Luin Taina Westin kirjoittaman kirjan Tänä iltana Jukka Puotila. Kirja oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, joten sen lukeminen sujui jouheasti. Kirjan loppu, jossa Jukka kertoo tuntemuksistaan ja ajatuksistaan syöpähoitojen aikana, kiinnosti luonnollisestikin ihan erityisesti ja pisti miettimään.
Nyt ehkä jotenkin taas vähän paremmin ymmärrän, että joillekin syöpädiagnoosi todellakin on järkytys ja shokki, vaikkei se minulle ollut kuin pieni säikähdyksen sekainen yllätys ja sitäkin vain siksi, etten ollut sitä odottanut vielä ehkä 2-3 vuoteen. Ainoa, mitä oikeasti jonkin verran pelkäsin, oli se leikkaus/ nukutus ja senkin pelon tajusin järjellä täysin perusteettomaksi.
Mutta on se varmasti kamalaa, kun tieto tulee ihan puun takaa. Kyllä varmasti minäkin olisin järkyttynyt pahasti, jos minun syöpäni ei olisikaan ollut rinnassa, vaan jossain muualla. Rintasyöpää olin jo odottanut ja siihen asennoitunut, josta syystä se ei tietenkään ollut niin kova isku kuin esim. Jukalla.
Kirjassa Jukka kertoo myös tajunneen (muuten tai ehkä osittain sairaudenkin myötä), ettei hän muista juurikaan mitään siitä ajasta, kun hänen kaksi vanhinta poikaansa olivat pieniä. Työ vei kaiken hänen aikansa silloin ja vaikkei hän niitä töitään/ aikoja kadukaan, niin silti pohdiskelussa on pieni haikea sävy.
Meikäläisen ei tarvitse sitä asiaa koskaan harmitella. Olen ollut kotona lasten ollessa pieniä - menin töihin, kun Pienin täytti kolme vuotta - ja lopettanut lyhyemmän työpäivän teon vasta, kun Pienin täytti 11 vuotta. Onneksi minulla oli siihen mahdollisuus ja onneksi sen mahdollisuuden myös halusin käyttää hyväkseni. Niin monen suusta olen meinaan kuullut, että mitään muuta eivät kadu kuin sitä, että töitä tuli tehtyä lasten/ perheen kustannuksella, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta.
VieläOliJotain:
Arja Koriseva on näköjään - onneksi - tervehtynyt omasta mörköstään siinä määrin, että pystyy jälleen aloittamaan työn teon.
En ole lukenut naistenlehden juttua Arjasta, mutta referaatista tuli mieleeni - mikä siinä muuten onkin, että nämä jutut tajuaa vasta nyt -, että mitä siitä, jos kainaloa vähän kiristää tai yöllä herää tyyny litimärkänä niskahiestä. Ne ovat niin pikku juttuja kaiken sen muun rinnalla, mitä olisi voinut olla/ tulla.
Että kyllähän mä ihan pentelee onnekas olen ollut, ei sitä käy kiistäminen.
Olen joskus muistellut oliko mun diagnoosit järkytyksiä. Ei kai tai oli ja sitten taas ei. Lähinnä se on ollut shoppitilanne, että on pitänyt pysähtyä paikalleen ja se on ollut aika vaikeaa sekä maataloustöiden järkkääntyminen silloin kun en itse voi/kyennyt. Plus sitten päähässäkkään liittynyt avuttomuus ja toisista riippuvaisuus, se oli kai kaikista kamalinta.
VastaaPoistaOnnekkuus ja sen oivaltaminen on aina yhtä hienoa. Viime viikolla parina yönä sinihommissa ollessni mietin, että huikeeta kun saan tehdä välillä duunia josta tykkään ja sitten ne tietyt kontrastit nähdä konkreettisesti mitä on kun joku ei ole yhtä onnekas. Tai emmätiä. Eläminen on vaan tosi kivaa.
Etukäteen ajateltuna, siis kuviteltuna, tilanteet ja diagnoosit ovat järkytyksiä, mutta kun tilanne on päällä, niin sitä vaan jotenkin vaan sopeutuu siihen. Yllättävän nopeastikin vielä. Mun on vaikea kuvitella, millaista on romahtaa jostain uutisesta, kun en ole tähänkään mennessä romahtanut. No, lapsille jos tapahtuisi jotain, niin saattaisin romahtaa, vaikken romahtanut. Ei sitä etukäteen tiedä.
PoistaOnnekkuuden tajuaminen vaatii niitä herätyksiä. Tosin jotkut nukkuvat niin sikiunta, ettei heitä herätä mikään. Ne ihmiset ovat niitä surkeuksiin tuijottajia, kun pitäisi osata iloita niistä hyvistä jutuista. Itseasiassa ne, joilla ulkoa katsottuna näyttäisi menevän tositosi huonosti, osaavat iloita pienistä ilonhetkistä, kun taas ne, joilla moni asia on oikeasti hyvin, eivät iloitse mistään koskaan.
Ja aurinkoisena ja lämpimänä kesäpäivänä eläminen vielä kivempaa. :)
Olet ollut kyllä tosi onnekas, mutta ehkä juuri se, että osasit sitä odottaa sai sinut myös käymään ajoissa tutkimuksissa ja hyvä ja tuttu lääkäri löysi muutoksen ajoissa. Meikäläinen, jolla ei ole suurta sukurasitetta luottaa siihen, ettei sitä voi tulla....vaikka taatusti voi ja sehän sitten shokki olisikin.
VastaaPoistaMyös mä olen ollut lasten kanssa kotona kunnes esikoinen oli ekaluokalla ja kaksoset täyttivät kesällä 5 vuotta. Välillä ajattelen hieman säälien työkavereita, jotka jättävät ne vuoden vanhat pienet hoitoon. Ajatukset ovat usein enemmän kotona kuin töissä, joten kannattaisi ehkä ajatella ennen asunnon ostoa sitä lasten tekoa.
Nimenomaan juuri se suuri riski sai käymään tutkimuksissa ja teki diagnoosista vähemmän yllätyksen. Ja sitä kautta myös helpomman savotan.
PoistaMeillä Isompi meni hoitoon piirun alle 2-vuotiaana ja oli mielestäni silloin jo Iso Poika. Kun sitten Pienintä vein hoitoon 3-vuotiaana, ajattelin, että olen ollut hullu viedessäni Isomman hoitoon noin pienenä. :)