heinäkuun helteet (ja se pakollinen saarnanpoikanen)

Hyvin on mennyt kesä jälkeen rintasyövän. Sädetetty puoli ei ole palanut tai ollut muuten herkempi, vaikken sitä ole juuri sen Teneriffan jälkeen sen enempää varonutkaan.

Uimassa olen käynyt säännöllisemmin kuin keväällä erityisuimakortin saatuani eikä kainalon kiristely ole haitannut uintia, vaikka muuten kireyttä tuntuukin venyttelyistä huolimatta. Alan tottua siihenkin ja luulen, ettei se muuksi tule muuttumaan, vaikka kuinka kainaloa venyttelisin ja vanuttelisin. Täytyy vain hyväksyä, että puiden oksilla roikkumiset on nyt meikäläisen osalta roikuttu. ;)

Mitäs muuta? Toinen hormonipilleripaketti (100 kpl) alkaa sekin kohta olla tyhjä. Uusia oireita ei ole tullut tai en niistä ainakaan mitään tiedä. Kevyttä yöhikoilua on satunnaisesti, mutta sen kanssa pystyn elämään, jos ei pahemmaksi muutu. Voisi toivoa, ettei, kun kohta puoli vuotta olen niitä pillereitä jo napsinut.

Laskin, että reilun kolmen kuukauden kuluttua pitäisi sitten olla ensimmäinen kontrollikäynti lääkärissä, jos se osuu suunnilleen siihen leikkauspäivään kuten sanoivat. Taas on aika harpponut seitsemän peninkulman saappailla. Tähän aikaan vuosi sitten ei ollut syövästä vielä tietoakaan, varailtiin vaan matkaa kaukomaille jouluksi. Silti leikkauksesta ja hoidoista tuntuu olevan ikuisuus. Välillä ihan hätkähdän, kun muistan, että "ai niin, mullahan oli rintasyöpä talvella!" Niin se elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Nyt heinäkuu on ollut siitä poikkeuksellinen kuukausi, että olen tavannut kaksi ihmistä - uuden ja vanhan tuttavuuden -, jotka eivät tienneet minun möököstä mitään.

Uudelle tuttavuudelle se tuli kerrottua vähän niin kuin sivulauseessa saunassa eikä siitä sen enempää. Vanhan tuttavuuden kanssa jutellessa mietin hetken, kerronko ollenkaan, kun olin jo vastannut "mitä kuuluu?" -kysymykseen, että hyvää kuuluu, mutta kerroin sitten kuitenkin. Hän oli hieman järkyttynyt, mutta koska itse kerroin sen norminaamalla, rauhoittui hänkin, kun oli ensin kysynyt ne peruskysymykset taudin laatuun, hoitoon ja läheisten suhtautumiseen liittyen.

Se, että ylipäätään mietin, kerronko enää tästä möököstäni kenellekään, osoittaa, että se alkaa olla siinä mielessä taaksejäänyttä elämää, ettei se todellakaan enää ole päällimmäisenä ajatuksissani. Eikä alimmaisenakaan edes joka päivä viikko. Mikä on hyvä juttu. Elämän haurauden ja onnenkantamoisen osuuden tässä kaikessa taapertamisessa muistan ja tajuan toki joka päivä, mutta sen olin oppinut jo ennen tätä omaa löydöstänikin.

VieläOliJotain:
Ettei menisi ihan pelkäksi jaaritteluksi, haluaisin vielä muistuttaa niitä neljääkymmentä lähestyviä tai jo sen ylittäneitä lukijoitani, jotka eivät koskaan - tai yli viisi vuotta sitten - ole käyneet tutkituttamassa rintojaan, että nyt on (huom! ei olisi) hyvä ja korkea aika se tehdä. Tieto ei lisää tuskaa tässä rintasyöpäasiassa, vaan päinvastoin. Katsokaa vaikka mua!