Todettakoon heti alkuun se fakta, joka on tiedossa, että me ihmiset olemme erilaisia ja että se, mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle. Ja sitten siihen mielipiteeseen.
Meikäläinenhän kertoi siitä möököstä per heti ja ihan kaikille työpaikalla.
Ensinnäkin siksi, että olisin varmasti poksahtanut halki, jos sitä tietoa olisi pitänyt pantata ja samalla pokkana tehdä töitä muiden kanssa. Nou, nou, nou. Ei minua ollenkaan.
Toinen erittäin hyvä syy kertoa oli se, ettei kenenkään tarvinnut arvuutella, että mikä sille nyt tuli. Sillä kun ollaan töissä isossa talossa, alkavat jutut helposti kiertää ja yleensä ne samalla paisuvat ja vääristyvät ihan vituralleen, jos faktat eivät ole tiedossa.
Kolmas - ei varsinainen syy, mutta sellainen kaupanpäällinen - oli se, että sain tosi paljon tukea kaikilta. Tai ainakin niiltä, ketkä uskalsivat asian kanssani ottaa puheeksi. Ja muiltakin varmasti hengessä, en sitä yhtään epäile. Eikä tätä syystä pidä vähätellä ollenkaan.
Eli on monia hyviä syitä kertoa, miksi joku on poissa 'toistaiseksi' ja miksi hänen työnsä on jaettu viimeistä lappua myöten toisille. Esihenkilöhän sitä ei voi tehdä, mutta että asianosainen voisi siitä kyllä mainita. Myötätunnon avulla jaksaa meinaan niitä ylimääräisiä hommia tehdä paljon paremmin kaiken sen muun kaaoksen keskellä.
Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka eivät halua kertoa asioistaan. He eivät vain tule ajatelleeksi, että ihmiset kuitenkin puhuvat ja spekuloivat tilannetta, vaikka samalla ovat ihan aidosti myös huolissaan työkaverinsa puolesta. Sitäkö he sitten haluavat salatessaan pitkän poissaolonsa syyn, kuiskuttelua kahvipöydässä ? Tuskin. Eli vaikka haluaisivat olla "hajuttomia ja mauttomia", joiden asioista ei kukaan saa koskaan mitään tietää, niin on kyllä tilanteita, joissa salamyhkäisyys saa hieman arveluttavia sävyjä. Ja lopputulos on jotain ihan muuta, mitä halusivat. Pahempi, itse asiassa.
Entäs sitten, kun joskus koittaa se töihinpaluun päivä ? Että pokkana vaan sinne oman pöydän ääreen sanomatta sanaakaan selitykseksi ja homma jatkuu kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, niinkö ? Ikään kuin kukaan ei olisi muka huomannut, että yksi meistä on ollut pois viikkoja, pahimmassa tapauksessa kuukausia ? Pokkana vaan sanotaan huomenta ja se siitä sitten.
Joo, ei. Kyllä avoimuus on se parempi vaihtoehto ehdottomasti. Kaikkien kannalta ja henkilön itsensä erityisesti. Voihan sitä sanoa, että "homma on näin, mutta en halua, että siitä puhutaan". Piste. Se on kuitenkin tsiljoonasti parempi vaihtoehto kuin jättää ihmiset ihmettelemään ja - kyllä - juoruamaan selän takana. Ja kuitenkin se asia/ syy paljastuu joskus. Joku livauttaa sen vanhingossa ohimennen ja kohta sen sitten tietävätkin jo kaikki. Ja sitten porukat pyörittelevät taas silmiään ja ihmettelevät, että mikä tässä oli niin ihmeellistä, ettei tätä voinut kertoa, vaan piti olla niin salamyhkäinen.
No, mutta jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa. Osa vaan ei osaa miettiä niin pitkälle, että näkisi, mihin lopputulokseen milläkin valinnalla päätyy. Ojaan vai allikkoon.
VieläOliJotain:
Ja juu. Ei tarvitse kertoa yksityiskohtia, suuret linjat riittävät.
Tuossa oon kanssasi samaa mieltä. On hyvä kertoa, minkä verran, se riippuu sitten tilanteesta muutoin.
VastaaPoistaMä vietin 15 vuotta sitten pääsiäisen TAYS:ssa, pää paketissa :) Nyt siinä hymyilyttää ja naurattaa monikin asia, silloin ei niinkään vaikka kaikki olikin jo onnellisesti ohi.
Kun tieto kasvaimesta tuli, oli itsestään selvää, että kerron siitä niin esimiehelle kuin kollegoillekin - jo siitäkin syystä, että halusin heidän tietävän, mitä tehdä, jos mulle tapahtuu töissä jotain.
Samoin nyt, vaikken olekaan ollut töissä sairastumiseni jälkeen, olen kertonut kaikille kysyjille, miksi mua ei ole näkynyt, missä olen ollut. Ettei juorut lähde liikkeelle, että kaikilla on se oikea tieto, totuus. Sairaus kun ei yleensä ole kenenkään omaa syytä, jonka vuoksi sitä pitäisi hävetä?
Sukupuolitaudit on eri asia, mutta niiden takia kai harvoin saa pidempiä sairaslomia? En tiedä, kun ei ole kokemusta.
Joo, siis ihmisillä on näköjään vielä jotain outoja käsityksiä sairauksista, että ne ovat noloja tai häpeällisiä tai jotain. Todella keskiaikaista ajattelua.
PoistaJa tuolla välttelyllä ja kertomattomuudella tekee just sen, mitä ehkä yrittää välttää: ihmiset kiinnostuvat entistä enemmän. Eli ihan persiilleen menee.
Samoilla linjoilla minäkin. Mä en mielelläni kerro yksityisasioitani töissä, osallistun kahvipöytäkeskusteluihin yleisellä tasolla, mutta en kerro yksityiskohtaisesti omia asioitani. Vastaavassa tilanteessa on parempi kertoa pääpiirteissään ne faktat kuin kirota jälkikäteen juoruja.
VastaaPoistaJoo, eikä tarvitsekaan kertoa, jos siltä tuntuu, mutta sen verran pelisilmää olisi hyvä olla, että näkee, että pahemmaksi vaan menee, jos ei nyt yhtään valota tilannetta. Ne suuret linjat. :)
PoistaMä luulen, että parasta on kertoa jotain, ei tartte kertoa kaikkea, mutta tosiaan ihmiset puhuvat ja arvailevat ja joskus ne jutut saavat todella outoja piirteitä. Riittää esim. että mulla on todettu se ja se syöpä ja nuýt olen poissa jonkin aikaa tai pitkään. Mutta kyllä voin kertoa, että joskus työterveyshuolto on ihan pimee. Aikaisemmassa työpaikassa eräs tyntekijä jäi sl:lle rin´tasyövän takia ja mitä tth tekee, soittaa esimiehelle ja alkaa tivat, että miksi tämä henkilö on poissa ja vaikka esimies sanoo puhelimeen, että ei pysty juuri nyt keksutelemaan asiasta, niin toisessa päässä vaan intetään. Ja kun henkilö tuli takaisin töihin, niin tth soitti töihin ja sanoi, että on tultava työterveyshuoltoon, jossa arvioidaan onko työkykyinen, kun oli kuusi kuukautta poissa ja olis pitänyt kahvihuoneessa selittää kaikkien, myös sijaisten läsnäollessa, miksi on ollut niin pitkään pois.
VastaaPoistaNo, toi on just se, mitä ao. henkilö ei ehkä itse tule ajatelleeksi, mutta siitä voisi esim. esimies vihjaista, että työkaverit kyllä huolestuvat, jos mitään eivät saa tietää.
PoistaToi oli kyllä varsinainen kukkanen työterveyshuollon saralla ! :D
Mä taasen olen aika päinvastaista mieltä. Mitä ihmeen väliä niillä juoruilla on? Muutama vuosi sitten itse olin miltei vuoden työstä pois,enkä ottanut asiakseni informoida mitään yksityiskohtia sen paremmin esimiehille kuin työkavereillekaan. Riitti, että tiesivät minun olevan sairaana. Enkä tänä päivänäkään tiedä, mitä juoruja poissaoloni aiheutti. Vai aiheuttiko yhtään mitään. Jos, niin Siinäpähän sitten spekuloivat. Tosin pitää omaksi "puolustuksekseni" sanoa, että en koskaan ole ollut ihmisenä sieltä avoimemmasta päästä, joten ehkä olivat asiaan tottuneet. Mulla on aika tiukka kahtiajako: töissä työasioita, ja ystävien kesken ne muut asiat.
VastaaPoistaNo, ei kai niillä ole mitään väliä, jos ajatus juoruilusta selän takana ei haittaa. Aika monia se kuitenkin haittaa varsinkin, kun tietää, että siellä sitten spekuloidaan laidasta laitaan tilannetta.
PoistaJa varmaan on merkitystä, millainen työyhteisö on. Meillä on melkoisen tiivis, vaikka eivät kaikki kaikkia asioitaan kaikille kerrokaan. Kuitenkin olemme sen verran tuttuja ja vuosikymmenten takaa läheisiäkin suuren osan kanssa, että ihmiset huolestuvat, kun tulee tieto epämääräisen ajan poissaolosta ilman mitään selityksiä. Siksi mielestäni on ihan ystävällistä ja huomaavaistakin kertoa edes jotain. Samalla antaa mahdollisuuden ihmisille osoittaa myötätuntonsa ja tukensa.
Ja kuten sanoin, suuret linjat riittävät, vaikka itse kyllä olen kertonut ne yksityiskohdatkin.
Toi jako, että töissä vain työasiat saattaa mun mielestä olla henkisesti aika rankka. Siis itseäni ajatellen. Olemme kuitenkin kokonaisia ihmisiä myös töissä ja jos henkilökohtaisella puolella on rankkaa, se ihan taatusti heijastuu myös työelämään, jolloin työkavereiden on ihan hyvä tietää, jos ei kykene 100% panokseen juuri sillä hetkellä. Sellainen, että yrittää olla kuin mikään ei olisi vialla, on kuluttavaa eikä mun mielestä helpota tilannetta yhtään, päinvastoin saattaa pahentaa.
Mutta olemme erilaisia tässäkin asiassa. Olen vaan näiden vuosikymmenten aikana huomannut sekä omalla että työkaverinkin kohdalla, että avoimmuus on parempi vaihtoehto niistä kahdesta.
Toi on ihan totta, että riippuu työyhteisöstä ja riippuu ihan siitä omasta persoonallisuudesta. Ja riippuu työstä, mitä tekee. Mulla on suuri työyhteisö, mutta pieni tiimi. Mulle on aina sopinut se, että en juurikaan jaa omia henkkoht. asioita töissä, enkä toisaalta ole kiinnostunut töissä ollessani muidenkaan henkkoht. asioista. Töissä ollaan töissä ja tehdään töitä. Kuulostaa rankalta, tiedän, mutta sopii mulle ja onnekseni mun on kaikissa työyhteisöissä annettu olla juuri tällainen :D Tai mistä sitä tietää, mitä musta puhutaan ;)
PoistaTärkeintä on, että käytäntö sopii sinulle. :)
PoistaMä olen kertonut äitini poismenosta töissä aika monelle, ihan siksi että tietävät jos alan itkeä kesken keskustelun. He saattaisivat nolostua ja luulla, että itken jotain heidän sanomaansa asiaa :P
VastaaPoistaJa siinä lisää avoimuutta puoltavia juttuja.
PoistaMulla valui kuppi yli viimeisenä työpäivänä ennen leikkausta ja sain sekä puolittaisen raivarin että ihan täyspainoisen itkukohtauksen ja jos en olisi tilanteestani kertonut, olisivat taatusti tilanneet auton hulluinhuoneelta. Nyt vain halailivat ja taputtelivat. (Ja ehkä vähän väistivät, kun tulin käytävällä vastaan. ;D)