torstai 4. helmikuuta 2016

kas, ihokas

Joo, vähän hankala keksiä otsikkoja. :D

Mutta ihosta piti sanomani, että se uusiutuu kyllä ällistyttävällä vauhdilla.

Maanantaina kainalo oli kirjaimellisesti päreinä ja liuskoina, mutta nyt muutaman päivän jälkeen se on jo... No, ei nyt terve eikä kauniskaan, mutta huomattavasti paremmassa kunnossa. Eikä enää ole kipeä kuin ihan pieneltä piraukselta, joten ei vaivaakaan juuri yhtään. Myöskään yöllä kainalo ei ole haitannut unia.

Eli kyllä tää tästä ! Jihaa, sanoi Ihaa !

VieläOliJotain:
Tuota mietiskelin, kun olette antaneet kiitosta tästä meikäläisen 'asenteesta' tämän savotan aikana.

Itsehän en koe mitenkään olleeni jotenkin normimeikäläisestä poikkeava. Olen suhtautunut tähän kaikkeen kuten kuvittelinkin ennen diagnoosia suhtautuvani, mutta ehkä 'asenteeni' on noin muista samassa tilanteessa olevista poikennut jonkin verran. (Yksi hoitajakin kyllä sanoi, että mulla on hieno positiivinen asenne.)

Mutta sitä vaan, että jos jollekin teistä lukijoistani tai teidän tuttavallenne tämä sama möökö joskus tulee - miltä Taivas teitä varjelkoon -, niin voisin sen verran sanoa opastukseksi ja uskonvahvistukseksi matkalle, että kannattaa ottaa löysällä vanteella ja kokemuksena muiden joukossa koko juttu, koska tästä kuitenkin selviää. Tavalla tai toisella.

Olipas kökösti muotoiltuja lauseita, mutta pointtini toivottavasti tuli selväksi.

8 kommenttia:

  1. Sulla ON ollut hyvä ja hieno asenne - eihän se miksikään olisi siitä muuttunut eikä parantunut jos olisit nyyhkinyt ja säälinyt itseäsi.
    Mitä se olisi auttanut jos olisit joka kerta hoitoon mennessäsi ripotellut tuhkaa päällessi ja säälinyt itseäsi, aiheuttanut pahan olon muullekin perheelle - ei mitään?
    Sun asenteella koko perhe selvisi möököstä, lasten koulunkäynti ei varmaankaan pahemmin kärsinyt eikä parisuhdekaan suuremmin?

    En tiedä pitäisikö mun tätä tässä nyt kertoa, mutta... kerron kuitenkin.

    AM kun sai neljä vuotta sitten kuulla sairastavansa syöpää ja kertoi siitä ystävälleen. Paikalla oli muitakin ja kaikki menivät tietenkin hiljaisiksi. Hetken päästä tämä ystävä sanoi: "No, jos se jollekulle (tarkoitti meitä läheisiä) piti tulla, niin onneksi se tuli sulle". Kaikki menivät tulipunaisiksi ja tuskin uskalsivat hengittää - miten se noin voi sanoa, eihän noin voi sanoa kenellekään! AM sen sijaan ymmärsi täysin, mitä tämä ystävä tarkoitti: AM:llä, jos kellä olisi voimaa kestää se sairaus; hän ei turhaan valittaisi eikä säälisi itseään, vaan kestäisi tulevat hoidot ja muut. Ja niin kävi ja on käynyt, asiat vaan sitten meni niin kuin meni muuten, mutta hän on selvinnyt siitä turhia murehtimatta ja miettimättä.

    Mutta kaikesta siis selviää, kun ei ota sitä LIIAN vakavasti. Sitä varten sairaaloissa ja lääkärikeskuksissa on hoitohenkilökunta, että he vastaavat mieltä painaviin kysymyksiin - muuten on perhe ja läheiset jotka kannattelee. Mun mielestä ei pidä ajatella niin, että ei kerro läheisille/ystäville säästääkseen heitä; sitä vartenhan he on, että he tarpeen tullen on tukena ja turvana. Heikommaltakin tuntuva on yllättävän vahva.

    Jatka vaan vielä tuntojen kirjoittamista, vaikka konkreettinen "työ" onkin takana, ajatuksia varmaan vielä riittää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä mä olenkin elänyt jossain harhassa tän tautini kanssa, koska ihan oikeasti ei kertaakaan käynyt mielessä, että voisin tähän syöpään kuolla. Ei kertaakaan. Koko ajan mulla oli täysi varmuus siitä, että se saadaan pois ja mä paranen. Varmaan olisin suhtautunut toisin, jos taudin nimi olisi ollut toinen. Luulen, mutta tätä en todellakaan osannut pelätä.

      Ymmärrän hyvin, että joillekin voi sanoa noin, kuin AM:lle ystävä sanoi. Mä olen kuullut saman suuntaisia kommentteja, mutta vähän eri tilanteessa. Vaikka olen kyllä sitä mieltä, että kun on pakko kestää, niin silloin sitä kestää. Ei ehkä aina oman sairautensa kanssa, koska sen kanssa on helppo jäädä vellomaan itsesääliin, mutta esim. läheisen sairauden kanssa on pakko vaan kestää ja jaksaa.

      Mä en koe, että olisin hirveästi kaivannut tukea, mutta sen sain, mitä tarvitsinkin. Ystäviltä ja tutuilta, IRL ja täällä blogissakin. Ehkä mulle riitti pitkälle pelkkä kirjoittaminen, kun en niin mega-ahdistunut ollut.

      Joo, olet oikeassa siinä, että varmasti ajatuksia ja pohdintoja vielä riittää, vaikka hoito onkin jo päättynyt ja mä olen... Niin, mähän todellakin olen siis TERVE. VAu ! :)

      Poista
  2. Pöllön puheeseen ei ole lisättävää. Jotkut vaan osaavat kääntää taisteluvaihteen päälle kovassa paikassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se ahdistuspahdistus ja itkuilu tulee nyt sitten jälkijunassa. Vähän siltä meinaan vaikuttaa... Tai sitten nämä muut jutut ovat olleet vain liikaa ja kuppi vuotaa yli.

      Poista
  3. Niihin muihinkin saat ihan varmasti tukea täältä, jos/kun siltä tuntuu.
    Tää on nyt se paikka, missä ystävyys punnitaan; ketkä oli "mukana" vain kuullakseen tyrmistyttävän tarinan möököstä, ketkä oikeasti tukeakseen. Aina ei oo sanoja neuvoksi ja lohdutukseksi, mutta jos riittää tieto, että me ollaan täällä.
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiedän, että täältä saan tukea tarvittaessa oli tilanne mikä tahansa. Aina olen saanut näiden vuosien varrella. Ja tiedän myös sen, että taustajoukkoja on enemmänkin, osa on vain hiljaista sorttia ja osalle osuu niin lähelle, etteivät saa sanotuksi, mikä on sekin ihan inhimillistä ja ymmärrettävää.

      <3

      Poista
  4. Niinkun olen jo sanonutkin, että olen vaikuttunut asenteestasi ja vielä isona bonarina olen hittovie saanut itselleni myös aivan erilaisen näkökulman asiaan.Mä olen iloinen kun olen löytänyt Nolliksen monellakin tapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti positiivisemman näkökulman. ;) Mutta juu, toi on se, mitä ehkä alitajuisesti olen tavoitellutkin: ettei syöpä ole aina möökö, vaikka siksi sitä täällä kutsuinkin. :)

      Poista