heinäkuun helteet (ja se pakollinen saarnanpoikanen)

Hyvin on mennyt kesä jälkeen rintasyövän. Sädetetty puoli ei ole palanut tai ollut muuten herkempi, vaikken sitä ole juuri sen Teneriffan jälkeen sen enempää varonutkaan.

Uimassa olen käynyt säännöllisemmin kuin keväällä erityisuimakortin saatuani eikä kainalon kiristely ole haitannut uintia, vaikka muuten kireyttä tuntuukin venyttelyistä huolimatta. Alan tottua siihenkin ja luulen, ettei se muuksi tule muuttumaan, vaikka kuinka kainaloa venyttelisin ja vanuttelisin. Täytyy vain hyväksyä, että puiden oksilla roikkumiset on nyt meikäläisen osalta roikuttu. ;)

Mitäs muuta? Toinen hormonipilleripaketti (100 kpl) alkaa sekin kohta olla tyhjä. Uusia oireita ei ole tullut tai en niistä ainakaan mitään tiedä. Kevyttä yöhikoilua on satunnaisesti, mutta sen kanssa pystyn elämään, jos ei pahemmaksi muutu. Voisi toivoa, ettei, kun kohta puoli vuotta olen niitä pillereitä jo napsinut.

Laskin, että reilun kolmen kuukauden kuluttua pitäisi sitten olla ensimmäinen kontrollikäynti lääkärissä, jos se osuu suunnilleen siihen leikkauspäivään kuten sanoivat. Taas on aika harpponut seitsemän peninkulman saappailla. Tähän aikaan vuosi sitten ei ollut syövästä vielä tietoakaan, varailtiin vaan matkaa kaukomaille jouluksi. Silti leikkauksesta ja hoidoista tuntuu olevan ikuisuus. Välillä ihan hätkähdän, kun muistan, että "ai niin, mullahan oli rintasyöpä talvella!" Niin se elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Nyt heinäkuu on ollut siitä poikkeuksellinen kuukausi, että olen tavannut kaksi ihmistä - uuden ja vanhan tuttavuuden -, jotka eivät tienneet minun möököstä mitään.

Uudelle tuttavuudelle se tuli kerrottua vähän niin kuin sivulauseessa saunassa eikä siitä sen enempää. Vanhan tuttavuuden kanssa jutellessa mietin hetken, kerronko ollenkaan, kun olin jo vastannut "mitä kuuluu?" -kysymykseen, että hyvää kuuluu, mutta kerroin sitten kuitenkin. Hän oli hieman järkyttynyt, mutta koska itse kerroin sen norminaamalla, rauhoittui hänkin, kun oli ensin kysynyt ne peruskysymykset taudin laatuun, hoitoon ja läheisten suhtautumiseen liittyen.

Se, että ylipäätään mietin, kerronko enää tästä möököstäni kenellekään, osoittaa, että se alkaa olla siinä mielessä taaksejäänyttä elämää, ettei se todellakaan enää ole päällimmäisenä ajatuksissani. Eikä alimmaisenakaan edes joka päivä viikko. Mikä on hyvä juttu. Elämän haurauden ja onnenkantamoisen osuuden tässä kaikessa taapertamisessa muistan ja tajuan toki joka päivä, mutta sen olin oppinut jo ennen tätä omaa löydöstänikin.

VieläOliJotain:
Ettei menisi ihan pelkäksi jaaritteluksi, haluaisin vielä muistuttaa niitä neljääkymmentä lähestyviä tai jo sen ylittäneitä lukijoitani, jotka eivät koskaan - tai yli viisi vuotta sitten - ole käyneet tutkituttamassa rintojaan, että nyt on (huom! ei olisi) hyvä ja korkea aika se tehdä. Tieto ei lisää tuskaa tässä rintasyöpäasiassa, vaan päinvastoin. Katsokaa vaikka mua!

Jukka ja Arja

Luin Taina Westin kirjoittaman kirjan Tänä iltana Jukka Puotila. Kirja oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu, joten sen lukeminen sujui jouheasti. Kirjan loppu, jossa Jukka kertoo tuntemuksistaan ja ajatuksistaan syöpähoitojen aikana, kiinnosti luonnollisestikin ihan erityisesti ja pisti miettimään.

Nyt ehkä jotenkin taas vähän paremmin ymmärrän, että joillekin syöpädiagnoosi todellakin on järkytys ja shokki, vaikkei se minulle ollut kuin pieni säikähdyksen sekainen yllätys ja sitäkin vain siksi, etten ollut sitä odottanut vielä ehkä 2-3 vuoteen. Ainoa, mitä oikeasti jonkin verran pelkäsin, oli se leikkaus/ nukutus ja senkin pelon tajusin järjellä täysin perusteettomaksi.

Mutta on se varmasti kamalaa, kun tieto tulee ihan puun takaa. Kyllä varmasti minäkin olisin järkyttynyt pahasti, jos minun syöpäni ei olisikaan ollut rinnassa, vaan jossain muualla. Rintasyöpää olin jo odottanut ja siihen asennoitunut, josta syystä se ei tietenkään ollut niin kova isku kuin esim. Jukalla.

Kirjassa Jukka kertoo myös tajunneen (muuten tai ehkä osittain sairaudenkin myötä), ettei hän muista juurikaan mitään siitä ajasta, kun hänen kaksi vanhinta poikaansa olivat pieniä. Työ vei kaiken hänen aikansa silloin ja vaikkei hän niitä töitään/ aikoja kadukaan, niin silti pohdiskelussa on pieni haikea sävy.

Meikäläisen ei tarvitse sitä asiaa koskaan harmitella. Olen ollut kotona lasten ollessa pieniä - menin töihin, kun Pienin täytti kolme vuotta - ja lopettanut lyhyemmän työpäivän teon vasta, kun Pienin täytti 11 vuotta. Onneksi minulla oli siihen mahdollisuus ja onneksi sen mahdollisuuden myös halusin käyttää hyväkseni. Niin monen suusta olen meinaan kuullut, että mitään muuta eivät kadu kuin sitä, että töitä tuli tehtyä lasten/ perheen kustannuksella, vaikkei siihen olisi ollut tarvetta.

VieläOliJotain:
Arja Koriseva on näköjään - onneksi - tervehtynyt omasta mörköstään siinä määrin, että pystyy jälleen aloittamaan työn teon.

En ole lukenut naistenlehden juttua Arjasta, mutta referaatista tuli mieleeni - mikä siinä muuten onkin, että nämä jutut tajuaa vasta nyt -, että mitä siitä, jos kainaloa vähän kiristää tai yöllä herää tyyny litimärkänä niskahiestä. Ne ovat niin pikku juttuja kaiken sen muun rinnalla, mitä olisi voinut olla/ tulla.

Että kyllähän mä ihan pentelee onnekas olen ollut, ei sitä käy kiistäminen.

kainalo kireällä

Meikäläinenhän on kävelevä jumi: venytellä pitäisi joka päivä ja kaikkia mahdollisia lihaksia. Mutta kun... Joo joo, seliseli. Josta syystä en ehkä huomannut uutta kiristelyä, joka on hiljaa hiipinyt kroppaan: leikattu kainalo jumittaa. Ei pahasti, mutta sen tuntee, kun esim. kurottaa jotain korkealta.

Elikkäs kiristää. Tai iho ei kiristä, vaan kudokset siellä nahkan alla. Mikä on mielestäni outo juttu, koskapa ko. kiristelyä ei ollut leikkauksen jälkeen, vaan se on tullut tässä loppukeväästä. Josta syystä on käynyt mielessä, josko se olisikin jotain imusolmuke-oireilua. Eli turvotusta ja sen sellaista. Vaikka päällepäin ei kyllä näy mitään eroa oikeaan puoleen. Hämmentävää.

Lisäksi on ollut kaikenlaisia nipistelyjä myös rinnan alueella. Niistä en ole kyllä ollut kovin huolissani, koska faktaa on, ettei syöpä - ainakaan alussa ja rinnassa - satu. Eli se varmaankin on jotain hormonien aiheuttamaa nävertämistä. Eikös se ole niin, että rintarauhaskudos alkaa vähetä vaihdevuosien aikana ja sitähän tässä nyt mennään. Ja daisarien pienenemistä odotellaan.

Hassua on muuten sellainen, että olen jatkuvasta lääkityksestä ja näistä kolotuksista huolimatta aika hyvin unohtanut - siis muutamassa kuukaudessa -, että minulla toden totta on ollut syöpä. Ajatus tuntuu oudolta ja jotenkin absurdiltakin, vaikka ymmärtääkseni olen ollut suht jalat maassa ainakin suurimman osan matkaa.

En siis ensimmäisenä tajua tai osaa ajatella, että joku oire kropassa voisi johtua syöpähoitojen jälkimainingeista. Toisaalta meikäläisen stressiherkkyyden tietäen onkin ehkä parempi, ettei ensimmäisenä ymmärrä ajatella pahinta. Koska harvemmin kai se sitä kuitenkaan on. Tai näin haluan ainakin uskoa.

VieläOliJotain:
Luin Jukka Puotilan muistelmat. Mielenkiintoista luettavaa ja herätti sattuneesta syystä ajatuksia, joista lisää myöhemmin.

maailmassa monta ihmeellistä asiaa

Näitä ajatuksia olisin voinut kirjoittaa toiseenkin blogiin, mutta menkööt täällä, vaikka melko heppoinen onkin aasinsilta.

Ne, jotka tietävät minusta jotain jo aikaisemmilta ajoilta tietävät, että olen sitä mieltä, että suomalaisia kalvaa sekä kateus että laiskuus. Ollaan kateellisia toisille ties mistä, mutta ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin, jotta itsellä olot muuttuisivat. Odotetaan vain, että se 'joku muu' muuttaisi tilanteen paremmaksi. Eli suomeksi: tulisi lottovoitto tai taivaalta sataisi rahaa. No, on se kolmaskin vaihtoehto, mutta ei siitä tässä nyt.

Uskomattominta on, että ihmiset todellakin ovat kateellisia nimen omaan rahan takia. Muulla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Elämä on aina mallillaan, kunhan on vain tarpeeksi rahaa. Tosin näille kateilijoille mikään rahamäärä ei ole tarpeeksi, mutta enivei.

Ollaan kateellisia yksinäiselle yksinhuoltajalle, jos hänellä vain taloudellisesti asiat ovat kunnossa. Viis siitä, että hän on ehkä väsynyt tai stressaantunut tai ihan vain tuntee itsensä yksinäiseksi ilman toista aikuista. Mutta jos rahaa riittää, niin kaikkihan on hyvin. Not.

Ollaan kateellisia perheelle, joilla on kaksi autoa ja talous kohdillaan, vaikka perheessä ehkä on vakavasti sairas lapsi, joka ei ikinä tule parantumaan kroonisesta sairaudestaan, huonoimmassa tapauksessa jopa sairastuu pahemmin. Mutta joo, kun rahaa on tarpeeksi - ja ne kaksi autoa -, niin elämähän on mallillaan, mitä siitä, että huoli lapsesta meinaa särkeä vanhemman sydämen.

Jopa mullekin ollaan oltu kateellisia! Miettikää miten naurettavaa! En tiedä, oliko joku lokakuussa mulle kateellinen, silloin keskiviikkona 14. päivä. Ei ehkä just sinä päivänä, mutta varmaan taas tänään on, - koska minulla kävi niin peikkomainen tuuri, että selviydyin tässä vaiheessa rintasyövästäni enkä kuollut tai joutunut edes koviin hoitoihin - tietämättä ollenkaan, mitä mielessäni pyörii aamuyöllä suden hetkellä liittyen sairauteeni. Tai johonkin muuhun huoleen elämässäni.

Juu, ulkoisesti ovat asiat hyvin - Luojalle kiitos, että olen ymmärtänyt varautua pahan päivän varalle -, mutta kyllä meillä kaikilla - myös meillä 'hyväosaisilla kermaperseillä' - on huolia, murheita ja isojakin suruja. Raha toki helpottaa, mutta sillä ei saa ostettua ihan kaikkea ja sitä nämä kateilevat kitisijät eivät tajua, pölkkypäitä kun ovat.

Tai ehkä heillä onkin liian helppoa, kun kaikki osa-alueet lasketaan yhteen. Luulen meinaan, että kun menee oikein todella huonosti ja kun on oikein todella vaikeaa ja raskasta elämässä - syystä tai toisesta -, niin silloin ei jaksa enää edes valittaa. Tai olla kateellinen. Vai pitääkö se kateus kenties hengissä ? Siltä välillä vähän vaikuttaa.

Ugh. Olen puhunut.

VieläOliJotain:
Mulle on sanottu, että olen sitkeä ja positiivinen. En ole, en ainakaan koko ajan ja kun katson elämääni taaksepäin, niin mulla, jos jollain olisi aihetta olla ihan perkeleen katkera ja kateellinen kaikille. Että miksi just mun kohdalle on sattunut kaikki nämä vastoinkäymiset, kurjuudet ja vaikeudet.

Valitsen kuitenkin olla olematta ja sillä valinnalla jaksan tämän päivän ja huomisenkin.

on nii hikikii

Yölliset hikikohtaukset ovat nyt lähes jokaöisiä kokemuksia. Viime yönä oli jotenkin ihan erityisen kosteaa, vaikken nyt mistään hikilätäköstä herännytkään. Sen verran oli kuitenkin 'lämmin', että näin jopa unta siitä, että hikoilin ihan pisaroita. Notta, taisi olla e-männällä pikkasen kuuma.

Onneksi toistaiseksi olen kuitenkin pystynyt nukahtamaan uudestaan lähes heti, sillä kostea uni-iho viilenee kyllä käsittämättömän nopeasti, jonka jälkeen peiton alla lämpimässä uni tulee ennen kuin ehtii kattia sanoa. Täytyy kyllä yrittää löytää jotain kauhun tasapainoa tähänkin hommaan. En ole tottunut nukkumaan ilman paitaa, mutta niinä öinä, kun olen jostain syystä jo alkuillasta ollut niin lämpimissäni, etten ole yöpaitaa päälleni laittanut, on ollut jotenkin helpompaa.

Toisaalta tiedän, että tilanne voisi olla paljon pahempikin, joten en ota tästä - ainakaan vielä - mitään suurempia paiseita. Sen sijaan lisääntyneet rytmihäiriöt vähän mietityttävät. Tosin niihin voi olla syynä enemmän tai vähemmän jatkuva semi-itseaiheutettu väsymystila. Sitä sitten paikkailen bussissa matkalla töistä kotiin.

Tänäänkin nukuin niin sikeästi, että meinasin ajaa poistumispysäkin ohi, mitä ei ole tapahtunut muutamaan vuoteen. Bussiunet virkistävät kyllä tosi hyvin, joten en valita työmatkastakaan, joka on pidentynyt ajallisesti - kiitos massiivisten tietöiden. No, ehkä tilanne helpottuu sitten joskus ja muuttuu jopa entistä paremmaksi siltä osin. Siihen asti nukun päiväunia.

VieläOliJotain:
On kyllä käsittämätön kevät ollut! Tuntuu kuin kesä olisi jo tosi pitkällä, kun tässä on aikaisempina kesinä joutunut alistumaan siihen ajatukseen, että kesä - tämä tällainen, mitä nyt on ollut jo huhtikuusta - alkaa vasta juhannuksen jälkeen. Jos silloinkaan.

Tällä sabluunalla jos mennään syksyyn saakka, niin voe että on mukavata se. Toivotaan niin.

100 päivää pillereitä

Ensimmäinen Tamofen -pilleripaketti on nyt sitten popsittu loppuun ja hengissä ollaan (hengessä Kollaan).

Joo, paha tietty itse arvioida, ovatko hormonit meikäläistä jotenkin sekoittaneet vielä hullummaksi, mutta omasta mielestäni olisi voinut mennä huonomminkin. Siis sillä oletuksella, että kaikki henkisen puolen oireet olisivat jo tulleet, jos olisivat tullakseen. Niitä kasvaimia, veritulppia sun muita 'pikkuvikojahan' saattaa jossain päin muhia ilman, että olisivat vielä oireita tehneet. Eli niitä odotellessa.

Yksi 'henkselipuolen' muutos on se, että olen ruvennut stressaamaan ihan turhia. Tiedän sen, mutta tieto ei tässä kohtaa auta tipan tippaa. Murehdin olemattomia hypoteettisia tulevia, joiden todennäköisyys toteutua on noin promillen tuhannesosan luokkaa, jos sitäkään.

Suurimmat huoleni koskevat näitä rakkaita täällä kotona. Tai missä ikinä kulkevatkaan. Pelkään, että meteoriitti kopsahtaa heitä otsaan tai jotain muuta yhtä järkevää. Eikä sille tunteelle voi mitään. Pillerit ovat selvästikin herättäneet sisäisen kanaemouteni eikä se todellakaan kaakata hiljaa.

Huokaus.

Mutta muuten porskuttelen ihan tukevasti (*kop-kop-kop*).

oire-perkele

Se on vaan niin, että kun suustaan päästää, jotta "ei tässä mitään hätää, hyvin menee", niin johan saman vuorokauden aikana - ihan jopa parin tunnin päästä - alkaa niitä uusia oireita ilmestyä. Tämä Universumin käytös naurattaisi, jos ei vatuttaisi ja huolestuttaisikin.


Varoitus MIEHILLE: naisten juttuja tiedossa !!!


Eli jotain vuodontapaista tiputteluahan on ollut havaittavissa down there. Ei mitään järisyttäviä määriä eikä koostumukseltakaan (no niin, mies, mähän varoitin) lähelläkään normaaleja kuukautisia, mutta kuitenkin. Ja kun Tamofen -hormonin kilometrin pituiseen hälytyslistaan kuului mm. ylimääräinen vuoto, niin tokihan sitä hermoheikko naisihminen säikähtää. Ja minäkin.


Soitin nyt heti aamulla Syöpätautien klinikan oirepuhelimeen (p. 09-471 74241/ ark. klo 8 - 16). Siellä vastasi nauhoite, joka pyysi kertomaan asian ja jättämään yhteystiedot, koska heillä on takaisinsoittopalvelu käytössä. Varoittelivat, että loma-aikoina vastausviive voi olla kolme vuorokautta. Jihaa. No, ei pitäisi olla loma-aika menossa.


Eikä olekaan: alle kahdessa tunnissa soitti mukava rintasyöpäsairaanhoitaja takaisin. Kerroin hänelle tarkemmin tilanteen ja että olen kyllä viimeksi käynyt gynekologilla marraskuussa saaden puhtaat paperit.


Hän lohdutteli, että ko. hormonivalmisteen käyttäjillä valkovuoto ja/tai tiputtelukin, jopa kuukautisetkin, ovat ihan yleistä ja normaalia, kun kohdun limakalvo voi paksuntua lääkkeestä. Pitää vain seurata tilannetta, mutta ei tarvitse saada sydänkohtausta ja/tai hermoromahdusta.


Puuh. Toivotaan, että tilanne tässä nyt normalisoituu. Sitä vaan saa sätkyjä, kun niin pelotellaan, vaikka järki kyllä sanoo, että tuskin tässä nyt kahdessa kuukaudessa on ehtinyt mitään kohtusyöpää kehittyä.


Ja mä kun kuvittelin, ettei mun tartte enää sätkyillä ainakaan ennen marraskuuta. HAH!