keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

ohjattua vertaistukea

Tänä päivänä ei varmasti sellaista sairautta tai elämäntilannetta ole olemassakaan, etteikö sitä varten löytyisi jonkinsorttinen vertaistukiryhmä. Virallinen tai epävirallinen. Minullekin tarjottiin esitteitä sekä ihan suusanallisestikin kerrottiin juuri minulle - siis rintasyöpäpotilaalle - sopivasta vertaistukiryhmästä.

Mjoo... Vertaistuki on hyväksi ja usein jopa hyödyksikin, oli se sitten missä muodossa tahansa, sitä en toki kiellä, mutta kaikille se ei ole mikään must -juttu. Toiset tarvitsevat ns. ohjattua vertaistukea, toisille riittää tee-se-itse -vertaistukiryhmätoiminta (esim. tämä blogi, jossa olen saanut vertaistukea - ja muutakin tukea - juuri sopivissa määrin, kiitos siitä kaikille !!) ja jotkut kokevat, etteivät tarvitse vertaistukea missään muodossa.

Kaikki nämä ovat oikeita tapoja käsitellä kriisi- ym. elämäntilanteita eikä kenellekään pitäisi väkisin yrittää tuputtaa - ei vertaistukea eikä mitään muutakaan 'apukeinoa'. Jokainen tekee valintansa täysin henkilökohtaisesta näkökulmastaan eikä kukaan muu voi tietää, mikä juuri sille henkilölle on hyväksi. Siis parhaaksi. Sinä tiedät sen ihan itse.

En siis tämän möököepisodini aikana kokenut missään vaiheessa - tai vieläkään - tarvitsevani ohjattua vertaistukea. Minulle riitti se, että kokemustukea on suvussa pilvinpimein ja ystävissäkin Aimo Revohka. Heidän kanssaan sain puhua ja purkaa sen, mikä tuntui tarpeelliselta ja heiltä sain tukea, tietoa ja keskusteluseuraa. Ja se riitti minulle.

Kaikilla ei kuitenkaan ole välttämättä lähi- tai muissakaan piireissä henkilöitä, joille voisivat tai edes haluaisivat puhua, joten on toki hyvä, että vertaistukea järjestetään ns. viran puolesta sairaaloissa ja järjestöissä. Joidenkin on helpompi puhua ihan ulkopuolisille henkilöille tai jopa ammattikuuntelijoille kuin esim. perheenjäsenille tai ystävillekään.

Itse olen joskus muinaisessa elämässäni osallistunut ns. vertaistukikurssille. Eikä siinä mitään. Oli ihan ok tilaisuus ja hauskaakin pidettiin, mutta toista kertaa en kokenut tarvetta senhetkisessä tilanteessani osallistua. Enkä nyt edes sitä ensimmäistä kertaa.

Eli kukin tyylillään tässäkin asiassa. Vain yhtä oikeaa tapaa hoitaa tätäkään asiaa ei ole.

VieläOliJotain:
Tuo, että jotkut eivät tarvitsisi vertaistukea ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lähes kaikki kuitenkin tarvitse kuuntelevia korvia tai lukevia silmiä. En ole meinaan vielä sellaista kriisin läpikäynyttä kohdannut, joka ei kuitenkin olisi mielellään puhunut fiiliksistään. Edes jollekin. Ja sehän on aika luonnollista meille ihmisille.

2 kommenttia:

  1. Minullekin tarjottiin vertaistukiryhmää, mutten halunnut osallistua siihen juuri siksi, että koin pärjääväni mainiosti ilman ja tarvittaessa soitto ystävälle riitti. Lääkäri ja eräs tukiryhmän vetäjä suosittelivat minua ryhmään tueksi positiivisen asenteeni takia, antamaan muille tsemppiä, mutten lähtenyt siihenkään. Nämä ryhmät ovat erittäin tarpeellisia ja tärkeitä joillekin ja loistavaa, että vertaistukea on saatavissa. Kuulin muutaman tarinan rintasyöpätoipilaista, kuinka he ryhmässä jotenkin pääsivät peloistaan pois tai ainakin ryhmän tuki ja tieto helpotti oloa. Olen siitä iloinen. Olen sinulle ja eräälle toiselle blogimaailmassa kertoillut sitä, mitä tiesin ja tunsin omalla kohdallani ja toivottavasti saanut annettua jotain pientä knowhowta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon kirjoitettuani tuli vielä mieleen, että jos olisin ollut diagnoosista jotenkin paljon järkyttyneempi, niin ehkä olisin voinut jotain keskusteluryhmää kaivatakin. En tiedä. Hyvin tämä meni näinkin.

      Tämä blogi on ollut mulle ihan ehdoton, koska minulle kirjoittaminen on osoittautunut todella tehokkaaksi keinoksi nollata päätä. Olen saanut täällä purkaa tuntojani ja lisäksi olen vielä saanut sitä vertaistukea ja tietoa juuri sinulta ja muiltakin. Aivan loistavaa ja erittäin... höh... no, vaikka eheyttävää. Kääk, mikä sana, mutta ei tule parempaakaan mieleen. :D

      Mutta jokainen tyylillään, mikä parhaimman avun tuo. :)

      Poista