi, kun kaikki tissiin liittyvä on samassa lokerossa.
torstai 15. lokakuuta 2015
Päivä kaksi
Yö meni vähän kosteissa merkeissä: stressihikeä pukkasi enkä saanut nukuttua kuin kuutisen tuntia. Tänään onkin hyvä sitten nukkua elokuvissa... zzZZZzz....
Töissä piti asia kertoa. Jännitti kyllä, jotta minkälainen on vastaanotto. Naurettavaa sinänsä meikäläisen jännittää, mutta kun tässä nyt ensimmäistä kertaa ollaan tätä nimenomaista pappia kyydissä (siis henkkoht), niin pieni jännitys kaiketi oli sallittua.
Ensin kerroin hyvälle ystävälle. Sen nyt arvasi, että itkuhan siitä tulee. En olisi kertonut, jos ei olisi ollut pakko, koska tämä vain lisäsi hänen huolitaakkaansa ihan turhaan. Lohduttelin heittämällä meille molemmille tuttua mustaakin mustempaa huumoria, jolla sain hänet nauramaan läpi kyynelten.
Naapurissa istuva työkaveri olikin sitten hieman närkästynyt niistä heitoistani. Hänen mielestään tämä kohta oli täysin sopimaton mustalle huumorille. Ei taida oikein ymmärtää mustan huumorin funktiota hän, koskapa juuri tuohon tilanteeseen se sopi kuin nenä pyllyyn. Tai siis hyvin.
Sitä paitsi. Tää nyt kuitenkin on mun syöpä, josta mä saan heittää vaikka minkälaista hetulaa, jos se meikäläistä helpottaa ja auttaa käsittelemään asiaa. Mun ei todellakaan tarvitse - enkä tosiaankaan aio - miettiä, miltä jostain toisesta tuntuu mun sairaus. Jos ei kestä kuunnella, niin häipyköön paikalta. Niin kauan kuin en hänen sairauksistaan tms. heittele tätä vähän rankempaa huumoria, niin saan sanoa mitä lystään.
Ystävälle totesin, että ihan hyvä senkin tyypin huomata, että kaikki tässä maailmassa ei ole niin pirun haudanvakavaa. Huumorilla - sillä mustallakin - ja naurun siivin pääsee yli vähän kivikkoisemmankin taipaleen. Tuhka ja säkki otetaan käyttöön sitten, jos mitään ei ole enää tehtävissä. Ehkä.
Esihenkilö otti asian suht rauhallisesti. Ainakin päällepäin ja sillä hetkellä. Vähän ajan kuluttua oli kyllä tiuskinut toiselle työkaverille. Nähtävästi tuleva resurssivaje vatutti. Onneksi en ollut ainoa, joka heitti haasteellisen uutisen. Todettiin, että niillä on tapana tulla ryppäinä. Siis ei kuitenkaan samanlainen kuin mun uutinen.
***
Puolenpäivän kieppeissä soi työpuhelin. Numero tuntui jollain tapaa tutulta, mutta ei toisaalta sittenkään. HUS:sta soitettiin.
Sairaanhoitaja soitti työnumeroon, kun kännykkänumeroa ei löytynyt tiedostoista. Magneettikuvausaika oli varattuna... huomiseksi (perjantai 16.10.) !!
Ja lääkäri 2.11. sekä leikkausaika 10.11. Että ei tässä kauaa tämän kanssa hapata, sano. Hyvä, kun pysyy perässä, mutta parempi näin kuin toisinpäin.
VieläOliJotain:
Tulin juuri kotiin (yllä oleva kirjoitettu päivällä). Olen todella puhki. Päivä on ollut henkisesti yllättävän rankka. Tai oikeammin väsyttävä. Väsyttävä, koska voitte uskoa, että tunteita on ollut ilma sakeanaan aamusta iltaan. Se kyllä imee mehut turpeimmastakin emännästä.
Huomasin paljon kommentteja. Vastaan huomenna. Nyt on pakko mennä nukkumaan, että jaksan valvoa magneettikuvassa huomenna. Vai voiko siinä nukkua ? Meikäläisellä on tapana sätkiä unissaan ja se ei kaiketi ole suotavaa, kun kuvaillaan, luulen.
Töissä piti asia kertoa. Jännitti kyllä, jotta minkälainen on vastaanotto. Naurettavaa sinänsä meikäläisen jännittää, mutta kun tässä nyt ensimmäistä kertaa ollaan tätä nimenomaista pappia kyydissä (siis henkkoht), niin pieni jännitys kaiketi oli sallittua.
Ensin kerroin hyvälle ystävälle. Sen nyt arvasi, että itkuhan siitä tulee. En olisi kertonut, jos ei olisi ollut pakko, koska tämä vain lisäsi hänen huolitaakkaansa ihan turhaan. Lohduttelin heittämällä meille molemmille tuttua mustaakin mustempaa huumoria, jolla sain hänet nauramaan läpi kyynelten.
Naapurissa istuva työkaveri olikin sitten hieman närkästynyt niistä heitoistani. Hänen mielestään tämä kohta oli täysin sopimaton mustalle huumorille. Ei taida oikein ymmärtää mustan huumorin funktiota hän, koskapa juuri tuohon tilanteeseen se sopi kuin nenä pyllyyn. Tai siis hyvin.
Sitä paitsi. Tää nyt kuitenkin on mun syöpä, josta mä saan heittää vaikka minkälaista hetulaa, jos se meikäläistä helpottaa ja auttaa käsittelemään asiaa. Mun ei todellakaan tarvitse - enkä tosiaankaan aio - miettiä, miltä jostain toisesta tuntuu mun sairaus. Jos ei kestä kuunnella, niin häipyköön paikalta. Niin kauan kuin en hänen sairauksistaan tms. heittele tätä vähän rankempaa huumoria, niin saan sanoa mitä lystään.
Ystävälle totesin, että ihan hyvä senkin tyypin huomata, että kaikki tässä maailmassa ei ole niin pirun haudanvakavaa. Huumorilla - sillä mustallakin - ja naurun siivin pääsee yli vähän kivikkoisemmankin taipaleen. Tuhka ja säkki otetaan käyttöön sitten, jos mitään ei ole enää tehtävissä. Ehkä.
Esihenkilö otti asian suht rauhallisesti. Ainakin päällepäin ja sillä hetkellä. Vähän ajan kuluttua oli kyllä tiuskinut toiselle työkaverille. Nähtävästi tuleva resurssivaje vatutti. Onneksi en ollut ainoa, joka heitti haasteellisen uutisen. Todettiin, että niillä on tapana tulla ryppäinä. Siis ei kuitenkaan samanlainen kuin mun uutinen.
***
Puolenpäivän kieppeissä soi työpuhelin. Numero tuntui jollain tapaa tutulta, mutta ei toisaalta sittenkään. HUS:sta soitettiin.
Sairaanhoitaja soitti työnumeroon, kun kännykkänumeroa ei löytynyt tiedostoista. Magneettikuvausaika oli varattuna... huomiseksi (perjantai 16.10.) !!
Ja lääkäri 2.11. sekä leikkausaika 10.11. Että ei tässä kauaa tämän kanssa hapata, sano. Hyvä, kun pysyy perässä, mutta parempi näin kuin toisinpäin.
VieläOliJotain:
Tulin juuri kotiin (yllä oleva kirjoitettu päivällä). Olen todella puhki. Päivä on ollut henkisesti yllättävän rankka. Tai oikeammin väsyttävä. Väsyttävä, koska voitte uskoa, että tunteita on ollut ilma sakeanaan aamusta iltaan. Se kyllä imee mehut turpeimmastakin emännästä.
Huomasin paljon kommentteja. Vastaan huomenna. Nyt on pakko mennä nukkumaan, että jaksan valvoa magneettikuvassa huomenna. Vai voiko siinä nukkua ? Meikäläisellä on tapana sätkiä unissaan ja se ei kaiketi ole suotavaa, kun kuvaillaan, luulen.
Päivä yksi
Lokakuun 14. tänä vuonna.
Klo 16:18 tänään.
Tunnistin puhelimesta lääkäriaseman puhelinnumeron. Ei tarvitse kummoista mielikuvitusta arvatakseen, mistä on kyse. Mä ainakin arvasin välittömästi.
Lääkäri oli selkeästi pienessä paniikissa. Kyseli, missä mä olen - töissä vai kotona - ja jotain jaaritteli siitä, ettei olla nähty viimeksi kuin joskus viime vuonna.
Hohhoijaa. Mene jo asiaan.
No, sitten sai sanottua, että tulokset ovat tulleet. Tokaisin heti, että "joo, arvasin, joten anna tulla vaan, mitä siellä on".
Sai sitten änkytettyä, että pahanlaatuisia solumuutoksia on löytynyt.
Ja siinä se sitten olikin. Enempää ei osannut tietty sanoa, mutta sanoi lähettävänsä patologin lausunnon postissa myös mulle samalla, kun laittaa lähetteen HUS:iin. Voi, kääk. Eli vaikka en nyt hermoraunio olekaan, niin olisin voinut sen kyllä ottaa sähköpostilla, mutta menköön. Eiköhän tässä ehdi sen saada ennen kuin HUS:sta ottavat yhteyttä. Siihen kun kuitenkin menee se 1-2 viikkoa.
Olo on epätodellinen, vaikkei tämä mistään puun takaa tullutkaan. Mutta että jo nyt. No, nyt, ensi vuonna, viiden vuoden päästä... Olisihan tämä voinut tulla jo viisi vuotta sitten, joten kai tää oli vain nyt sitten mun hetki saada se. Vuodella voitin systerin kumminkin.
En tiedä, mitä tehdä. Toisaalta tekisi mieli kertoa heti kaikille, mutta kun etukäteen tätä mietin, niin olin jo puoliksi päättänyt, etten kerro heti enkä edes kaikille (paitsi teille parille täällä julkisessa blogissa ;D). Töissä nyt on pakko kertoa kumminkin, kun osa jo tietää, että kävin tutkimuksissa, joissa koepala otettiin. Ja vaikuttaahan tää nyt varmaan - tai tietysti siis - jotenkin tähän loppuvuoteen niin, että joudun ehkä olemaan ainakin jonkun hetken pois duunista. Josta tuli mieleeni, että rintasyöpäleikkaus on muuten kohtuullisen napakka takaraja niille tekemättömille töille.
Ja miten mä tän töissä kerron ? Nehän alkaa mua, perkele, jo heti kuoppaamaan ! Harmi, kun ei ole palkkakeskustelut tulossa. Tällä olisi voinut vähän säälistä saadakin lisää liksaa. No, aina ei voi voittaa.
(Tässä välissä katsoin Päivän Tunnussana 2015 -kirjasesta, mitä tälle päivälle sanotaan:
Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi! Job. 1:21
Väittääkö joku vielä, ettei Jumalalla ole muka huumorintajua, täh ? :D)
Eli kai tässä tosiaan johonkin leikkaukseenkin joudun jossain kohtaa. Tuskin se mörkö sieltä nyt ihan ajatuksenkaan voimalla häviää. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi ollut sairaalassa leikattavana. Voikohan sen tehdä paikallispuudutuksena ? Täytyypä kysyä.
Ai niin. No, joo. Siis se 'möökö' on kokoluokkaa 4mm x 6mm x 7mm eli ei mikään suuren suuri, käsittääkseni. Ja siis tänhetkisen tiedon mukaan, mikä ei ole kovin paljon se. Tarkemmat tuntomerkit selvinnevät sitten myöhemmin, viimeistään sen leikkauksen jälkeen.
Nyt mietin, että olisi sittenkin pitänyt mennä tutkimuksiin jo keväällä normiaikataulun mukaisesti. Tai ehkä sitä ei silloin olisi vielä näkynyt ja olisi ehtinyt kasvaa vielä reilut puoli vuotta lisää. Eli ehkä tässä nyt vaan asiat menevät sillä aikataululla kuin niiden on mun kohdalla tarkoitus mennäkin. Kaikella kuitenkin on tarkoituksensa, tavalla tai toisella, syystä tai toisesta.
VieläOliJotain:
Joo, kyllä pala on ollut pari kertaa kurkussa tässä illan aikana, mutta älkää ymmärtäkö väärin. En sure itseni takia, vaan mietin, miten tässä nämä kaikki ihmiset mun ympärilläni tähän suhtautuvat.
Mä olen huono kestämään muiden huolta ja surua ja ahdistusta mun takia ja niitä kohtaamisia pelkään siksi jo etukäteen. Sen takia olisin mieluummin kertomatta kokonaan, mutta kun se ei ole vaihtoehto, niin on mentävä tulta päin ja kestettävä ja otettava vastaan se, mikä tulee.
Paitsi tietysti TM. Se totesi vaan rauhallisesti venyttelevään tyyliinsä, notta "noo... kyllä se siitä..." :D Se mies ei kyllä petä, sen reaktioihin voi aina luottaa, tilanteessa kuin tilanteessa.
***
Pakko lisätä vielä tää vuoropuhelu samalta keskiviikkoillalta.
mä: "Niin, sä oot menossa siis viikonloppuna Kesäpaikalle ?"
TM: "No, joo, kyllä niin."
mä: "Mut jos sun pitäiskin jäädä pitämään mua kädestä kiinni..."
TM: "No, ei kyl tartte. Kyllä se siitä sitten niin... Noh, töihin siitä."
:D
Klo 16:18 tänään.
Tunnistin puhelimesta lääkäriaseman puhelinnumeron. Ei tarvitse kummoista mielikuvitusta arvatakseen, mistä on kyse. Mä ainakin arvasin välittömästi.
Lääkäri oli selkeästi pienessä paniikissa. Kyseli, missä mä olen - töissä vai kotona - ja jotain jaaritteli siitä, ettei olla nähty viimeksi kuin joskus viime vuonna.
Hohhoijaa. Mene jo asiaan.
No, sitten sai sanottua, että tulokset ovat tulleet. Tokaisin heti, että "joo, arvasin, joten anna tulla vaan, mitä siellä on".
Sai sitten änkytettyä, että pahanlaatuisia solumuutoksia on löytynyt.
Ja siinä se sitten olikin. Enempää ei osannut tietty sanoa, mutta sanoi lähettävänsä patologin lausunnon postissa myös mulle samalla, kun laittaa lähetteen HUS:iin. Voi, kääk. Eli vaikka en nyt hermoraunio olekaan, niin olisin voinut sen kyllä ottaa sähköpostilla, mutta menköön. Eiköhän tässä ehdi sen saada ennen kuin HUS:sta ottavat yhteyttä. Siihen kun kuitenkin menee se 1-2 viikkoa.
Olo on epätodellinen, vaikkei tämä mistään puun takaa tullutkaan. Mutta että jo nyt. No, nyt, ensi vuonna, viiden vuoden päästä... Olisihan tämä voinut tulla jo viisi vuotta sitten, joten kai tää oli vain nyt sitten mun hetki saada se. Vuodella voitin systerin kumminkin.
En tiedä, mitä tehdä. Toisaalta tekisi mieli kertoa heti kaikille, mutta kun etukäteen tätä mietin, niin olin jo puoliksi päättänyt, etten kerro heti enkä edes kaikille (paitsi teille parille täällä julkisessa blogissa ;D). Töissä nyt on pakko kertoa kumminkin, kun osa jo tietää, että kävin tutkimuksissa, joissa koepala otettiin. Ja vaikuttaahan tää nyt varmaan - tai tietysti siis - jotenkin tähän loppuvuoteen niin, että joudun ehkä olemaan ainakin jonkun hetken pois duunista. Josta tuli mieleeni, että rintasyöpäleikkaus on muuten kohtuullisen napakka takaraja niille tekemättömille töille.
Ja miten mä tän töissä kerron ? Nehän alkaa mua, perkele, jo heti kuoppaamaan ! Harmi, kun ei ole palkkakeskustelut tulossa. Tällä olisi voinut vähän säälistä saadakin lisää liksaa. No, aina ei voi voittaa.
(Tässä välissä katsoin Päivän Tunnussana 2015 -kirjasesta, mitä tälle päivälle sanotaan:
Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi! Job. 1:21
Väittääkö joku vielä, ettei Jumalalla ole muka huumorintajua, täh ? :D)
Eli kai tässä tosiaan johonkin leikkaukseenkin joudun jossain kohtaa. Tuskin se mörkö sieltä nyt ihan ajatuksenkaan voimalla häviää. Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi ollut sairaalassa leikattavana. Voikohan sen tehdä paikallispuudutuksena ? Täytyypä kysyä.
Ai niin. No, joo. Siis se 'möökö' on kokoluokkaa 4mm x 6mm x 7mm eli ei mikään suuren suuri, käsittääkseni. Ja siis tänhetkisen tiedon mukaan, mikä ei ole kovin paljon se. Tarkemmat tuntomerkit selvinnevät sitten myöhemmin, viimeistään sen leikkauksen jälkeen.
Nyt mietin, että olisi sittenkin pitänyt mennä tutkimuksiin jo keväällä normiaikataulun mukaisesti. Tai ehkä sitä ei silloin olisi vielä näkynyt ja olisi ehtinyt kasvaa vielä reilut puoli vuotta lisää. Eli ehkä tässä nyt vaan asiat menevät sillä aikataululla kuin niiden on mun kohdalla tarkoitus mennäkin. Kaikella kuitenkin on tarkoituksensa, tavalla tai toisella, syystä tai toisesta.
VieläOliJotain:
Joo, kyllä pala on ollut pari kertaa kurkussa tässä illan aikana, mutta älkää ymmärtäkö väärin. En sure itseni takia, vaan mietin, miten tässä nämä kaikki ihmiset mun ympärilläni tähän suhtautuvat.
Mä olen huono kestämään muiden huolta ja surua ja ahdistusta mun takia ja niitä kohtaamisia pelkään siksi jo etukäteen. Sen takia olisin mieluummin kertomatta kokonaan, mutta kun se ei ole vaihtoehto, niin on mentävä tulta päin ja kestettävä ja otettava vastaan se, mikä tulee.
Paitsi tietysti TM. Se totesi vaan rauhallisesti venyttelevään tyyliinsä, notta "noo... kyllä se siitä..." :D Se mies ei kyllä petä, sen reaktioihin voi aina luottaa, tilanteessa kuin tilanteessa.
***
Pakko lisätä vielä tää vuoropuhelu samalta keskiviikkoillalta.
mä: "Niin, sä oot menossa siis viikonloppuna Kesäpaikalle ?"
TM: "No, joo, kyllä niin."
mä: "Mut jos sun pitäiskin jäädä pitämään mua kädestä kiinni..."
TM: "No, ei kyl tartte. Kyllä se siitä sitten niin... Noh, töihin siitä."
:D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)