Näitä ajatuksia olisin voinut kirjoittaa toiseenkin blogiin, mutta menkööt täällä, vaikka melko heppoinen onkin aasinsilta.
Ne, jotka tietävät minusta jotain jo aikaisemmilta ajoilta tietävät, että olen sitä mieltä, että suomalaisia kalvaa sekä kateus että laiskuus. Ollaan kateellisia toisille ties mistä, mutta ei olla valmiita pistämään tikkua ristiin, jotta itsellä olot muuttuisivat. Odotetaan vain, että se 'joku muu' muuttaisi tilanteen paremmaksi. Eli suomeksi: tulisi lottovoitto tai taivaalta sataisi rahaa. No, on se kolmaskin vaihtoehto, mutta ei siitä tässä nyt.
Uskomattominta on, että ihmiset todellakin ovat kateellisia nimen omaan rahan takia. Muulla ei tunnu olevan mitään merkitystä. Elämä on aina mallillaan, kunhan on vain tarpeeksi rahaa. Tosin näille kateilijoille mikään rahamäärä ei ole tarpeeksi, mutta enivei.
Ollaan kateellisia yksinäiselle yksinhuoltajalle, jos hänellä vain taloudellisesti asiat ovat kunnossa. Viis siitä, että hän on ehkä väsynyt tai stressaantunut tai ihan vain tuntee itsensä yksinäiseksi ilman toista aikuista. Mutta jos rahaa riittää, niin kaikkihan on hyvin. Not.
Ollaan kateellisia perheelle, joilla on kaksi autoa ja talous kohdillaan, vaikka perheessä ehkä on vakavasti sairas lapsi, joka ei ikinä tule parantumaan kroonisesta sairaudestaan, huonoimmassa tapauksessa jopa sairastuu pahemmin. Mutta joo, kun rahaa on tarpeeksi - ja ne kaksi autoa -, niin elämähän on mallillaan, mitä siitä, että huoli lapsesta meinaa särkeä vanhemman sydämen.
Jopa mullekin ollaan oltu kateellisia! Miettikää miten naurettavaa! En tiedä, oliko joku lokakuussa mulle kateellinen, silloin keskiviikkona 14. päivä. Ei ehkä just sinä päivänä, mutta varmaan taas tänään on, - koska minulla kävi niin peikkomainen tuuri, että selviydyin tässä vaiheessa rintasyövästäni enkä kuollut tai joutunut edes koviin hoitoihin - tietämättä ollenkaan, mitä mielessäni pyörii aamuyöllä suden hetkellä liittyen sairauteeni. Tai johonkin muuhun huoleen elämässäni.
Juu, ulkoisesti ovat asiat hyvin - Luojalle kiitos, että olen ymmärtänyt varautua pahan päivän varalle -, mutta kyllä meillä kaikilla - myös meillä 'hyväosaisilla kermaperseillä' - on huolia, murheita ja isojakin suruja. Raha toki helpottaa, mutta sillä ei saa ostettua ihan kaikkea ja sitä nämä kateilevat kitisijät eivät tajua, pölkkypäitä kun ovat.
Tai ehkä heillä onkin liian helppoa, kun kaikki osa-alueet lasketaan yhteen. Luulen meinaan, että kun menee oikein todella huonosti ja kun on oikein todella vaikeaa ja raskasta elämässä - syystä tai toisesta -, niin silloin ei jaksa enää edes valittaa. Tai olla kateellinen. Vai pitääkö se kateus kenties hengissä ? Siltä välillä vähän vaikuttaa.
Ugh. Olen puhunut.
VieläOliJotain:
Mulle on sanottu, että olen sitkeä ja positiivinen. En ole, en ainakaan koko ajan ja kun katson elämääni taaksepäin, niin mulla, jos jollain olisi aihetta olla ihan perkeleen katkera ja kateellinen kaikille. Että miksi just mun kohdalle on sattunut kaikki nämä vastoinkäymiset, kurjuudet ja vaikeudet.
Valitsen kuitenkin olla olematta ja sillä valinnalla jaksan tämän päivän ja huomisenkin.
Mitä sä vastaat, kun kohtaat kadulla tutun jota et ole nähnyt vähään aikaan, ja joka kysyy, mitä sulle kuuluu?
VastaaPoistaVastaatko totuudenmukaisesti: no, eihän tässä nyt ole viime aikoina kovin hyvin mennyt ja kerrot mitä kuuluu - jolloin kysyjä haukottelee ja katselee kelloa; no enhän mä nyt sitä OIKEASTI tarkoittanut?
Vai vastaatko, kuten kysyjä olettaa: ihan hyvää, lapset kasvaa ja, heh, no eläkepäiviähän tässä jo kohta ruvetaan odottelemaan. Entäs sulle? Ja sitten päästään vauhtiin: no kuule, kun....
Mä olen nimittäin tätä viime aikoina miettinyt ja paljon: mitä vastata kysyjille? Haluaako ne edes oikeasti kuulla mitä mulle kuuluu? Onko niillä aikaa kuunnella? Jos mä sanon hyvää, ajatteleeko ne, että no mitä hittoa sinäkin siinä sitten loisit, mikset mene/tule töihin, kun sulla on (toistaiseksi vielä) työpaikka? Kun näytätkin noin hyvältä.
Ja kuitenkin hymyillään säälivästi: onhan toi kyllä tosi rankkaa, tollanen.
Tällasta vaan tuli mieleen tästä sun kirjoituksesta. Että kyllä ihmiset voi olla kateellisia. Siitäkin, että olet sairas tai että lapset on sairaita tai että puoliso on sairas. Ihan kaikesta. Rahan lisäksi. Siitä, että sä saat vastinetta maksamillesi verorahoille. Tai että joudut käyttämään säästösi johonkin ihan muuhun kuin mihin oli ajatellut.
Voisin jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta olkoon nyt :)
Mä sanon, että "nyt kuuluu ihan hyvää, mutta on kyllä ollut monelta kantilta rankka vuosi". Jos tulee jatkokysymyksiä, niin kerron, että sairastin syövän. Mutta olen sanonut kyllä ihan heti ensilauseessakin, että syöpä oli, mutta nyt kaikki pitäisi olla ok. Mä olen aika suora ihminen, joten olen tottunut sanomaan niin kuin asiat ovat. Kaunistelematta. Kuten senkin työkavereille, että hormonit sekoittaa mun päätä, jotta osaavat pistää oikeaan perspektiiviin mun välillä ehkä oudonkin käytöksen. :)
PoistaMulla oli ehkä toisin päin. Ihmiset koko ajan toppuuttelivat, että olisin levännyt kotona vähän pidempään, mutta mulle oli terapiaa se, että pääsin nopeasti takaisin töihin, vaikka taatusti olisin saanut sairaslomaa vaikka kuinka ja paljon.
Kateus on kyllä kummallinen asia. Olen itsekin ollut kateellinen, mutta pikkuhiljaa siitä tervehtynyt. Tai ainakin tervehtymässä. Nykyään osaan iloita muiden onnesta ja hyvästä tuurista ja siitä saa paljon enemmän kuin kateilusta.
Mäkin kerron kyllä mistä on kyse - kun sitä kysytään tosissaan eikä kohteliaisuudesta. Jo ihan senkin takia, että haluan tehdä tätä epiä tunnetuksi, en vain omaa itseäni :)
PoistaMäkin kuvittelin silloin aluksi, että menen takaisin töihin muutaman kuukauden sisällä, mutta... no en sitt mennyt :D
Mutta jos jotain hyvää tästä on seurannut, niin on tosiaan parantunut lopustakin kateudesta, jos ei muuta.
Tai no, laulutaidosta olen kateellinen niille, jotka osaa laulaa ;) (Ettei ihan liian vakaviksi heittäydytä, mekään, kun aurinko paistaa ja on kesä, eikö niin? Naatitaan)
Onko Suomeenkin jo rantautunut jenkkiläinen tapa kysyä, mitä kuuluu, vaikkei vastaus yhtään kiinnosta ? En ole huomannut, mutta uskon sua. Ikävä tapa.
PoistaMäkin olen pikkasen kade niille, jotka osaavat laulaa. Juu, pilkettä silmään. :)
Mulle tuli mieleen tätä lukiessani, että voisiko asuinpaikalla olla vaikutusta tähän kokemukseen? Nimittäin en kyllä ollenkaan tunnistanut omaa Suomeani tuosta kirjoituksestasi. Voi tietty olla, etten vaan tunne tuolla tavalla kateellisia ihmisiä, mutta näin tylysti tyypiteltynä, niin varmaan jossain Espoossa raha tai statussymbolit on usein aika paljon tärkeämpi juttu kuin jossain muualla päin Suomea.
VastaaPoista(Tunnen diplomi-insinöörejä sekä Otaniemestä että täältä Tampereelta ja heidänkin välillään ero suhtautumisessa rahaan on aika huomattava, näin yleistetysti).
Tämä kommentti siis täysin ilman sarvia ja hampaita, vai miten sitä sanotaan.
En mäkään tunne ketään kateellista ihmistä ja se onkin tässä se pöyristyttävä pointti: ollaan kateellisia tuntemattomille ihmisille, joista ei tiedä kuin ehkä juuri sen, että pihalla seisoo kaksi autoa (joista toinen voi olla vaikka appiukon).
PoistaJa kyllä sitä kateutta on ihan joka paikassa. Joku töllinmuori voi olla kateellinen pääkaupunkiseutulaiselle siitä, että täällä ovat terveys- ym. palvelut lähellä ja helposti saatavissa. Jne.
Harvemmin näen mitään sarvipäitä kommenteissa, joten ihan vapaasti. :)
Mä en osaa pahantahtoisesti kadehtia ketään siitä yksinkertaisesta syystä, että elän omaa ainutlaatuista elämääni enkä muuta voi. En voi olla kukaan toinen, joten miksi tuhlata energiaa jonkun toisen elämän kadehtimiseen. Helppoa ei ole aina ollut todellakaan, mutta paljon on ja on ollut hyvää.
VastaaPoistaVoj: Usko nyt vaan,että sinä olet sitkeä sissi :) Eikä se tarkoita etteikö olisi "heikkoja" hetkiä välillä.
Sanotaan, että kateus vie kalatkin vesistä. Siitä en tiedä, mutta kyllä se ilon vie omasta elämästä, jos ei kykene nauttimaan niistä hyvistä asioista, jotka tulevat eteen vain siksi, että keskittyy kateilemaan muita.
PoistaVoisin - ja haluaisin - olla sitkeämpi. Järkevämpi. Kykeneväisempi.