TM katsoi Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelmaa. Lopussa haastateltiin häntä, jonka nimeä en mainitse.
TM: "Eiks tää, saatana, lopu koskaan. Tota lätinää jaksa kukaan kuunnella."
En ota kantaa, en katsonut enkä edes kuunnellut. Toisille vaan julkisuus on kuin huumetta.
VieläOliJotain:
Itseasiassa ei ole mitään. Siis uutta. Päivä kerrallaan eteenpäin kohti marraskuuta ja ensimmäistä kontrollikäyntiä.
perjantai 2. syyskuuta 2016
lauantai 6. elokuuta 2016
tänään, tässä ja nyt
Kuvat on otettu samalla dinosaurusten aikaisella kännykällä, mutta niin ovat muutkin kuvat tässä blogissa eli vertailu on helpompaa.
Leikkauksesta on siis piirun alle yhdeksän kuukautta ja nyt tilanne on tämä:
Arpia ei siis todellakaan enää huomaa, ellei tiedä niihin kiinnittää huomiota. Rinnassa alimmassa kuvassa näkyy vaakatasossa paremmin rintaliivin tekemä painauma kuin arpi siinä yläpuolella.
Lisäksi tuo leikattu rina on jotenkin... hmmm... terhakkaampi kuin leikkaamaton, jos nyt keski-ikäisen naisen rina ikinä voi olla terhakas. Eli syöpäleikkauksen yhteydessä tuli bonuksena sellainen pienehkö kohotusleikkauskin, josta syystä ryntäät ovat nyt eri paria, mutta ei se mitään. Onpahan edes toinen vähemmän roikkuva tapaus.
VieläOliJotain:
Eli 19. ja 22. marraskuuta löytyy pari ensimmäistä blogikuvaa tissistä leikkauksen jälkeen, vaikka nekin ovat kyllä jo siistejä verrattuna aikaisemmin ottamiini.
Leikkauksesta on siis piirun alle yhdeksän kuukautta ja nyt tilanne on tämä:
 |
| molemmat arvet (ja tatska) |
 |
| kainaloarpi läheltä |
Arpia ei siis todellakaan enää huomaa, ellei tiedä niihin kiinnittää huomiota. Rinnassa alimmassa kuvassa näkyy vaakatasossa paremmin rintaliivin tekemä painauma kuin arpi siinä yläpuolella.
 |
| tissiarpi läheltä |
Lisäksi tuo leikattu rina on jotenkin... hmmm... terhakkaampi kuin leikkaamaton, jos nyt keski-ikäisen naisen rina ikinä voi olla terhakas. Eli syöpäleikkauksen yhteydessä tuli bonuksena sellainen pienehkö kohotusleikkauskin, josta syystä ryntäät ovat nyt eri paria, mutta ei se mitään. Onpahan edes toinen vähemmän roikkuva tapaus.
VieläOliJotain:
Eli 19. ja 22. marraskuuta löytyy pari ensimmäistä blogikuvaa tissistä leikkauksen jälkeen, vaikka nekin ovat kyllä jo siistejä verrattuna aikaisemmin ottamiini.
torstai 4. elokuuta 2016
hän, jonka nimeä en mainitse
Suomessa sairastaa tällä hetkellä rintasyöpää useita naisia hiljaa ja sen enempää sairaudestaan meteliä pitämättä ja yksi, joka pitää mekkalaa sitten niiden kaikkien muidenkin edestä. Tiedätte, ketä tarkoitan.
Vilpittömästi voin sanoa, etten hänelle toivo mitään muuta kuin, että hänen hoitonsa menisivät mahdollisimman hyvin ilman ylimääräisiä kupruja ja että hän paranisi möököstään kokonaan ja lopullisesti.
Silti sanon myös, että hänen persoonansa ja ennen kaikkea käytöksensä ärsyttää ihan simona. Ei niin, että siitä mitenkään näppylöitä saisin tai muutenkaan hänen antaisin elämääni häiritä, mutta sen verran hän rutiinejani sotkee, että kun aamulla katson kääk-lehden nettiversiosta tulevan päivän säätä, niin etusivulla naamalleni lävähtää ensimmäisenä hänen pärstänsä ja hänen sen aamun - tai edellisen illan - fiilikset. Ei kivaa, joudun nähtävästi muuttamaan rutiinejani.
Käsittääkseni hän esitti diagnoosin saatuaan toiveen, että hänet jätettäisiin rauhaan. Tai ettei hän aio sairaudestaan avautua julkisuudessa. Tai jotain sinne päin. Korjatkaa, jos olen käsityksineni väärässä.
IL 1.7.2016: Haluan kertoa tämän tätä kautta,koska toivon että kunnioitatte yksityisyyttäni ja annatte minulle rauhan taistella tämän myrskyn läpi.
Niin, ehkä tuon voi ymmärtää monella tavalla. Minä tosin ymmärsin sen vain yhdellä tavalla: yksityisyys ja rauha tarkoittaa ei ainakaan julkisuutta.
No, mutta kuten tiedämme, yksityisyys ja rauha on jäänyt vähemmälle ja ainoastaan henkilön itsensä takia. Toki tiedetään, että kääk-lehdet tekevät juttun vaikka kuivuneesta lehtiruodista, mutta näissä kaikissa jutuissa on ollut tavalla tai toisella ko. henkilön omiakin sanoja. Ja televisiossakin hän on ollut! Juu, kyllä on pikkasen eri käsitys meillä yksityisyydestä hänen kanssaan.
Mutta se julkisuus hänelle suotakoon, vaikka tulikin alkuun vähän puhuttua höpöjä. Uskon näet, että se on hänen tapansa selviytyä ja taistella pelkojaan vastaan. Kun on reippaana lehtien lööpeissä ja sivuilla, somessa ja lenkkipoluilla, niin varmasti itsekin uskoo olevansa reipas ja peloton. Ja on siinä hyväkin puolensa, kunhan ei vaan petä itseään, vaan ymmärtää kaikki realiteetit ja vaihtoehdot.
Minun keinoni selviytyä oli erittäin pitkälle tämä blogi ja onhan sekin ollut tietty jonkin asteista julkisuutta. Ainoa pieni ero, etten olen naamaani ja nimeäni - tissini toki kyllä - tällännyt blogiin enkä ole hetkeäkään salaillut mitään tai vaatinut yksityisyyttä ja rauhaa. Päinvastoin kaikki kommentit ja keskustelut olivat enemmän kuin tervetulleita ja joista edelleen olen teille kaikille kiitollinen.
Ainoa, mikä minua hieman pelottaa hänen, jonka nimeä en mainitse, kohdallaan, on se, että hän saattaa pudota vielä melko korkealta todellisuuteen, kunhan hoidot todella alkavat ja etenevät. Siinä ei välttämättä enää huulikiillot ja korvasta korvaan ulottuva hymy riitäkään pitämään päätä kasassa. Ja kun on asian kanssa kuitenkin julkisuuteen tullut ja vieläpä tällaisella volyymilla, niin... Huh huh.
Toivonkin hänelle megajaxuja valitsemallaan tiellä.
VieläOliJotain:
Ja sitten oli tämä tunnettu laulajatar. Hän häipyi julkisuudesta sairastuttuaan ja kävi hoidot läpi kaikessa hiljaisuudessa. Palasi sitten takaisin lavoille, kun hoidot olivat päättyneet ja voimat palautuneet. On toki jälkikäteen kertonut sairaudestaan ja siitä selviytymisestään, mutta todellakin vasta sitten, kun pahin savotta on ollut ohi.
Järkivalinta, sillä uskon, että julkisuuden henkilölle tämä ratkaisu on varmasti se, joka vähiten syö voimavaroja. Niitä, mitä tarvitaan voittamaan rintasyöpä.
Vilpittömästi voin sanoa, etten hänelle toivo mitään muuta kuin, että hänen hoitonsa menisivät mahdollisimman hyvin ilman ylimääräisiä kupruja ja että hän paranisi möököstään kokonaan ja lopullisesti.
Silti sanon myös, että hänen persoonansa ja ennen kaikkea käytöksensä ärsyttää ihan simona. Ei niin, että siitä mitenkään näppylöitä saisin tai muutenkaan hänen antaisin elämääni häiritä, mutta sen verran hän rutiinejani sotkee, että kun aamulla katson kääk-lehden nettiversiosta tulevan päivän säätä, niin etusivulla naamalleni lävähtää ensimmäisenä hänen pärstänsä ja hänen sen aamun - tai edellisen illan - fiilikset. Ei kivaa, joudun nähtävästi muuttamaan rutiinejani.
Käsittääkseni hän esitti diagnoosin saatuaan toiveen, että hänet jätettäisiin rauhaan. Tai ettei hän aio sairaudestaan avautua julkisuudessa. Tai jotain sinne päin. Korjatkaa, jos olen käsityksineni väärässä.
IL 1.7.2016: Haluan kertoa tämän tätä kautta,koska toivon että kunnioitatte yksityisyyttäni ja annatte minulle rauhan taistella tämän myrskyn läpi.
Niin, ehkä tuon voi ymmärtää monella tavalla. Minä tosin ymmärsin sen vain yhdellä tavalla: yksityisyys ja rauha tarkoittaa ei ainakaan julkisuutta.
No, mutta kuten tiedämme, yksityisyys ja rauha on jäänyt vähemmälle ja ainoastaan henkilön itsensä takia. Toki tiedetään, että kääk-lehdet tekevät juttun vaikka kuivuneesta lehtiruodista, mutta näissä kaikissa jutuissa on ollut tavalla tai toisella ko. henkilön omiakin sanoja. Ja televisiossakin hän on ollut! Juu, kyllä on pikkasen eri käsitys meillä yksityisyydestä hänen kanssaan.
Mutta se julkisuus hänelle suotakoon, vaikka tulikin alkuun vähän puhuttua höpöjä. Uskon näet, että se on hänen tapansa selviytyä ja taistella pelkojaan vastaan. Kun on reippaana lehtien lööpeissä ja sivuilla, somessa ja lenkkipoluilla, niin varmasti itsekin uskoo olevansa reipas ja peloton. Ja on siinä hyväkin puolensa, kunhan ei vaan petä itseään, vaan ymmärtää kaikki realiteetit ja vaihtoehdot.
Minun keinoni selviytyä oli erittäin pitkälle tämä blogi ja onhan sekin ollut tietty jonkin asteista julkisuutta. Ainoa pieni ero, etten olen naamaani ja nimeäni - tissini toki kyllä - tällännyt blogiin enkä ole hetkeäkään salaillut mitään tai vaatinut yksityisyyttä ja rauhaa. Päinvastoin kaikki kommentit ja keskustelut olivat enemmän kuin tervetulleita ja joista edelleen olen teille kaikille kiitollinen.
Ainoa, mikä minua hieman pelottaa hänen, jonka nimeä en mainitse, kohdallaan, on se, että hän saattaa pudota vielä melko korkealta todellisuuteen, kunhan hoidot todella alkavat ja etenevät. Siinä ei välttämättä enää huulikiillot ja korvasta korvaan ulottuva hymy riitäkään pitämään päätä kasassa. Ja kun on asian kanssa kuitenkin julkisuuteen tullut ja vieläpä tällaisella volyymilla, niin... Huh huh.
Toivonkin hänelle megajaxuja valitsemallaan tiellä.
VieläOliJotain:
Ja sitten oli tämä tunnettu laulajatar. Hän häipyi julkisuudesta sairastuttuaan ja kävi hoidot läpi kaikessa hiljaisuudessa. Palasi sitten takaisin lavoille, kun hoidot olivat päättyneet ja voimat palautuneet. On toki jälkikäteen kertonut sairaudestaan ja siitä selviytymisestään, mutta todellakin vasta sitten, kun pahin savotta on ollut ohi.
Järkivalinta, sillä uskon, että julkisuuden henkilölle tämä ratkaisu on varmasti se, joka vähiten syö voimavaroja. Niitä, mitä tarvitaan voittamaan rintasyöpä.
maanantai 1. elokuuta 2016
30 vuotta to go
Kävin moikkaamassa Muoria. Hän istui ruokapöydän ääreen leyhytellen paitaansa, kun oli niin kuuma.
"Hormoonihiki pukkaa."
Just. Eli jos elän vielä sen suunnilleen kolmekymmentä vuotta, niin hikiset paikat on tiedossa. Kirjaimellisesti.
VieläOliJotain:
Vilkaisin mielenkiinnosta tilastoja tästä blogista. Viime marraskuussa täällä oli käyty noin 10 000 kertaa.
Kuka minut tietää, niin tietää myös, että lempilausahduksiani on "valhe, emävalhe, tilasto" eli pikkasen epäilyttää. Mutta jos todellisuus on edes puolet tuosta, niin aika mielenkiinnostavasta aiheesta olen osannut kirjoittaa. Vai onko porukoita kenties kiinnostanut, heitinkö jo lusikan nurkkaan..? ;)
"Hormoonihiki pukkaa."
Just. Eli jos elän vielä sen suunnilleen kolmekymmentä vuotta, niin hikiset paikat on tiedossa. Kirjaimellisesti.
VieläOliJotain:
Vilkaisin mielenkiinnosta tilastoja tästä blogista. Viime marraskuussa täällä oli käyty noin 10 000 kertaa.
Kuka minut tietää, niin tietää myös, että lempilausahduksiani on "valhe, emävalhe, tilasto" eli pikkasen epäilyttää. Mutta jos todellisuus on edes puolet tuosta, niin aika mielenkiinnostavasta aiheesta olen osannut kirjoittaa. Vai onko porukoita kenties kiinnostanut, heitinkö jo lusikan nurkkaan..? ;)
keskiviikko 27. heinäkuuta 2016
heinäkuun helteet (ja se pakollinen saarnanpoikanen)
Hyvin on mennyt kesä jälkeen rintasyövän. Sädetetty puoli ei ole palanut tai ollut muuten herkempi, vaikken sitä ole juuri sen Teneriffan jälkeen sen enempää varonutkaan.
Uimassa olen käynyt säännöllisemmin kuin keväällä erityisuimakortin saatuani eikä kainalon kiristely ole haitannut uintia, vaikka muuten kireyttä tuntuukin venyttelyistä huolimatta. Alan tottua siihenkin ja luulen, ettei se muuksi tule muuttumaan, vaikka kuinka kainaloa venyttelisin ja vanuttelisin. Täytyy vain hyväksyä, että puiden oksilla roikkumiset on nyt meikäläisen osalta roikuttu. ;)
Mitäs muuta? Toinen hormonipilleripaketti (100 kpl) alkaa sekin kohta olla tyhjä. Uusia oireita ei ole tullut tai en niistä ainakaan mitään tiedä. Kevyttä yöhikoilua on satunnaisesti, mutta sen kanssa pystyn elämään, jos ei pahemmaksi muutu. Voisi toivoa, ettei, kun kohta puoli vuotta olen niitä pillereitä jo napsinut.
Laskin, että reilun kolmen kuukauden kuluttua pitäisi sitten olla ensimmäinen kontrollikäynti lääkärissä, jos se osuu suunnilleen siihen leikkauspäivään kuten sanoivat. Taas on aika harpponut seitsemän peninkulman saappailla. Tähän aikaan vuosi sitten ei ollut syövästä vielä tietoakaan, varailtiin vaan matkaa kaukomaille jouluksi. Silti leikkauksesta ja hoidoista tuntuu olevan ikuisuus. Välillä ihan hätkähdän, kun muistan, että "ai niin, mullahan oli rintasyöpä talvella!" Niin se elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Nyt heinäkuu on ollut siitä poikkeuksellinen kuukausi, että olen tavannut kaksi ihmistä - uuden ja vanhan tuttavuuden -, jotka eivät tienneet minun möököstä mitään.
Uudelle tuttavuudelle se tuli kerrottua vähän niin kuin sivulauseessa saunassa eikä siitä sen enempää. Vanhan tuttavuuden kanssa jutellessa mietin hetken, kerronko ollenkaan, kun olin jo vastannut "mitä kuuluu?" -kysymykseen, että hyvää kuuluu, mutta kerroin sitten kuitenkin. Hän oli hieman järkyttynyt, mutta koska itse kerroin sen norminaamalla, rauhoittui hänkin, kun oli ensin kysynyt ne peruskysymykset taudin laatuun, hoitoon ja läheisten suhtautumiseen liittyen.
Se, että ylipäätään mietin, kerronko enää tästä möököstäni kenellekään, osoittaa, että se alkaa olla siinä mielessä taaksejäänyttä elämää, ettei se todellakaan enää ole päällimmäisenä ajatuksissani. Eikä alimmaisenakaan edes jokapäivä viikko. Mikä on hyvä juttu. Elämän haurauden ja onnenkantamoisen osuuden tässä kaikessa taapertamisessa muistan ja tajuan toki joka päivä, mutta sen olin oppinut jo ennen tätä omaa löydöstänikin.
VieläOliJotain:
Ettei menisi ihan pelkäksi jaaritteluksi, haluaisin vielä muistuttaa niitä neljääkymmentä lähestyviä tai jo sen ylittäneitä lukijoitani, jotka eivät koskaan - tai yli viisi vuotta sitten - ole käyneet tutkituttamassa rintojaan, että nyt on (huom! ei olisi) hyvä ja korkea aika se tehdä. Tieto ei lisää tuskaa tässä rintasyöpäasiassa, vaan päinvastoin. Katsokaa vaikka mua!
Uimassa olen käynyt säännöllisemmin kuin keväällä erityisuimakortin saatuani eikä kainalon kiristely ole haitannut uintia, vaikka muuten kireyttä tuntuukin venyttelyistä huolimatta. Alan tottua siihenkin ja luulen, ettei se muuksi tule muuttumaan, vaikka kuinka kainaloa venyttelisin ja vanuttelisin. Täytyy vain hyväksyä, että puiden oksilla roikkumiset on nyt meikäläisen osalta roikuttu. ;)
Mitäs muuta? Toinen hormonipilleripaketti (100 kpl) alkaa sekin kohta olla tyhjä. Uusia oireita ei ole tullut tai en niistä ainakaan mitään tiedä. Kevyttä yöhikoilua on satunnaisesti, mutta sen kanssa pystyn elämään, jos ei pahemmaksi muutu. Voisi toivoa, ettei, kun kohta puoli vuotta olen niitä pillereitä jo napsinut.
Laskin, että reilun kolmen kuukauden kuluttua pitäisi sitten olla ensimmäinen kontrollikäynti lääkärissä, jos se osuu suunnilleen siihen leikkauspäivään kuten sanoivat. Taas on aika harpponut seitsemän peninkulman saappailla. Tähän aikaan vuosi sitten ei ollut syövästä vielä tietoakaan, varailtiin vaan matkaa kaukomaille jouluksi. Silti leikkauksesta ja hoidoista tuntuu olevan ikuisuus. Välillä ihan hätkähdän, kun muistan, että "ai niin, mullahan oli rintasyöpä talvella!" Niin se elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Nyt heinäkuu on ollut siitä poikkeuksellinen kuukausi, että olen tavannut kaksi ihmistä - uuden ja vanhan tuttavuuden -, jotka eivät tienneet minun möököstä mitään.
Uudelle tuttavuudelle se tuli kerrottua vähän niin kuin sivulauseessa saunassa eikä siitä sen enempää. Vanhan tuttavuuden kanssa jutellessa mietin hetken, kerronko ollenkaan, kun olin jo vastannut "mitä kuuluu?" -kysymykseen, että hyvää kuuluu, mutta kerroin sitten kuitenkin. Hän oli hieman järkyttynyt, mutta koska itse kerroin sen norminaamalla, rauhoittui hänkin, kun oli ensin kysynyt ne peruskysymykset taudin laatuun, hoitoon ja läheisten suhtautumiseen liittyen.
Se, että ylipäätään mietin, kerronko enää tästä möököstäni kenellekään, osoittaa, että se alkaa olla siinä mielessä taaksejäänyttä elämää, ettei se todellakaan enää ole päällimmäisenä ajatuksissani. Eikä alimmaisenakaan edes joka
VieläOliJotain:
Ettei menisi ihan pelkäksi jaaritteluksi, haluaisin vielä muistuttaa niitä neljääkymmentä lähestyviä tai jo sen ylittäneitä lukijoitani, jotka eivät koskaan - tai yli viisi vuotta sitten - ole käyneet tutkituttamassa rintojaan, että nyt on (huom! ei olisi) hyvä ja korkea aika se tehdä. Tieto ei lisää tuskaa tässä rintasyöpäasiassa, vaan päinvastoin. Katsokaa vaikka mua!
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Jukka ja Arja
Luin Taina Westin kirjoittaman kirjan Tänä iltana Jukka Puotila. Kirja oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, joten sen lukeminen sujui jouheasti. Kirjan loppu, jossa Jukka kertoo tuntemuksistaan ja ajatuksistaan syöpähoitojen aikana, kiinnosti luonnollisestikin ihan erityisesti ja pisti miettimään.
Nyt ehkä jotenkin taas vähän paremmin ymmärrän, että joillekin syöpädiagnoosi todellakin on järkytys ja shokki, vaikkei se minulle ollut kuin pieni säikähdyksen sekainen yllätys ja sitäkin vain siksi, etten ollut sitä odottanut vielä ehkä 2-3 vuoteen. Ainoa, mitä oikeasti jonkin verran pelkäsin, oli se leikkaus/ nukutus ja senkin pelon tajusin järjellä täysin perusteettomaksi.
Mutta on se varmasti kamalaa, kun tieto tulee ihan puun takaa. Kyllä varmasti minäkin olisin järkyttynyt pahasti, jos minun syöpäni ei olisikaan ollut rinnassa, vaan jossain muualla. Rintasyöpää olin jo odottanut ja siihen asennoitunut, josta syystä se ei tietenkään ollut niin kova isku kuin esim. Jukalla.
Kirjassa Jukka kertoo myös tajunneen (muuten tai ehkä osittain sairaudenkin myötä), ettei hän muista juurikaan mitään siitä ajasta, kun hänen kaksi vanhinta poikaansa olivat pieniä. Työ vei kaiken hänen aikansa silloin ja vaikkei hän niitä töitään/ aikoja kadukaan, niin silti pohdiskelussa on pieni haikea sävy.
Meikäläisen ei tarvitse sitä asiaa koskaan harmitella. Olen ollut kotona lasten ollessa pieniä - menin töihin, kun Pienin täytti kolme vuotta - ja lopettanut lyhyemmän työpäivän teon vasta, kun Pienin täytti 11 vuotta. Onneksi minulla oli siihen mahdollisuus ja onneksi sen mahdollisuuden myös halusin käyttää hyväkseni. Niin monen suusta olen meinaan kuullut, että mitään muuta eivät kadu kuin sitä, että töitä tuli tehtyä lasten/ perheen kustannuksella, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta.
VieläOliJotain:
Arja Koriseva on näköjään - onneksi - tervehtynyt omasta mörköstään siinä määrin, että pystyy jälleen aloittamaan työn teon.
En ole lukenut naistenlehden juttua Arjasta, mutta referaatista tuli mieleeni - mikä siinä muuten onkin, että nämä jutut tajuaa vasta nyt -, että mitä siitä, jos kainaloa vähän kiristää tai yöllä herää tyyny litimärkänä niskahiestä. Ne ovat niin pikku juttuja kaiken sen muun rinnalla, mitä olisi voinut olla/ tulla.
Että kyllähän mä ihan pentelee onnekas olen ollut, ei sitä käy kiistäminen.
Nyt ehkä jotenkin taas vähän paremmin ymmärrän, että joillekin syöpädiagnoosi todellakin on järkytys ja shokki, vaikkei se minulle ollut kuin pieni säikähdyksen sekainen yllätys ja sitäkin vain siksi, etten ollut sitä odottanut vielä ehkä 2-3 vuoteen. Ainoa, mitä oikeasti jonkin verran pelkäsin, oli se leikkaus/ nukutus ja senkin pelon tajusin järjellä täysin perusteettomaksi.
Mutta on se varmasti kamalaa, kun tieto tulee ihan puun takaa. Kyllä varmasti minäkin olisin järkyttynyt pahasti, jos minun syöpäni ei olisikaan ollut rinnassa, vaan jossain muualla. Rintasyöpää olin jo odottanut ja siihen asennoitunut, josta syystä se ei tietenkään ollut niin kova isku kuin esim. Jukalla.
Kirjassa Jukka kertoo myös tajunneen (muuten tai ehkä osittain sairaudenkin myötä), ettei hän muista juurikaan mitään siitä ajasta, kun hänen kaksi vanhinta poikaansa olivat pieniä. Työ vei kaiken hänen aikansa silloin ja vaikkei hän niitä töitään/ aikoja kadukaan, niin silti pohdiskelussa on pieni haikea sävy.
Meikäläisen ei tarvitse sitä asiaa koskaan harmitella. Olen ollut kotona lasten ollessa pieniä - menin töihin, kun Pienin täytti kolme vuotta - ja lopettanut lyhyemmän työpäivän teon vasta, kun Pienin täytti 11 vuotta. Onneksi minulla oli siihen mahdollisuus ja onneksi sen mahdollisuuden myös halusin käyttää hyväkseni. Niin monen suusta olen meinaan kuullut, että mitään muuta eivät kadu kuin sitä, että töitä tuli tehtyä lasten/ perheen kustannuksella, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta.
VieläOliJotain:
Arja Koriseva on näköjään - onneksi - tervehtynyt omasta mörköstään siinä määrin, että pystyy jälleen aloittamaan työn teon.
En ole lukenut naistenlehden juttua Arjasta, mutta referaatista tuli mieleeni - mikä siinä muuten onkin, että nämä jutut tajuaa vasta nyt -, että mitä siitä, jos kainaloa vähän kiristää tai yöllä herää tyyny litimärkänä niskahiestä. Ne ovat niin pikku juttuja kaiken sen muun rinnalla, mitä olisi voinut olla/ tulla.
Että kyllähän mä ihan pentelee onnekas olen ollut, ei sitä käy kiistäminen.
maanantai 6. kesäkuuta 2016
kainalo kireällä
Meikäläinenhän on kävelevä jumi: venytellä pitäisi joka päivä ja kaikkia mahdollisia lihaksia. Mutta kun... Joo joo, seliseli. Josta syystä en ehkä huomannut uutta kiristelyä, joka on hiljaa hiipinyt kroppaan: leikattu kainalo jumittaa. Ei pahasti, mutta sen tuntee, kun esim. kurottaa jotain korkealta.
Elikkäs kiristää. Tai iho ei kiristä, vaan kudokset siellä nahkan alla. Mikä on mielestäni outo juttu, koskapa ko. kiristelyä ei ollut leikkauksen jälkeen, vaan se on tullut tässä loppukeväästä. Josta syystä on käynyt mielessä, josko se olisikin jotain imusolmuke-oireilua. Eli turvotusta ja sen sellaista. Vaikka päällepäin ei kyllä näy mitään eroa oikeaan puoleen. Hämmentävää.
Lisäksi on ollut kaikenlaisia nipistelyjä myös rinnan alueella. Niistä en ole kyllä ollut kovin huolissani, koska faktaa on, ettei syöpä - ainakaan alussa ja rinnassa - satu. Eli se varmaankin on jotain hormonien aiheuttamaa nävertämistä. Eikös se ole niin, että rintarauhaskudos alkaa vähetä vaihdevuosien aikana ja sitähän tässä nyt mennään. Ja daisarien pienenemistä odotellaan.
Hassua on muuten sellainen, että olen jatkuvasta lääkityksestä ja näistä kolotuksista huolimatta aika hyvin unohtanut - siis muutamassa kuukaudessa -, että minulla toden totta on ollut syöpä. Ajatus tuntuu oudolta ja jotenkin absurdiltakin, vaikka ymmärtääkseni olen ollut suht jalat maassa ainakin suurimman osan matkaa.
En siis ensimmäisenä tajua tai osaa ajatella, että joku oire kropassa voisi johtua syöpähoitojen jälkimainingeista. Toisaalta meikäläisen stressiherkkyyden tietäen onkin ehkä parempi, ettei ensimmäisenä ymmärrä ajatella pahinta. Koska harvemmin kai se sitä kuitenkaan on. Tai näin haluan ainakin uskoa.
VieläOliJotain:
Luin Jukka Puotilan muistelmat. Mielenkiintoista luettavaa ja herätti sattuneesta syystä ajatuksia, joista lisää myöhemmin.
Elikkäs kiristää. Tai iho ei kiristä, vaan kudokset siellä nahkan alla. Mikä on mielestäni outo juttu, koskapa ko. kiristelyä ei ollut leikkauksen jälkeen, vaan se on tullut tässä loppukeväästä. Josta syystä on käynyt mielessä, josko se olisikin jotain imusolmuke-oireilua. Eli turvotusta ja sen sellaista. Vaikka päällepäin ei kyllä näy mitään eroa oikeaan puoleen. Hämmentävää.
Lisäksi on ollut kaikenlaisia nipistelyjä myös rinnan alueella. Niistä en ole kyllä ollut kovin huolissani, koska faktaa on, ettei syöpä - ainakaan alussa ja rinnassa - satu. Eli se varmaankin on jotain hormonien aiheuttamaa nävertämistä. Eikös se ole niin, että rintarauhaskudos alkaa vähetä vaihdevuosien aikana ja sitähän tässä nyt mennään. Ja daisarien pienenemistä odotellaan.
Hassua on muuten sellainen, että olen jatkuvasta lääkityksestä ja näistä kolotuksista huolimatta aika hyvin unohtanut - siis muutamassa kuukaudessa -, että minulla toden totta on ollut syöpä. Ajatus tuntuu oudolta ja jotenkin absurdiltakin, vaikka ymmärtääkseni olen ollut suht jalat maassa ainakin suurimman osan matkaa.
En siis ensimmäisenä tajua tai osaa ajatella, että joku oire kropassa voisi johtua syöpähoitojen jälkimainingeista. Toisaalta meikäläisen stressiherkkyyden tietäen onkin ehkä parempi, ettei ensimmäisenä ymmärrä ajatella pahinta. Koska harvemmin kai se sitä kuitenkaan on. Tai näin haluan ainakin uskoa.
VieläOliJotain:
Luin Jukka Puotilan muistelmat. Mielenkiintoista luettavaa ja herätti sattuneesta syystä ajatuksia, joista lisää myöhemmin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)