miettiminen on pahaksi

Tänään välähti siinä sädehoitolavitsalla maatessani ja snorkkeliin hönkällessäni taas ihan uusi juttu. Multa ei nähtävästi nämä miettimiset ihan helpolla lopu.

Siis sellainen, että me 'laulajathan' (*köh, köh*) olemme oppineet hengittelemään ihan toisella tavalla kuin tavalliset kuolevaiset. Me hönkäilemme Oot pallealla, kun muut nykivät kuka olkapäillä kuka rintakehällä. Teoriassa tietysti kaikki hönkäilty menee keuhkoihin, mutta riippuen siitä, mitä oheisvälinettä siinä käyttää apunaan, rintakehä joko nousee tai sitten ei.

Tuliko tarpeeksi epäselvästi selitettyä ?

Tänään esim. huomasin, kun hengitin pallealla, niin rintakehä ei ehkä noussutkaan siihen kohtaan, miten se simulaattorissa nousi ja minkä perusteella ne sädetyskoordinaatit tehtiin. Ja kun hengitin rintakehällä, niin nousi. Ehkä. Että kumpiko näistä oli sitten se oikea ? No, helvetistäkö sitä kukaan tietää, en minä ainakaan !

Tällaiset pikkuasiat pistää vatuttamaan. Ja kun ne muuten ovat niitten 'gaudaalisten' ja 'anttien' ja ties minkä muiden mittojen ja pisteiden kanssa kirjaimellisesti millintarkkoja, niin tässä hengityshommassa juttu sitten viimeistään kusee lopullisesti ja säteet ovat todennäköisesti koko ajan menneet perseeseen perseelleen.

Ei helevettiläinen... Ja kun kysyin tätä juttua hoitajilta, niin tiettykään eivät tajunneet selityksestäni mitään. Kun ei tällaistakaan vaihtoehtoa ole vissiin sitten kukaan muu tullut miettineeksi. No, toivottavasti on sentään. Ainakin ne insinöörit ja lääkärit, vaikka vannomatta paras. Ja kyllähän siinä keuhkot tietty nostavat rintakehää elikkäs tissiä, mutta... Äh. En mieti enää. Miettiköön hevoinen, kun sillä on isompi pää. Ja on varmasti fiksumpikin.

Mutta arvata saattaa, että jatkossa mietin tätä asiaa joka helvetin kerta siinä lavitsalla maatessani eikä se taatusti ainakaan paranna tilannetta. Tää on sama kuin siinä Tintissä, jossa kapteeni Haddockilta joku kysyi, nukkuuko hän parta peiton päällä vai alla eikä kapteeni tietty sen jälkeen saanut unta enää kummallakaan tavalla, kun alkoi miettiä asiaa liikaa. Hohhoijaa...

VieläOliJotain:
Tänään sai pistää juoksuksi, kun se ainokainen bussi, jolla ehdin sädetykseen oli pikkasen etuajassa. Ei ole koskaan ennen ollut, mutta tietty nyt karsealla pakkasella oli ja juoksin neljästä vaatekerroksesta tönkkömuikkuna kieli vyön alla, jotta ehtisin siihen. Ja ehdinkin, Luojan kiitos. Tai ehkä bussikuskin kiitos.

Puuskuttaessani bussiin sisälle, tokaisi lupsakka vanhempi herrasmieskuski:

"Elä sie, tyttö, juokse punasia päin. Kyllä mie siuta olisin oottanu ja ottanu matkaankin tuolta aiemmin, mutta kun niin pistelit menemään."

Purskahdin nauruun sen, mitä läähätykseltäni kykenin. Ihana setämies! "Tyttö." No, justiinsa niin!

tusina eli 2/5

Se on meinaan pitkä made, joka rullaa, kuten otsikoista saattaa huomata. Joku pakko ajaa ihmisen tekemään loppulaskentaa tältäkin osin. Vaikka nämä pyhät tässä välissä helpottavatkin tosi paljon.

Eilen hoitaja kysyi, miten olen jaksanut. Hyvin, vaikka kyllä totuus on, että joku tässä nyt meikäläistä väsyttää: arjen aikataulut ja lomanjälkeiset aikaiset aamut tai sitten tämä hoito. Se, että hoitsut jo tässä vaiheessa olotiloja utelevat, vihjaisi siihen suuntaan, että oiretta voisi kaiketi olla enemmänkin.

Työkaveri puolestaan eilen sanoi: "Miten sä voit? Sä näytät säteilevältä!"

Oletettavasti tuossa oli kaksoismerkitystä sellaiset fifty-sixty. Muutama muukin on meinaan sanonut, että näytän 'pirteältä' tai 'freesiltä' tai joltain vastaavalta. Olenkin pohtinut, että tarkoittivatko he, että näytän yllättävän hyvältä noin syöpäpotilaaksi vai olenko oikeasti ollut koko syksyn jotenkin nuupahtaneen ja harmaan oloinen ja nyt, kun olen terve, on värikin palautunut naamaan. Ei tiedä. Tai sitten uusi hiusmalli teki todellakin tehtävänsä, koska SE on HYVÄ.

naura pahassa paikassa

Kaikki te tutut lukijat tiedätte, että nauran paljon ja monessa paikassa. Varsinkin itselleni. Huumori ja läpänheitto ovat lähellä sydäntäni ja varmaa on, että jos läppä ei enää lennä, niin sitten ollaan jo tosi pahassa paikassa.

Toistaiseksi ei sellaista ole tullut, koska leikkaussalissakin vielä lohkoin omiani hoitajille ja anestesialääkärille sillä vähällä tajulla, joka ei vielä ollut kankaalla. Eli tämän möökönikin kanssa olen antanut palaa eikä yksikään hoitaja tai lääkäri ole ainakaan paheksunut juttujani, päinvastoin kaikki ovat nauraneet kanssani.

Tästä kanssanauramisesta on juttua myös uusimmassa Syöpä-lehdessä (04/2015). (Lehden voi halutessaan lukea netissäkin.) Siinä on aina erittäin mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja juttuja. Syöpään liittyviä, totta kai, mutta monista eri näkökulmista. Tarinoita tavallisista ihmisistä.

Yhdessä jutussa Pohjois-Karjalan keskussairaalan ylilääkäri Liisa Sailas sanoo mielestäni ihan nappiin:

Sailaksen mielestä syövälle saa - ja oikeastaan pitääkin nauraa. Elämään syövän kanssa sisältyy paljon mustaa huumoria ja usein hullunkurisia tilanteita. 

- Jos sille osaa nauraa, voi kääntää hulluuden voimavaraksi. Monesti tuntuu, että ne ihmiset selviävät paremmin, jotka osaava nauraa itselleen ja vakaville asioille. Heidän elämänsä on tuskattomampaa kuin niiden, joilla ei ole elämässä iloa tai naurua, Sailas sanoo. 

Mä en voisi olla enempää samaa mieltä. Juuri noin mäkin ajattelen ja kokemuksesta voin myös allekirjoittaa, että noin se on. Naurusta on apua, kun ollaan siellä puun ja kuoren välissä.

VieläOliJotain:
Uutta vuotta otimme TM:n kanssa vastaan Serkun luona, jossa oli myös miehensä ja poikansa. Serkun mies sairastaa erittäin huonoennusteista syöpää ja nyt ovat hoidot siinä pisteessä, että tukkakin oli jo lähtenyt. Päätin tarttua härkää sarvesta heti ovesta sisään päästyämme.

mä: "Sulla on sitten vähän raffimpi kampaus uuden vuoden kunniaksi."

Serkun mies: "Joo, aattelin säästää shampoossa."

mä: "Säästö se on pienikin säästö."

Ilta oli erittäin onnistunut ja mieleenjäävä kaikin puolin. Juteltiin mukavia ja naurettiin paljon huolimatta siitä, että pöytäseurueesta 2/5 käy syöpähoidoissa.

itsestäänselvää ? eip

Tänään sain taas muistutuksen, että vaikka minulle syövät ja syöpäslangi ovatkin olleet tuttuja jo vuosikausia, niin ympärilläni on vielä paljon ihmisiä, jotka ovat aiheen edessä ihan ummikkoja. Ja se jaksaa minut aina yllättää, vaikka ei tietenkään pitäisi.

Eivät kaikki voi tietää kaikesta kaikkea, ei edes osaa.

Käväisin tänään taas Meilahdessa. Sutjakkaasti meni: meikäläinen kutsuttiin melkein vartin aikaisemmin pukukoppiin, josta syystä oli sädetetty jo ennen kuin oma aikani oli edes käsillä. Kiitettävää joustavuutta, ettei tuijoteta vain varattuja aikoja, vaan otetaan tyyppi 'käsittelyyn' heti, kun on ilmoittautunut, jos vain tilaa on.

Hoitaja kysyi saman, mitä Työystävä: onko ollut tuntemuksia. Vastasin molemmille, että sen verran pitkä rotla niitä lueteltiin mahdollisiksi, että jos siitä listasta löytyy, niin sitten on turhaa edes mainita. Sitten, jos tulee joku sellainen, jota ei paperista löydy, ruvetaan ihmettelemään. Jos sittenkään. Kyllä tässä aika pienillä ollaan kuitenkin tähän saakka päästy.

kellon vääntöä

En sitten saanut vuorokausirytmiäni käännettyä ajoissa arkisempaan suuntaan. On edelleenkin tullut valvottua liian myöhään ja sitä kautta nukuttua liian pitkään. Huono, tosi huono juttu, kun ajattelee huomista ankeaa arkea, joka lävähtänee naamaan kuin märkä rätti.

Unta on tosiaan piisannut. Yöunet ovat olleet sellaista 9-10 tuntia, joka on aivan poikkeuksellista meikäläiselle missään olosuhteissa. Arkisin normiunet ovat olleet maksimissaankin sellaista 7,5 tuntia, mikä on meikäläiselle ihan liian vähän, mutta sillä olen kuitenkin joten kuten rämpinyt eteenpäin. Viikonloppuna olen saattanut ottaa sitä hieman takaisin sellaisilla 9 tunnin unilla, joita siis nyt olen vähintäänkin vetänyt joka yö.

Onko syy sitten sädehoidon vaiko vain tämän leppoisan lomarytmin, sitä on vaikea arvioida, mutta kohtahan se varmastikin selviää, kun huomenna on ensimmäinen työpäivä pariin viikkoon ja pitäisi jaksaa kutakuinkin normipäivä töissä olla. Onneksi loppiainen osuu keskelle viikkoa, se vähän keventää tätä siirtymäaikaa. Siltikin voi hyvinkin olla niin, että loppukuusta väsyttää jo liikaa.

Mutta eipä mennä asioiden edelle muuten kuin tutkimalla huomisia bussiaikatauluja, millä vuorolla pääsen sutjakkaammin töistä Meilahteen. Sädetysajat kun muuttuvat nyt iltapäiviksi kaikki.

lupaatko ? ei kannata

Tammikuu on vaihtunut, kinkut ja laatikot muhivat suolistossamme vielä pitkälle kevääseen ja ihmiset tunnontuskissaan tekevät lupauksia paremmasta elämästä. Lupauksia, jotka kestävät kaksi viikkoa, maksimissaan kuukauden. Älytöntä meininkiä.

Joka paikassa toitotetaan, että sillä on merkitystä, mitä syöt ja mitä terveellisemmin syöt, sitä paremmin voit. Niin, siis tämän hetkisten ravintosuositusten ja käsitysten mukaan. Näillä suosituksillahan on tapana muuttua joka sesongiksi, joten niiden painoarvo on mielestäni kärsinyt joltisenkin inflaation, josta syystä henkilökohtaisesti niitä viittaan kintaalla.

Mutta koska uskolla on suuri merkitys ihan konkreettisestikin - plasebolääkkeet ja niiden teho sen todistavat -, niin jokainen tyylillään ja minä myös.

Minä meinaan olen huomannut, että huolimatta siitä, miten terveellisesti syö, miten paljon liikut ja kuinka tunnollisesti myrkkyjä ja päihteitä vältät, niin siitäkin huolimatta voit saada syövän ja/tai kroonisen sairauden, jonka kanssa sitten kärvistelet lopun elämäsi.

Syy ei ole sinun, vaan sen mitä Elämäksi, Universumiksi tai Kohtaloksikin kutsutaan. Et voi tietää, miten geenisi on ohjelmoitu jo syntymässäsi. Jossain ääritapauksissa voit ehkä jonkun prosentin parantaa ennustettasi elintavoillasi, mutta loppupeleissä et Ihan Oikeasti tiedä, mikä sinua nurkan takana odottaa. Tai sitten tiedät.

Rintasyövän riskitekijöiksi on ihan mustaa valkoisella kirjattu mm. ylipaino ja alkoholin käyttö. No, meikälainen on ylipainoinen, en sairaalloisesti, mutta muutaman kilon kumminkin. Lisäksi olen kyllä oman osani 'lientä' nauttinut - ja nautin jatkossakin -, vaikka olen tiennyt sen kiroista eli vaaroista. Kun tähän vielä lisätään geeniperimän tuoma riski, niin minun olisi siis pitänyt pitää itseni hoikkana ja raittiina. Jos olisin ollut järkevä. Mutta.

Koska geeniperimä on satavarmuudella jakanut minulle ne rintasyöpäkortit jo syntymässäni, niin olisinko voinut välttää tätä episodia kieltäymyksillä ? Kuten entinen opettajani sanoi "vastaan itse" eli en olisi.

No, rehellisyyden nimissä sitä ei voi kukaan tietää, mutta todennäköisyydet puhuvat puolestaan ja lähes varmasti en olisi voinut tätä möököä vältellä lopullisesti. Olisin ehkä voinut siirtää ajankohtaa pari-kolme vuotta myöhäisemmäksi, mutta olisiko siitä ollut mitään hyötyä. Mitä eroa sairastinko taudin nyt vai viiden vuoden päästä ? Ei mitään. Minun mielestäni.

Sen tähden. Miksi ylipäätään 'kiduttaa' itseään ja elää ehkä muutama vuosi pidempään kurjuudessa, kun voisi elää nautiskellen, mutta muutaman vuoden vähemmän ? Ne muutamat vuodet n. 80 vuoden aikajanalla eivät kyllä tunnu juuri missään, kun sitä loppupäätä ajatellaan ja sinnehän ne vuoden lisääntyvät, ei niitä keski-ikään saa.

Tästä mielipiteestä voi arvata, että en kiellä itseltäni nautintoja, koska se on mielestäni älytöntä ja turhaakin. Olen päättänyt elää tämän elämän kiusaamatta itse itseäni, koska Universumi tekee sen kyllä puolestani. Tavalla tai toisella huolimatta surkeista pyristelyistäni estää sen toiminta.

Josta syystä sanon myös teille: unohtakaa lupaukset ja elämänmuutokset, jos ne eivät Oikeasti ja Todella tuota teille suurempaa mielihyvää kuin edellinen 'turmiollinen', mutta ah, niin nautinnollinen elämänne. Nauttikaa elämästänne täysin rinnoin juuri siten, mikä teille parhaiten maistuu ja paskat nakatkaa suosituksille.

VieläOliJotain:
Toki tiedän, että maailmassa on ihmisiä, jotka saavat nautinnon siitä, että satuttavat ja näännyttävät itseään monin eri keinoin, mutta he ovatkin sitten ihan oma ihmisryhmänsä ja Jumala heitä auttakoon.

1/3

Kymmenen sädehoitokertaa eli yksi kolmasosa takanapäin. Jeee! Ja ensi viikon jälkeen on melkein puolet jo takana. JEEE!

Ensimmäinen viikko, kun oli neljä hoitopäivää peräkkäin. Ensi viikolle sattuu myös neljä päivää, mutta siellä keskellä on yksi vapaapäivä, joten se ei ole ihan sama asia.

Olen meinaan huomannut, että rinnassa on jotain.. hmm.. 'tuntemuksia'. Niitä on mahdoton kuvata, mutta ehkä sellainen pieni kipu, joka tuntuu, kun hyvin tuetut rinnat pääsevät 'vapauteen' kuvaa sitä tunnetta. Se ei ole iso kipu eikä se tunnu koko ajan, mutta kun on useampi hoitopäivä ollut peräkkäin, niin silloin se tuntuu. Kolmestakin jo vähän ja neljästä sitten selvemmin.

Mutta periaatteessa ei ole ollut mitään sen ihmeempää haittaa tai tympeyttä. Ei ainakaan vielä. Aloeta ja kookosta laitan päivittäin, joten ehkä niistä on ollut apua. Tai sitten eip.

VieläOliJotain:
Tänään olen ihan erityisen kiitollinen siitä, miten hyvin asiat minulla ja perheelläni ovat. Rukoilen voimia ja jaksamista kaikille niille, jotka surun ja murheen alla kärsivät.